SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Jumala kanssamme

 

N. A. SARAMO

Puhe Awakening-konferenssissa Helsingissä 8.4.2018.

Viime vuosina suomalaiset ovat heränneet, vaikkakin ehkä vain pikkuhiljaa, siihen tosiasiaan, että Euroopan yli hyökyvä siirtolaisaalto koskettaa meitäkin ja on meille vakava uhka. Suuri yleisö on nähnyt maahanmuuton erillisenä asiana, poliittisena kysymyksenä muiden joukossa. Moni on huomauttanut, että väestömme vaihtuminen on mitä merkittävin ilmiö eikä sitä voi tarkastella erillisenä kysymyksenä vaan se vaikuttaa kaikkien muiden poliittisten kysymysten käsittelyyn ja luo niille pohjan. Meidän on käsiteltävä väestönvaihdosta, jos haluamme säilyttää sen Suomen, jonka tunnemme, jos haluamme että kansa nimeltä suomalaiset on olemassa tulevaisuudessakin ja jos haluamme, että se hallitsee omaa kansallisvaltiotaan – ja jos haluamme, että tämä kansallisvaltiomme pystyy käsittelemään ylipäätään mitään poliittisia kysymyksiä.

Maamme demografia on muuttumassa ja tällä on valtava vaikutus Suomen tulevaisuuteen. Mikä pistää miettimään: miten pärjäsimme kaikki nämä vuodet? Missä menimme harhaan? Mitä enemmän asiaa miettii, sitä epätodennäköisemmältä vaikuttaa, että vain satuimme tekemään pari virhettä maahanmuuttolaeissamme ja -käytännöissämme, ja ryskis, maahanmuutto-ongelma ilmaantui. Jos asia olisi niin, tilanteemme olisi helposti korjattavissa. Mutta se ei vaikuta kovin helpolta. Emme ole onnistuneet saamaan aikaan muutosta ja pysäyttämään suomalaisten osuuden laskua maamme väestöstä. Mikään muukaan Euroopan maa – tai Yhdysvallat – ei ole onnistunut väestönvaihdoksen pysäyttämisessä.

Tämä johtuu siitä, että olemme muuttuneet. Emme ole enää sama, joka olimme, kun kestimme vuosisatojen halki. Suomi on perinteisesti ollut poikkeuksellisen homogeeninen maa ja olemme tunnistaneet sisä- ja ulkoryhmämme. Nykyaikana yksilö on unohtanut juurensa ja perintönsä. Tämä on pitkään jatkuneen modernisaation lopputulosta. Olemme unohtaneet keitä olemme, koska olemme unohtaneet, mikä on luonnollista ja kuinka maailma toimii. Ja ennen kaikkea: olemme unohtaneet Jumalan. Olemme unohtaneet, että on jotain suurempaa. Että emme elä itsellemme vaan olemme osa suurempaa tarinaa. Suomi on selviytynyt nälänhädästä, taudeista ja sodista perivihollistamme Venäjää, paljon itseämme isompaa maata, vastaan. Ja nyt, kun järjestäytymätöntä ylijäämäväestöä vain kävelee maahamme ja kutsuu sitä oikeudekseen, huomaamme olevamme kyvyttömiä puolustautumaan. Mitä edellisillä sukupolvilla oli, mitä meillä ei ole?

Heillä oli paljon vähemmän aineellista hyvinvointia. Yleisesti ottaen monella heistä oli saatavillaan paljon vähemmän tietoa maailmasta kuin nykyajan ihmisillä. Mutta heillä oli jotain, mikä takasi heidän jatkuvuutensa kansana, aina tähän päivään asti. Heillä oli Jumala kanssaan. Kuten sanoin, suomalainen yhteiskunta on pitkään ollut etnisesti homogeeninen. Olemme pitkään olleet myös uskonnollisesti homogeeninen maa. Nämä liittyvät toisiinsa. Valtionkirkkojärjestelmä on ollut Pohjoismaissa vahva. Viimeisen 500 vuoden ajan kansamme olemassaolon on turvannut luterilainen kirkko. Se on antanut yhteiskunnallemme ja elämäntavoillemme syvän ja lujan perustan. Maamme ei altistunut häviämisen uhalle silloin, kun aloimme vastaanottamaan turvapaikkahakemuksia, vaan silloin, kun valtio alkoi 1860-luvulta lähtien soveltaa kansalaisiinsa uskonvapauden periaatetta. Tämä voidaan nähdä mietona ja rauhallisena versiona Ranskan vallankumouksesta – kyse ei ollut äkillisestä eikä väkivaltaisesta kehityksestä, mutta se johti lopulta samaan lopputulokseen. Kansakuntamme perusta kyseenalaistettiin ja otimme askeleen kaltevalle pinnalle, jota olemme siitä lähtien luisuneet alemmas. Vuosisatojen ajan Euroopan kristityt kansat onnistuivat vastustamaan turkkilaisten hyökkäyksiä. 1900-luvun myötä koitti sekulaari ja rationaalinen nykyaika – ja Euroopan kuolema. Emme nimittäin selviydy, jos emme turvaudu Jumalaan. Nykyinen yhteiskuntamme, lakimme, ihmisoikeutemme ja kaikki vastaavat, näennäisesti niin vahvat ja tärkeät, ovat ihmisten kirjoittamia. Ne ovat järkeilyn tulosta, ja kun seuraava polvi järkeilee toisin, ne voidaan muuttaa ja ne muutetaan. Jos aiomme selviytyä, tarvitsemme ikuisen ja jumalallisen perustan. Tarvitsemme Jumalaa kanssamme.

Tarvitsemme kristillistä integralistista järjestelmää, joka suojelee sekä kansaamme että sielujamme. Jotkut saattavat ajatella, että tämä on jotakin, johon emme voi palata. En ole koskaan välittänyt, jos minua on kutsuttu ”taantumukselliseksi”, mutta tarkalleen ottaen käyttäisin itse itsestäni sanaa ”traditionalisti”. En sano, että meidän tulisi palata siihen, mitä meillä kerran oli, mutta sanon, että emme voi koskaan unohtaa juuriamme emmekä ikinä päästää niistä irti. Länsimaiseen kulttuuriin on aina kuulunut ajatus kultakaudesta. Jo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten ajoista eurooppalaiset ovat pyrkineet palauttamaan kultakauden. Palauttamisen lähtökohta on kuitenkin nykyajassa. On tullut taas aika miettiä, mikä menneisyydessämme oli hyvää, mitä siitä on jäljellä ja kuinka voisimme palata käytäntöihin, jotka takasivat jatkuvuuden ja vakauden. Tavoitteena ei ole pysäyttää ajan kulkua tai kelata sitä taaksepäin vaan jatkaa kansamme historiaa. Meillä on paljon opittavaa edeltäviltä polvilta.

Sanoin 612-soihtukulkueessa pitämässäni puheessa viime itsenäisyyspäivänä, että nykyihminen on vieraantunut luonnosta ja että osana samaa kehitystä yksilö on erotettu kansastaan. Viittasin Ranskan vallankumoukseen, jonka myötä löi läpi ja tuli lopulta vallitsevaksi ajatus, että syntyperällä ei olisi merkitystä. Jatkan tästä.

Yhteiskunnallinen kehitys on Suomessa ollut varsin maltillista eivätkä vallankumoukset ole täällä onnistuneet. Sata vuotta sitten bolševistisen Venäjän kanssa liittoutuneet punaiset yrittivät sellaista, mutta valkoiset, keisarillisen Saksan avustuksella, kukistivat kumouksen. Sodan jälkimainingeissa valkoiset pyrkivät palauttamaan maahamme sen perinteisen yhteiskuntamuodon, monarkian. Maailmanhistorian melskeissä tämä valitettavasti epäonnistui, vaikka ”kansamme verissä” oli yhä ”välitön monarkinen vaisto”, kuten Volter Kilpi asian ilmaisi. Suomesta tuli tasavalta ja tämä modernisaatiolle, rautateille, vapaakaupalle ja demokratialle jo aiemmin ovensa avannut maa jatkui lipumista valitsemallaan linjalla muun Euroopan vanavedessä. 1960-luvulla suomalaisen yhteiskunnan hitaasti ja pitkään jatkunut nakertaminen otti lopulta vallan. 1960-luvun uusi aika ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista ilman 1860-luvun pohjatyötä.

1860-luvun uudistuksiin kuului nykymuotoisen, kirkosta erillisen kunnallishallinnon perustaminen ja kirkkolain uudistus. Siihen asti paikallishallinnon perusyksikkö oli ollut seurakunta, jota johti kirkkoherra. Nyt seurakunnista erotettiin kunnat, joita johtivat maalliset luottamusmiehet. Kesti vuosikymmeniä, että muutos tapahtui kokonaisuudessaan. Sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus saatiin rationalisoitua. Ne eivät enää perustuneet laupeudentyöhön, moraaliin ja ihmisen pitämiseen lähellä Kristusta. Paikallishallinto oli suurimmalle osalle ihmisistä se hallinnon osa, jonka kanssa oltiin tekemisissä, joten tavallisen ihmisen näkökulmasta kunnallishallintoa edeltävää Suomea voi pitää jopa teokraattisena, olihan se kirjaimellisesti pappisvaltaa. 1860-luvulla säädettiin myös kirkkoa itsenäisempään asemaan vienyt kirkkolaki, jonka taustalla oli liberaali ajatus, että kirkkonsa voisi valita. Tällä vuosikymmenellä luotiin siis pohja valtionkirkkojärjestelmän murenemiselle, vaikka sen taustaa voi hakea jo kauempaakin, kuten siitä mielenkiintoisesta asetelmasta, kun luterilaisen maan johtoon tuli ortodoksinen keisari. Valtion ja kirkon alkanut ero johti siihen, ettei ollut enää perusteita olla sallimatta eriuskoisuutta. Aluksi sallittiin metodismi ja baptismi ja itsenäistymisen ja tasavallan myötä jopa muut uskonnot kuin kristinusko ja täysin uskontokuntien ulkopuolella oleminen. Totuus ei enää johdattanut Suomea.

Nämä muutokset saattavat tuntua pieniltä ja nykyisen väestönvaihdoksen kannalta irrelevanteilta. Uskonvapaus loi kuitenkin kaltevan pinnan, sillä luterilaisella kirkolla oli olennainen rooli Suomen pitämisessä yhtenä. Tämä aluksi vain periaatteellinen muutos loi alun prosessille, jonka loogisena lopputuloksena oli sekularisaatio. Uskonvapauden ajatuksen periaatteellinen hyväksyminen tarkoitti myös sen hyväksymistä, että yhteiskuntamme perusta olisi vaihdettavissa ja luterilainen kirkko, suomalaisen kansan yhtenäisyyden keskeinen tekijä ja symboli, ei ollut ainoa oikea vaihtoehto kansallemme.

Oliko uskonvapautta edeltävä Suomi sitten kansallismieliseltä kannalta parempi kuin sitä seurannut Suomi? Emme voi saada vanhaa Suomea takaisin, mutta voimme aiemmin mainitsemani kultakausiajattelun hengessä elvyttää ja jatkaa sen toimivia ja terveitä periaatteita. Suomen homogeenisuutta pidettiin yllä pitämällä muukalaiset kansakunnan ulkopuolella ja suhtautumalla heihin torjuen. Läheisten kansojen yksilöiden muutto sallittiin, mutta siitä huolimatta, että kaikki muukalaisryhmät aiempina vuosisatoina olivat kooltaan varsin marginaalisia, heihin suhtauduttiin selvästi kielteisemmin, mitä kaukaisempia nämä ryhmät olivat.

Klassinen esimerkki hivenen kaukaisemmasta muukalaisryhmästä – ja perinteinen tarina ”kotoutumisen” todellisuudesta – ovat romanit. He muuttivat keskuuteemme jo 1500-luvulla. Kukaan ei oikein halunnut heitä ympärilleen ja heitä häädettiin kuolemantuomion uhalla. Heitä karkotetiin ja pyrittiin karkottamaan suuntaan jos toiseenkin – hyvässä isänmaallisessa hengessä ruotsalaiset olisivat halunneet, että romanit oltaisiin toimitettu Suomeen, kun taas Suomen puolella suosittiin päinvastaista ratkaisua. Laki olisi sallinut romanien tappamisen ja karkotuksen ilman oikeudenkäyntejä, mutta julmana pidetty, tosiasiallisesti huolellinen ja hellämielinen 1500- ja 1600- lukujen Ruotsin oikeuslaitos ei tähän ryhtynyt. Heidät kuitenkin pidettiin monella tavalla paikallisten sisäryhmien ulkopuolella: kirkko sulki heidät keskuudestaan ja kruunun edustajilla oli oikeus ottaa heitä kiinni ja sulkea työlaitokseen. Tämäkään ei toteutunut täydessä ankaruudessa, vaan sikäli kun heitä otettiin kiinni, ei välttämättä ollut työlaitospaikkaa, johon heidät sijoittaa, joten suomalaisruotsalaisen oikeudenkäytön perinteen mukaisesti nimellisesti tiukkaa lakia ei toimeenpantu läheskään niin ankarana kuin millainen se lakikirjasta luettuna vaikutti olevan. Olennaista kuitenkin on, että kun tänne saapui ulkopuolelta ihmisryhmä, joka ei ollut sidottu maahan, yhteiskunta suhtautui heihin järjestelmällisesti torjuen.

Vuosisadan vaihteessa vaikuttanut monarkisti ja poliittinen ideologi Charles Maurras erotteli yhtenäisestä ranskalaisesta kansasta erillisen ”sisäisten muukalaisten” ryhmän, johon kuuluivat juutalaiset, hugenotit, vapaamuurarit ja metoikit eli määrittelemättömät muukalaiset. Näihin tuli suhtautua toisin kuin varsinaiseen kansakuntaan, ne olivat sen ulkopuolella ja niillä ei tullut olla samoja oikeuksia. Uskonnolliselta pohjalta Suomeenkaan ei pitkään haluttu juutalaisia ollenkaan. Valtiossa, joka perustui kristinuskoon, oli ylitsepääsemätön ongelma ottaa yhteiskunnan jäseniksi ihmisryhmä, jonka keskeisessä teoksessa, Talmudissa, kerrotaan muun muassa, että Jeesus on helvetissä, jossa häntä keitetään ulosteessa. Heimoajatteluun perustuva etnis-uskonnollinen ryhmä ei mitenkään sopinut osaksi kristillistä kansakuntaa, vaikka asia ymmärrettiinkin tuolloin enemmän uskonnolliselta kuin etniseltä kannalta. Tästä juontaa juutalaisten pitkä perinne tietyissä yhteyksissä esiintyä kantaväestön edustajana, mutta omat piirteensä visusti säilyttäen ja oman sisäryhmänsä tunnistaen. Uskonnon vaihtaminen ei ancien régimen Euroopassakaan tehnyt juutalaisesta kantaväestön edustajaa noin vain, vaan heihin suhtauduttiin epäillen. Kristillisen uskon teeskentely oli vakava petos. Käännynnäisjuutalaisten todellista lojaaliutta epäiltiin usein, eikä lainkaan perusteetta. 1860-luvun jälkeen alkanut suomalainen debatti juutalaiskysymyksestä sai päätöksensä vasta Suomen itsenäistyessä, jolloin maastamme tuli Euroopan viimeisiä, jossa juutalaisille annettiin kansalaisoikeudet.

Kristillisessä monarkiassa jokaisella säädyllä oli oma tehtävänsä. Kaikilla oli omat oikeutensa ja velvollisuutensa. Miesten ja naisten ei ennen vanhaan katsottu olevan ”tasa-arvoisia” vaan sukupuolilla oli kummallakin omat roolinsa, jotka täydensivät toisiaan. Ihmisten välillä vallitsi luonnollinen epätasa-arvo, jossa jokaisella oli oma paikkansa.

Siinä missä modernin maailman yhteiskuntaluokat, puolueet ja keinotekoisesti vierekkäin oleskelemaan tuodut kansat asettavat yhteiskunnan jäsenet vastakkain ja hyökkäämään toisiaan vastaan, stabiili ja sulkeutunut sääty-yhteiskunta ei ruoki tällaista ihmisen alhaista piirrettä vaan antaa jokaiselle paikan ja jokaisen elämälle tarkoituksen. Kaiken sääntelyn itsetarkoituksellinen vapauttaminen on koitunut turmioksi. Ihminen haluaa ihmisen kokoisen maailman, jossa hänellä on oma tehtävänsä. Täydellisen vapaa ihminen on täydellisen turha ihminen, jonka elämällä ei ole mitään tarkoitusta. Käsitykseni arvokkaasta elämästä on sellainen, jossa ihminen on sidottu perheeseensä, sukuunsa ja maahansa. Kristillisessä monarkiassa näin oli. Tilalle on tullut jotain tehokkaampaa, tuottavampaa ja ”tasa-arvoisempaa”. Monarkkisen valtiojärjestelmän perusta oli parempi, terveempi – luonnollisempi. Monarkian oveluus on, että se institutionalisoi syntyperän merkityksen. Jos kaadamme monarkian ja sääty-yhteiskunnan sillä perusteella, että kuka tahansa voi syntyperästä huolimatta olla mitä tahansa, miten sitten määrittelemme kansan? Jos monarkki, jonka asema perustuu syntyperään, on vaihdettavissa minkäsyntyiseen tahansa, miksei väestökin?

Rotu ja etnisyys ovat aina tietenkin luoneet pohjan sille, millainen maa Suomi on. Uskonto on ollut paitsi tätä perustaa varjeleva voima, myös kansakunnan henki ja sielu. Kansan olemassaolo vaatii ruumista – tämä on kansan rodullinen puoli. Mutta elääkseen kansa tarvitsee henkisiä arvoja. Uskontoa. Kansallista kirkkoa.

Länsimaiden rappiotilassa ja väestönvaihdossa ei ole kyse vain tietyistä maahantulomääräyksistä. Teknisten seikkojen, kuten maahanmuuttopolitiikan, on toki oltava kunnossa, mutta se, että olemme ylipäätään päätyneet tällaiseen tilanteeseen, johtuu nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme perustavanlaatuisista vääristä arvoista ja opeista. Meidän on muutettava myös ne, jos haluamme pysyvän ratkaisun kansamme olemassaolon turvaamiseen. Pelastaaksemme kansanruumiin meidän on pelastettava myös kansan sielu.

N. A. Saramo on mäntsäläläinen historianopiskelija sekä luonnon, sivistyksen ja pyhyyden puolesta puhuva traditionalisti ja nationalisti.

%d bloggers like this: