SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kodista

 

MILLENNIAL WOES   (suomentanut Jarno Alander)

Puhe Awakening-konferenssissa Helsingissä 8.4.2018

Osa I : koti käsitteenä

Tätä konferenssia suunniteltiin alun perin viime joulukuulle, jolloin vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Halusin silloin puhua siitä, mitä ajatus ”kodista” meille merkitsee. Millaisena me miellämme sen? Ja tarkoitan ”meillä” nimenomaan meitä eurooppalaisia.

Jotkut teistä ovat luultavasti kuulleet Rotherhamin skandaalista. Olisiko Rotherham voinut tapahtua ihmisille, jotka elävät heimatissaan, omassa todellisessa kotimaassaan? Ei varmaankaan, koska terveessä yhteisössä on puolustusmekanismeja, jotka varmistavat, että sellaista ei voi tapahtua. Kuitenkin Rotherhamin skandaali kiistattomasti tapahtui, ja vieläpä ihmisille, jotka todellakin elivät omassa kotimassaan – tai maassa, jonka pitäisi olla heidän kotimaansa.

Tämä osoittaa, että käsityksemme kodista ei ole enää se mikä se pitäisi olla. Jokin on mennyt pieleen. Sen näkee muistakin seikoista, kuten siirtolaiskriisistä. Uskon, että olemme yksinkertaisesti lakanneet suhtautumasta kodin käsiteeseen riittävällä vakavuudella. Ajattelemme kotia pelkkänä paikkana, jossa kaikki toimii puhtaan materiaalisesti. On lämmintä vettä, sähköä, laajakaistaverkkoyhteys ja marketti josta hakea ruokaa. Se riittää raunioita tonkiville keräilijöille, mutta ei olennoille jotka etsivät arvokasta elämää.

Mitä ”koti” sitten tarkoittaa, käsitteenä? Ensimmäinen mieleen tuleva asia on turvallisuus. Mutta sekään ei ole yksiselitteistä. Koti tarkoittaa muutakin kuin pelkkää turvaa, eikä kotona toisaalta aina ole turvallista. Jos rajaisimme kodin käsitteen tarkoittamaan vain turvallisuutta, suhtautuisimme siihen kuin kohtuun, jonka sikiö kokee täydellisen turvallisena, tietämättömänä lukemattomista kohdun seinämien ulkopuolella odottavista vaaroista. Aikuinen käsitys kodista siis väistämättä ottaa huomioon kotia uhkaavat vaarat. Olisi vastuutonta harhakuvitelmaa ajatella kotiemme olevan voittamattomia.

Toinen tapa ajatella kotia on nähdä se paikkana, jonne kuuluu. Minne sinä kuulut? Paikkaan, jossa tällä hetkellä asut? Tai paikkaan, josta olet tullut? Voisiko paikka, johon kuulut, olla paikka jossa et ole koskaan käynyt? Paikka joka on olemassa mielessäsi, päämääränä tai tavoitteena? Toistaiseksi kuvitelmana, mutta toivottavasti jonain päivänä todellisuutena? Mielestäni tietyissä puitteissa tämä pitää paikkansa. Tärkeää on se, miten paljon alkuperän ja kohtalon käsitteet mielessämme nivoutuvat. Kuulutko siihen paikkaan, josta lähdit liikkeelle? Vaiko siihen, johon toivot päätyväsi? Me tiedämme, että ihmisen elämänkaari ei ole kehämäinen, jossa alku ja loppu ovat samassa pisteessä. Elämä on jana, joka lähtee tietystä pisteestä ja päättyy toiseen pisteeseen.

Voin britannialaisena sanoa varmasti, että en halua kuolla missään muualla kuin Britanniassa. Haluan Britannian olevan viimeinen leposijani. Jos sattuisi käymään niin että kuolen muualla, haluaisin, että ruumiini tuodaan takaisin Britanniaan. En kuitenkaan katso olevani sidoksissa siihen nimenomaiseen Britannian kolkkaan, jossa synnyin ja kasvoin. Ajatus siitä, että minut haudataan johonkin muualle, ei erityisemmin häiritse minua, kunhan minut haudataan Britanniaan, ja ihmiset jotka minut hautaavat, ovat omaa kansaani. Heidän on oltava brittejä, ja heidän on ehdottomasti oltava valkoisia.

Erään toisen verkosta lukemani määritelmän mukaan koti tarkoittaa paikkaa, jossa ei tarvitse perustella ja oikeuttaa itseään. Se on mielenkiintoinen näkemys. Siinä yhdistyvät harmonia, tasapaino ja tuttuus, rauha ja yksinkertaisuus . Mutta sekään ei tarkalleen ottaen ole totta. Joudut selittämään tekemisiäsi yhteisösi jäsenille, jos jotain menee pieleen. Päivittäisessä elämässä joudut selittämään itseäsi perheellesi ja sukulaisillesi. Silti tässä väitteessä on totuuden siemen.

Valtaosan ajasta koti on yksinkertaisesti paikka, jossa olet turvassa ja jossa voit olla oma itsesi, ja jossa ulkomaailma ei häiritse sinua.

Mutta yksinkertaisuus ei kuulu kodin määritelmiin. Usein saattaa olla yksinkertaisempaa paeta kotoa. Tästä pääsemme mielenkiintoiseen pulmaan: jotkut ihmiset lähtevät olosuhteiden pakosta kodistaan maailmalle, toiset taas pysyvät aloillaan. Vaihtoehtoihin liittyvät erilaiset kasvuprosessit. Matkailu avartaa, mutta matkoilta palatessamme ainakin toivomme, että kotona odottavat ihmiset olisivat puolellamme, tuli mitä tuli. Tässä näemme kodin paikkana, jossa annetaan anteeksi. Joka tuntee ja ymmärtää sinua, eikä haasta sinua samalla tavalla kuin ulkomaailma. Mutta tämäkään ei kata ”kodin” koko käsitettä.

Tässä lainaus eräästä televisiosarjasta, joka minua nolottaisi nimetä. Pidän kuitenkin tästä lauseesta:

Minun matkani on sama kuin sinun, sama kuin kenen tahansa matka. Nyt lopultakin tiedän, minne olen matkalla, minne olen aina ollut matkalla. Kotiin, mutkan kautta”.

Tässä koti nähdään jonain, joka ansaitaan henkilökohtaisen kasvun kautta. Olet sieltä peräisin, ja päämääräsi on palata sinne, mutta vain sen jälkeen kun olet läpikäynyt prosessin, josta sinusta tulee henkilö joka sinun on aina ollut pitänyt olla. Kenties se, jota sinusta kotonasi toivottiin tulevan. Tai se ihminen, jollaista kotisi tarvitsee. Tämä matka voi olla sisäinen tai ulkoinen. Voit kulkea maailman ympäri kasvaaksesi aikuiseksi mutta silti palata kotiin pelkkänä tuhlaajapoikana. ”Missä oletkaan ollut, sinisilmäinen poikani?”

Saatat myös pysyä kotona ja kasvaa aikuiseksi vain suorittamalla arkiaskareesi päivästä toiseen. Tästä näkökulmasta kotoa lähteminen ja matkusteleminen näyttää aikuiseksi kasvamisen välttelemiseltä. Ihmisen omat piirteet ja tarpeet määräävät, kumpi kasvutapa hänelle sopii. Tuloksena ovat kuitenkin erilaiset suhteet kotiin.

Eräs erillinen huomio: me eurooppalaiset olemme poikkeuksellisen sidoksissa kodin käsitteeseen. Siirtolaiskriisi mielestäni osoittaa tämän. Toisenlaiset ihmiset ovat tyytyväisiä päästessään pois Pohjois-Afrikasta, Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tai Lähi-idästä ja tullessaan tänne. En usko että me pystyisimme siihen, emme ainakaan samanlaisella huolettomuudella. Koti on liian suuri osa mielenlaatuamme.

Kyllä, olemme taipuvaisia tutkimusmatkoihin, seikkailuihin ja valloitusretkiin. Mutta kaikki sellainen on mielekkyyden etsimistä maailmasta. Emme lähde tutkimusmatkalle umpimähkään. Valloitusretkissä ei ole koskaan kyse vain materiaalisista voitoista. Kolikon toinen puoli on pakkomielteemme ajatukseen kodista. Me emme voi olla vaeltavia kauppiaita, tai mistään piittaamattomia kosmopoliitteja. Kansakäymisemme tällaisten ihmisen kanssa on täynnä hämmennystä ja ymmärtämättömyyttä. Heidän juurettomuutensa vaikuttaa turmeltuneelta. Meidän mittapuullamme he ovat hyvin materialistisia, onttoja. He ovat kuin Klonkku, jota ajaa eteenpäin hänen oman armoton juurettomuutensa.

Mutta he, muiden modernin maailman sosiaalisten voimien mukana, ovat muuttaneet meidätkin omaksi kuvakseen. He rohkaisevat meitä, varsinkin nuorisoamme, halveksumaan kotia käsitteenä. ”Olen maailmankansalainen, koko Eurooppa on kotini” ja niin edelleen. Tämä lähestymistapa sopii heille, koska heidän historiansa vaeltelevina heimoina on muokannut heidät siihen. Mutta meillä se ei toimi. Oma kehityksemme kansoina ei salli tällaista asennetta. Kun he saavat meidät suostuteltua tai huijattua juurettomaan elämään, me lakkaamme toimimasta. Sosiaaliset siteemme, arvomme ja jopa käytännön taitomme murtuvat. Kun meidät irrotetaan kodeistamme, muutumme saaliiksi muille kansoille, eikä meille ole kehittynyt puolustuskeinoja heitä vastaan. Ja näin ollen, Rotherham.

Uskon, että merkittävä tekijä kodin arvostuksen romahtamisessa on vastaava romahdus historian ja yleensä ajan kulumisen arvostuksessa. Nykyään suosiossa oleva tiedeuskovainen ajattelutapa tekee vaikeaksi suhtautua menneisyyteen kunnioituksella. Kunnioituksen sijaan yritämme analysoida menneisyyttä, mutta mielestäni teemme itsellemme silloin vahinkoa. Menneisyyden pitääkin olla mystistä.

Tässä lainaus eräästä toisesta televisiodraamasta: ”Tämä on uuden aikakauden tuleminen, jossa minulla ei ole sijaa. uudet totuudet eivät ole minun totuuksiani. Taidan olla nykyajan dodo-lintu. Kuulun Ateenan kaltaiseen paikkaan, joka antoi elämän maailman uudelleen nuoreksi tekevälle ajattelutavalle. Nasaretin kaltaiseen paikkaan. Muutos on harhaa. Todellisuudessa ihminen kyllästyy uutuuteen, muotiin, parannuksiin ja suosituksiin. Vain vanhat asiat säilyvät ikuisesti nuorina.”

Tämä muistuttaa meitä ajan myötä menettämistämme asioista. Kuten peruskouluni ulkorakennus. Tai hiljaisuus isovanhempieni olohuoneessa. Huone omassa kodissani, jossa katsoimme televisiota joskus 80-luvun loppupuolella. Viktoriaaninen yläasteeni ja miten lämmintä siellä aina oli. Pieni huone portaiden alla. Nämä ovat paikkoja, joihin en enää koskaan palaa. Mutta mielessämme koti ei kuulu vain menneisyyteen. Yhä enemmän pohtiessani paikalleni asettumisen mahdollisuutta, ajatukseni kulkevat kohti paikkaa, jossa voisin tuntea itseni tyytyväiseksi, seesteiseksi. Tämä paikka, vaikka se sisältää ja sen pitääkin sisältää ajatuksen tulevaisuudesta, rakentuu kuitenkin menneisyyden kappaleista. Vain tämä menneisyyden varaan rakentuminen saa tämän toistaiseksi kuvitteellisen paikan vaikuttamaan lämpimältä ja kutsuvalta.

Irtisanoudun kuitenkin edellisen lainauksen kohdasta, jossa sanottiin että vain vanhat asiat säilyttävät mielenkiintonsa ikuisesti, että ihmiset kyllästyvät uusiin asioihin. Se on mielestäni hieman itsetyytyväinen karikatyyri. Lupaus uudesta on aina oltava. Kysymys onkin tasapainosta. Kuinka paljon uutuutta siedämme, ennen kuin se alkaa vaikuttaa alastomalta ja steriililtä? Kuinka paljon vanhaa, ennen kuin se muuttuu tunkkaiseksi ja sairaalloiseksi? Liian paljon vanhaa tai uutta johtaa samaan lopputulokseen: tarkoituksettomuuteen. Jos joku elää menneisyyden torjuen tai sitä halveksien, hän on roduton olento, vailla viitekehystä, epäterve ja lähes varmasti valju ja mielenkiinnoton. Mutta jos elää vain ja ainoastaan menneisyydessä, on yhtä pahasti eksyksissä, eri tavalla vain. Silloin pelkää nykyhetkeä ja kammoksuu tulevaisuutta. Kodin tulisi olla terve sekoitus uutta ja vanhaa. Tai tarkemmin sanoen: kykenevä terveeseen vuorovaikutukseen uuden ja vanhan välillä.

Toinen huomionarvoinen seikka, ajatellessamme kotia menneisyyden elementtejä sisältävänä käsitteenä, on: mistä menneisyydestä tarkalleen ottaen on kyse?

Mielikuvani talosta, jossa voisin asua tyytyväisenä, perustuu Britannian historiaan. Mutta se ei ole kliininen, luetteloitu ja kohderyhmän mukaan analysoitu Britannian historia. Se on menneisyys sellaisena kuin sen itse näen, sellaisena kuin se tällä hetkellä on olemassa mielessäni, omiin 35 vuoden henkilökohtaisiiin kokemuksiini perustuva. Mutta nyt ei olekaan kyse ehdottomasta historiallisesta totuudesta, vaan mytologiasta. Meidän ei pidä pelätä mytologisoida kotiamme.

Eräs hyvin liberaali saksalainen tuttavan tuttava näkee asian toisin. Lainaan häntäkin hieman. Hän nimittäin muodostaa mielenkiintoisen vastakohtan meille.

Hän sanoi: ”tunnen hyvin vähän sympatiaa tälle heimatin, kotimaan määritelmälle mytologisena paikkana. Koti on konkreettinen ja käsinkosketeltava paikka. jolla on konkreettinen ja käsinkosteltava menneisyys, joita minun ei pitäisi tarvita pyhittää tai mystifioida.”

No, itse olen eri mieltä jokaisesta sanasta, syistä jotka juuri esitin. Sama mies on myös puhunut etnisyydestä, joka on tietenkin meille merkittävä aihe: ”Pidän itseäni hyvin juurtuneena. Tiedän mistä tulen ja mitkä alkuperäni on. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä ihonvärini kanssa. Kotiani ei koskaan tule määrittelemään vain oma etnisyyteni.”

Hän siis tietää missä hänen juurensa ovat, mutta kieltäytyy tekemästä mitään niiden ylläpitämiseksi. Hän tuntee kuuluvansa, koska hän onnekkaasti syntyi riittävän aikaisin välttääkseen kannattamansa politiikan seuraukset.

Hänen mukaansa koti myös muuttuu. Tähän ajatukseen törmäämme melko usein. Ihmiset väittävät, että yritämme vain jäädyttää kulttuurin ja maailman paikalleen, vaikka kaikki muuttuu koko ajan. Lakkaa pelkäämästä muutosta!

Hän sanoo: ”Heimat-rakennelmasi on vain joukko kuvitteellisia aaveita, joita ei ole koskaan ollut olemassa, eikä koskaan tule olemaankaan. Kiellät maailman muutokset ja etsit kuvitteellisia paikkoja umpimähkään. Näin et luo kestävää kotia vaan irvokkaan, kitschin täytteisen kalmiston, jolla ei ole tulevaisuutta ja jonka ainoa menneisyys on sinun haaveissasi. Minun kotini on paikka joka on oikeasti olemassa, paikka jossa on lukemattomia kansoja, jotka muuttuvat ja sekoittuvat loputtomiin. Siellä on katolisia ja protestantteja, ensin pieni määrä muslimeja, sitten hieman enemmän (huomaatte, millaisessa itsepetoksessa hän elää lukumäärien osalta). Ensin sitä määritteli maatalous, sitten teollistuminen ja urbanisaatio. Että sen määrittelisi jonkin sattumanvaraisen menneisyyden valokuvan mukaan ja luulisi sen mustavalkosävyjä todellisuudeksi ei ole uskollisuutta omalle kotiseudulleen vaan pelkkää itsepetosta.”

Mielestäni ei ole ristiriitaista omaksua mystinen ja idealisoitu käsitys kodista, ja samalla antaa sen elää elämäänsä vapaasti todellisuudessa. Ja tuo idealisoitu käsitys on mielestäni tarpeellinen. Koti on meille jotain, jonka pitäisikin olla jotain lähes mystistä. Haluamme kokea, että kotimme on ikuinen, että se on syntynyt tyhjästä ja se on olemassa vain itseään varten. Ja että näin tulee aina olemaan. Uskon myös, että tällainen käsitys kodista ei pidä olla liian tarkasti rajattu. Sen pitäisi olla unenomainen ja epämääräinen, muutoksista piittaamaton. Se pysyy kuin taianomaisesti samanlaisena aina, tapahtuipa tosimaailmassa mitä tahansa, ja tapahtuipa sinulle mitä tahansa.

Voimme olla varmoja ainakin tästä: koti on paikka johon palaat ahkeroituasi tai oltuasi matkoilla, tai suorittamassa jotakin tehtävää, tai vain vierailemassa ystävän luona. Koti on paikka, jonka näkemistä odotat, ja joka myös odottaa sinua.

Osa II: Koti todellisuudessa

Aloitan puheeni toisen puolikkaan kertomalla osan omasta tarinastani. Kuten osa teitä jo tietääkin, hieman yli vuosi sitten henkilöllisyyteni paljastettiin.

Koska Skotlanti on hyvin pieni maa, päätin että itseni ja perheeni kannalta on parasta että lähden ulkomaille. Äkkiä itseni ja kotimaani, kotikaupunkini ja kotitaloni välissä oli tuhat mailia. Voin siis kertoa kokemuksesta että kotia kaipaa, jos on joutunut pakenemaan sieltä. Kaipaan joka päivää kotini maisemia ja Britannian maaseutua. Suhtaudun siihen tunteenomaisesti tavalla, joka ei ennen olisi tullut mieleenikään.

Ei ole vielä kulunut edes 18 kuukautta, mutta alan jo unohtaa millaisia skotlantilaiset ja englantilaiset ovat. Se tuntuu pelottavalta. Minua pelottaa myös ajatus siitä, että kotini muuttuu ja etten ole sitä itse näkemässä. Tunnen huolta kodistani, kuten tuntisi kuka tahansa muukin joka on revitty pois sieltä. Sitä haluaa tietää, onko siellä kaikki kunnossa. Ja että ihmisillä on asiat hyvin. Että kadut eivät ole muuttaneet ilmettään ja jokapaiväiset elämän rakennuspalikat eivät ole vaihtuneet toisiin. Voit tuntea kaikenlaista kotiasi kohtaan, mutta kotisi on silti sinulle pyhä. Haluat tietää, että tuo ikuinen asia pysyy ikuisena ja on yhä olemassa jossakin maailman kolkassa, odottaen paluutasi. Että se ei ole vihainen sinulle koska lähdit pois. Tällaiset huolet olisivat luonnollisia ja inhimillisiä millä tahansa aikakaudella. Mutta uskon, että juuri omassa ajassamme huoli on erityisen perusteltu.

Kuinka kauan kestää että kotikaupunkini muuttuu tunnistamattomaksi, kuten on jo käynyt kaikille kotimaani suurille kaupungeille? Kuinka kauan paikalliset instituutiot voivat kestää massamaahanmuuttoa? Tämä tietenkin koskee kaikkia maita, joissa sama prosessi on käynnissä. Juuri ennen Suomeen tuloani keskustelin Ruotsissa erään paikallisen miehen kanssa. Päädyimme pohtimaan, miten ruotsalaiset voisivat palauttaa yleisen asevelvollisuuden, kun niin suuri osa heidän väestöstään on muukalaisia Ruotsissa ja koko Euroopassa?

Sitä on hyvin vaikea perustella, saati sitten saada heidät hyväksymään asia. Samoin Saksassa: miten ylläpitää natsisyyllisyyttä, kun suuri osa väestöstä ei ole natsien jälkeläisiä? Uudet tulokkaat muuttavat kodin. Ja muuttavat menneisyyden vieraaksi. Olivat uusien tulokkaiden mukanaan tuomat edut mitkä tahansa, massamaahanmuuttoon liittyy vakavia ongelmia. Käykäämme läpi joitakin niistä.

Ensimmäinen on tietenkin kulttuurin muuttuminen, josta hyvin pian tulee monikulttuuri, kuten olemme nähneet. Kaikki nämä kulttuurit ovat nyt täällä, ja ne ovat erillisiä ja vailla yhteyttä maaperään, ja siten myös vailla oikeutusta ja väistämättä kilpailuasemassa keskenään. Näin ollen koti on muuttunut sotatantereeksi.

Toinen ongelma on taloudellinen kilpailu kantaväestön ja tulokkaiden välillä. Tulijat yrittävät polkuhinnoitella kanaväestön ulos, ja näin ollen koti on muuttunut markkinapaikaksi.

Kolmas ongelma, erityisesti Ruotsissa ja Saksassa mutta myös Britanniassa, kuten Rotherham ja Telford ovat osoittaneet, on seksuaalinen kilpailu tulijoiden ja kantaväestön välillä. Tämä murtaa herkän tasapainon ja pitkän ajan saatossa kehittyneet kirjoittamattomat säännöt sukupuolten välillä. Näin ollen koti on muuttunut viidakoksi.

Eräs asia jota ei usein oteta esille on akateeminen kilpailu. Jotkut sanovat, että akateeminen kilpailu on hienoa. Se pakottaa kaikki tekemään parhaansa ja varmistaa, että saamme parhaat osaajat. Unohdetaan nyt resurssit, jotka käytämme saadaksemme mustien lasten oppimistulokset näyttämään hyväksyttäviltä. Huomioidaan se, että itäaasialaiset lapset päihittävät kantaväestön valkoiset nuoret koulussa ja yliopistoissa. Näin ollen kodista on tullut kilpajuoksurata.

Kaikki tämä tarkoittaa, että koti ei ole enää sitä mitä se joskus on ollut. Se ei enää toimi sen luoneiden ihmisten hyväksi – ihmisten, jotka sen kodikseen pyhittivät. He ovat vain kilpailijoita samassa kilpailussa kuin kaikki muutkin. Vailla etuoikeuksia – vaikka valkoisen etuoikeuksien vääryydestä saarnaamista ei tietysti lopetetakaan.

Samalla katoaa yhteys historiaan. Sillä tuo historia on tuhottava tulijoiden miellyttämiseksi. Ei ole enää ruotsalaista kulttuuria tai suomalaista kansallista identiteettiä. Kuten näemme, monimuotoisuus pienessä tilassa johtaa konfliktiin. Jotta väistämättömät konfliktit eri ryhmien välillä voitaisiin pitää hallittavissa, vapauksista joudutaan tinkimään. Tässä kohtaa libertaarimieliset, samoin kuin nihilistit, alkavat valittaa menettämiensä vapauksien perään. Se muuttuu heille pakkomielteeksi ja he uskottelevat, että voisivat tuntea kodikseen paikan, joka antaisi heille maksimimäärän henkilökohtaista vapautta.

Kodin tarkoitus ei kuitenkaan ole antaa ihmisille niin paljon vapautta kuin mahdollista. Vapautta fetissoivat eivät ymmärrä asian ydintä: koti ei ole ideoiden markkinapaikka tai loppumattomien mahdollisuuksien areena, tai mielitekojesi toteuttaja. Näin ajatteleva ei tosiasiassa kuulu minnekään, koska hän ei ole valmis antamaan mitään itsestään edes lyhyellä aikavälillä, ja mikä tärkeämpää, pitkällä aikavälillä, kotinsa säilyttääkseen. Hän päätyy tuntemaan kaunaa kaikkia lakeja, rakenteita, veroja tai rajoitteita kohtaan. Tässä vaiheessa hän ei ymmärrä enää edes itseään.

Monikulttuurisuudelta välttyneessäkään kodissa ei ole kysymys vain henkilökohtaisesta vapaudesta. Se antaa sinulle vapauden, mutta ei vapautta mihin tahansa. Jossain määrin se rajoittaa vapauttasi vaatimalla sinulta jotain. Oli kyse sitten vuotavan putken korjaamisesta tai palveluksesta puolustusvoimissa. Koti ei myöskään anna automaattista turvaa. Itse asiassa jo se, että koti on olemassa tekee siitä haavoittuvan hyökkääjille, varkaille tai vain sen menettämiselle silkan piittaamattomuuden takia. Tavallaan olisi turvallisempaa olla koditon. Mutta meille eurooppalaisille vaeltava elämäntyyli olisi pelkurin elämää. Meille koti on synergiapiste elävien olentojen ja maantieteen välillä.

Oli koti sitten mitä tahansa muuta, se on kansan suojelija ja ylläpitäjä. Näin ollen ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä on oltava kansan olemassaolon turvaaminen. Ei pitäisi päästää kotiinsa ihmisiä, jotka pyrkivät turmelemaan sen. Kaikkein länsimaistuneimmatkin ei-valkoiset siirtolaiset turmelevat kotejamme vain olemalla täällä suurin määrin. Osa heistä tekee määrätietoista työtä turmellakseen kotimme, käy kulttuurista, uskonnollista, poliittista ja taloudellista sotaa meitä vastaan. Näin ollen maasta on tullut taistelutanner tai parhaassakin tapauksessa pelkkä hotelli.

Turvatakseen kotiaan sinne ei pidä päästää tunkeilijoita. Ihmisiä, jotka himoitsevat sitä mitä sinulla on. Ihmisiä, jotka vihaavat sinua. Tämän luulisi olevan ilmiselvää, mutta silti lähes jokaisen eurooppalaisen valtion johtajat tekevät juuri niin. Löysin hiljattain uutisen, jonka mukaan Britanniassa on miljoona laitonta siirtolaista joita tuskin koskaan karkotetaan. Ihmettelen, miten oikein päädyimme tähän? Miten johtajamme kestävät itseään tehtyään näin katastrofaalisia virheitä? Vai olivatko ne virheitä lainkaan? Kun jatkuvasti tuo muukalaisia kotiinsa, voi olla että syy ei ole halu auttaa heitä, vaan halu muuttaa kotiaan — pysyvästi. Ja jos haluaa muuttaa kotia pysyvästi, haluaa myös muuttaa kansaa pysyvästi. Tai jopa pyyhkiä koko kansan pois ja korvata sen uudellla.

Mutta koti ei ole pelkkä alue, ja näin ollen sen säilyttäminen vaatii muutakin kuin vain turvaa. Säilyttääksemme kotimme meidän tulee tehdä tiettyjä asioita, mutta myös olla tietynlaisia. Uskon, että tässä on perimmäinen syy Euroopan ahdingolle. Vaatii rohkeutta seistä jonkin asian puolesta. Uskoa johonkin, rakastaa jotain. Itse asiassa jo rakastaminen vaatii rohkeutta. Vaatii rohkeutta myöntää rakastavansa. Se nimittäin tarkoittaa että olet sittenkin pehmeä, epätäydellinen ihminen. Ja jonkin rakastaminen tekee sinusta haavoittuvaisen, koska tämä asia saatetaan viedä sinulta. Ja rakastamaasi asiaa saatetaan käyttää sinua vastaan. Voidaksesi rakastaa, sinun otettava jotkut asiat vakavasti.

Vastakohtana ajatelkaamme nykypäivän maailmankansalaista. Tai kuten heitä kerran nimitin, maailmanpaskojaa. He eivät ota mitään vakavasti. Heille kaikki on merkityksetöntä huvittelua. He eivät arvosta mitään, eivät suojele mitään, eivät edusta mitään. He eivät halua kuolla minkään puolesta. He eivät elä minkään puolesta, paitsi yhä uusien huvitusten. Heillä ei ole kotia. Heillä on osoite, mutta kotia heillä ei ole. He eivät kuulu minnekään. Voidaksesi kuulua johonkin sinun on tunnettava itsesi. On oltava viisas. Tai sitten on oltava viaton.

Ennen pidimme kansan viattomana ja eliitin itsetietoisena ja viisaana. Mutta moderni maailma sekoittaa kansan ja eliitin, eikä siten salli kumpaakaan. Maailmankansalaiset ovat sekä korruptoituneita että ymmärtämättömiä. He eivät ole viattomia, mutta eivät myöskään tunne itseään. He pakenevat itseään jatkuvasti, he pakenevat sitä mitä saattaisivat löytää. He pakenevat ymmärryksen valoa ja mieluummin keskittyvät pintapuolisiin huvituksiin, epämääräisiin asioihin, olemattomiin asioihin. Jotta sinulla voisi olla koti, tehdäksesi kodin osoitteesta ja kotimaan maa-alueesta, sinun on oltava olento joka pystyy ottamaan asiat vakavasti. Joka on tarpeeksi voimakas puolustamaan kotiaan, ja joka on joko riittävän viisas tai riittävän viaton ollakseen pelkäämättä elämää, jolla on merkitys. Suojellaksemme kotejamme meidän on muututtava ihmisiksi, joka ottavat vastaan merkityksellisen elämän pelkkien kulutushyödykkeiden, huvittelujen, leivän ja sirkushuvien tuolla puolen. Jotain ikuista ja samalla inhimillistä. Sitä on kodin todellisuus. Se on sitä, että sinä turvaat kotiasi ja kotisi turvaa sinua. Sinä annat kodillesi tarkoituksen, ja se on samalla oma tarkoituksesi. Me kaikki tarvitsemme kotia, sekä fyysistä että henkistä, sekä käsinkosteltavaa että vertauskuvallista sellaista. Poliitikkomme pitävät kotiamme pelkkänä talousalueena tai paikkana jossa me vain satumme elämämme viettämään. Näin tehdessään he halveksivat paitsi sitä mitä me tarvitsemme, myös sitä mitä me olemme.

Lähdin kodistani vuosi sitten, sellaisten ihmisten ajamana jotka eivät ole viattomia eivätkä viisaita. He tuhoaisivat kotini, jos pystyisivät, ja sen mukana kansani. Ja päinvastoin: tuhotessaan kansani he samalla tuhoaisivat kotini.

Samalla kun me seurustelemme tässä tilaisuudessa, muualla tässä kaupungissa on yksilöitä, jotka pyrkivät tuhoamaan maanne ja kansanne. He lymyilevät tämän rakennuksen ulkopuolella, hiiviskellen pimeydessä, yrittäen löytää jonkin mitättömän tavan vahingoittaa meitä. He ovat harhaanjohdettuja ja kieroonkasvaneita. Heiltä puuttuu sekä viisaus että viattomuus. Taistellaksemme heitä vastaan ja turvataksemme kotimme ja kansamme, meidän on oltava molempia: sekä viisaita että viattomia. Viisaita, jotta voimme taistella heitä vastaan menestyksellä. Viattomia, jotta taistelemme heitä vastaan oikeista syistä. Emme kaunaisista tai harhaisista syistä, emme tiedeuskovaisista syistä.

Valtaosalle tämän maailman ihmisistä kodin todellisuus on tämä: koti on ainoa paikka maailmassa, jossa on mahdollista olla sekä viisas että viaton. Kiitos.

Millennial Woes (Colin Robertson) on skotlantilainen poliittinen aktivisti ja videoblogisti. Hänen YouTube-kanavansa löytyy täältä.

 

%d bloggers like this: