Etnonationalismi ja kulttuurivallankumous

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Puhe Awakening-konferenssissa Helsingissä 8.4.2018. Teksti on puheen alkuperäinen ja laajempi suomenkielinen versio.

–

Hyvää iltaa, hyvät naiset ja herrat. Niille jotka eivät minua entuudestaan tunne, nimeni on Timo Hännikäinen, olen verkkolehti Sarastuksen päätoimittaja ja työskentelen kustannustoimittajana kirjankustantamo Kiukaassa. Olen myös julkaissut kaksitoista kirjaa, ne sisältävät pääasiassa kirjallisia esseitä moninaisista aiheista kuten kirjallisuudesta, elokuvasta, seksuaalisuudesta, politiikasta ja historiasta. Ne saavat edelleen melko hyviä arvosteluja, vaikka monet kollegani ovatkin alkaneet vältellä minua sen jälkeen kun tulin kaapista nationalistina kymmenen tai yksitoista vuotta sitten.

Olen siis ”a man of letters”, kirjallisuus- ja kulttuuri-ihminen, ja niinpä haluaisin sanoa muutaman sanan meneillään olevasta kulttuurisesta myllerryksestä tai peräti kulttuurivallankumouksesta Euroopassa. Nähdäkseni nationalismi, erityisesti etnonationalismi, on ottanut kulttuurisen roolin, jota ennen esitti vasemmisto – liberaalin järjestelmän ja liberaalien arvojen haastajan roolin. Etnonationalismilla tarkoitan siis sitä radikaalia näkemystä, että Ahmed ei välttämättä ole suomalainen vaikka omistaakin Suomen passin.

Muutama viikko sitten katselin Oscar-gaalaa televisiosta. En kestänyt sitä kuin viitisentoista minuuttia, koska propagandan volyymi oli niin musertava ja sen sisältö niin tuskastuttavan yhdenmukainen. Melkein jokainen näyttelijä, ohjaaja ja poplaulaja puhui #metoon, tiukempien aselakien, intersektionaalisuuden, pakolaisten ja sen sellaisten puolesta.

Tämä oli tietenkin vain yksi esimerkki yleislänsimaisesta ilmiöstä, mutta kenties räikein ja vaikutusvaltaisin sellainen. Miljoonat katsojat eri puolilla maailmaa seurasivat poliittista herätyskokousta, jossa akateemisen vasemmiston käsitteet olivat muuttuneet täysin valtavirtaisiksi. Jokainen esiintyjä messusi oman osuutensa liturgiasta valkaistuin hampain ja yllään jokin kymmenien tuhansien dollarien arvoinen vaatekappale. Vanha vasemmistolainen väite, jonka mukaan pääoma ja äärioikeisto ovat luonnollisia liittolaisia ei päde enää – jos se ylipäätään on koskaan pätenyt.

Lyhyesti sanottuna: vasemmistolaisuudessa ei enää ole mitään kapinallista. Niin paljon kuin niin sanottu vuoden ’68 sukupolvi puhuikin ”jatkuvasta vallankumouksesta”, he olivat vain yksi eturyhmä muiden joukossa. He kapinoivat korvatakseen aiemman järjestyksen omallaan, ja nyt sen aikoinaan provokatiivisia ajatuksia käytetään alistamisen ja indoktrinaation välineinä. 1960-luvun uusvasemmiston henkiset perilliset epäonnistuivat jopa isänmurhassa, ja nyt he ovat niitä jotka yrittävät kieltää kirjojen julkaisemisen, estää konsertit ja poliittiset kokoontumiset, tehdä tuhmien sanojen käyttämisestä rangaistavaa, teljetä ihmisiä vankilaan.

Jotkut keskimääräistä älykkäämmät edistysmieliset ovat jo huomanneet tämän. Pekka Torvinen, Helsingin Sanomien Nyt-liitteen vasemmistolainen kolumnisti, kirjoitti viime helmikuussa, että nykyvasemmiston puritaanisuus ja aggressiivinen moralismi ovat tasoittaneet tietä oikeistolaisille inernet-trolleille ja nationalistiselle identiteettipolitiikalle.

Mutta silloinkin kun vasemmisto huomaa ilmeisimmät virheensä, se ei tee mitään korjatakseen pahimpia virheitään. Vasemmistolaiset uskovat yhä pitävänsä hallussaan moraalista ja rationaalista totuutta, eivätkä löydä muita motiiveja vastapuolen toiminnalle kuin vihan ja nostalgian. Ja mikä pahempaa, heiltä puuttuvat kaikki uskottavat tulevaisuudennäkymät. Valtiollisen sosialismin seuraukset on jo nähty. Sosialismin romahduksen jälkeen vasemmistolla ei ole ollut muuta tarjottavaa kuin lapsellisia haaveita ja kummallisia ihmelääkkeitä. Sillä ei ole pitkän aikavälin suunnitelmia työväenluokan tai minkään merkittävän ihmisjoukon aseman parantamiseksi; se keskittyy liehittelemään marginaaliryhmiä kuten seksuaalivähemmistöjä, ikuisia opiskelijoita ja itseinhosta kärsiviä yläluokan kakaroita.

Nykyvasemmiston ideat ovat vain äärimmäisempiä ja absurdimpia muunnelmia niistä, jotka horjuttivat länsimaisia yhteiskuntia viisikymmentä vuotta sitten. Mutta ne ovat menettäneet kykynsä horjuttaa. Feministiksi tai antirasistiksi julistautuminen nykyään on sama kuin sanoisi olevansa katolilainen Vatikaanissa tai polttaisi pilveä Amsterdamissa. Niinpä vasemmiston täytyy mennä yhä idioottimaisempiin äärimmäisyyksiin säilyttääkseen kapinallisuuden illuusion. Ja samalla se on kuitenkin muuttumassa moraalisen puhtauden vartijaksi sisältövaroituksineen, turvallisine tiloineen ja monimuotoisuuskursseineen.

Tämä kaikki voidaan selittää perin helposti. Jatkuvaa vallankumousta ei ole olemassakaan. Kapina ei ole olemukseltaan vasemmistolaista tai oikeistolaista; se kohdistuu aina vallanpitäjiin, keitä he sitten sattuvatkin olemaan. Aikanaan jokainen ajatus lakkaa olemasta vaarallinen ja tulee osaksi valtavirtaa. Alkujaan vallankumous, latinaksi revolutio, tarkoitti kehämäistä liikettä. Kun jokin kääntyy ylösalaisin, ennemmin tai myöhemmin se palaa alkuperäiseen asentoonsa ja uusi sykli alkaa. Tai sitten voidaan puhua spiraalista: muutosta ja kehitystä tapahtuu, mutta tietyt kaavat toistuvat ikuisesti. Toisin sanoen: selviytyäkseen jokaisen yhteiskunnallisen tai kulttuurisen vallankumouksen täytyy asettaa uudet normit ja panna niiden kestävyys koetukselle.

Juuri tässä 60-luvun kulttuurivallankumoukselliset epäonnistuivat. He kyllä hyökkäsivät jokaista vakiintunutta instituutiota vastaan ja rikkoivat jokaista kulttuurista normia, mutta lopulta heillä ei ollut mitään millä korvata tuhoamansa. He onnistuivat luomaan vain suuren tyhjiön, joka on nyt täyttynyt primitiivisillä vaistoilla. Myöhemmin se saattaa täyttyä jollakin vieraalla kulttuurisella tai uskonnollisella järjestelmällä kuten islamilla.

Tämän kieltääkseen nykyvasemmistolaiset esittävät länsimaiset yhteiskunnat historian tukahduttavimpina järjestelminä, väittävät että uusi holokausti odottaa aivan kulman takana ja poseeraavat vallankumouksellisina. He eivät koskaan myönnä sitä, mitä he todellisuudessa ovat: liberaalin järjestelmän militanttisiipi, poliittinen brändi, muodikas elämäntyyli, akateeminen ompeluseura. He eivät koskaan myönnä, että juuri he tekevät sitä mistä syyttävät vastustajiaan. Juuri he pyrkivät säilyttämään saavuttamansa kulttuuriset, intellektuaaliset ja joskus taloudellisetkin valta-asemat yrittämällä raivokkaasti kontrolloida ihmisten julkista ja yksityistä elämää pienimpiin yksityiskohtiin saakka. He eivät voi myöntää sitä, koska nykyvasemmisto on pikemminkin uskonnollinen kultti kuin poliittinen liike. He tarvitsevat näennäiskristillistä uskoaan loputtomaan edistykseen ja jatkuvaan vallankumoukseen.

Kun olin hyvin nuori, uskoin vasemmiston opinkappaleisiin. Hiukan myöhemmin aloin ihmetellä, miksi moderni vasemmisto on niin älyllisesti epärehellistä. Miksi se on niin sokeaa omille totalitaarisille taipumuksilleen ja joillekin perustavanlaatuisimmille totuuksille ihmisluonnosta? Miksi se sahaa omaa oksaansa kannattamalla massamaahanmuuttoa, joka romuttaa hyvinvointivaltion, kiihdyttää ekokatastrofia ja tuo uskonnollisen fundamentalismin osaksi yhteiskuntaelämää? Miksi se on kiinnostuneempi kielenkäytön suitsimisesta kuin uskottavista sosiaalipoliittisista ratkaisuista? Miksi se vihasi kansallisvaltiota, ainoata yksikköä jonka puitteissa sen ideoita voitaisiin toteuttaa? Vasemmiston alkuperäinen yhteiskuntakritiikki oli terveen järjen sanelemaa, joten en saattanut ymmärtää, miksi se oli vajonnut niin syvälle sentimentaalisuuden, moraalisen mustavalkoisuuden ja teoreettisen hämäryyden suohon.

Nykyään ajattelen, että vasemmiston tämänhetkinen rappiotila on hyvä asia. On hienoa, että vasemmisto on niin ahdasmielistä, ilotonta ja sekopäistä. Nykyisessä muodossaan vasemmisto ei ansaitsekaan tulevaisuutta. Mitä pikemmin se päätyy historian jätesankoon, sen parempi. Sen epäterveitä kehityskulkuja pitäisi pikemminkin kiihdyttää ja vahvistaa kuin yrittää korjata, sillä mitä enemmän se tekee vahinkoa omalle uskottavuudelleen, sitä vähemmän se kykenee tekemään vahinkoa muille.

En kuitenkaan kehota pitämään vasemmistoa perivihollisena, sillä sen esittämästä maailmankapitalismin analyysistä on opittavissa paljonkin. Vasemmiston pitkää perinnettä tarkastellessa pitää osata erottaa elinkelpoinen aines jätteestä. Nykymuotoinen vasemmisto kuolee varmasti, mutta jos sen kuolema synnyttää fiksumman vasemmiston, joka on vapaa monikulttuurisista fantasioista ja jolla on realistisempi ihmiskuva, tilanne on vielä parempi. Silloin olisi vasemmisto, jota voisimme pitää liittolaisena. Tässä tilanteessa nationalistisella oikeistolla on vain voitettavaa.

Nationalistit, erityisesti etnonationalistit, ovat tällä hetkellä ainoa kulttuurinen voima jota voi pitää vallankumouksellisena. Tämä konferenssi on Suomen kuumin poliittinen tapahtuma tänä vuonna – yksikään puolue ei tohdi koskea siihen. Mediassa sitä on sanottu ”natsistiseksi” ja ”valkoista ylivaltaa julistavaksi”, ja kuka tahansa siihen osallistuva riskeeraa työpaikkansa, ystävänsä tai ainakin maineensa kunnon kansalaisena. Vasemmisto on luopunut vaarallisuuden aurastaan ja ojentanut sen meille hopeatarjottimella. Ja se on valtava etu, jota meidän pitäisi hyödyntää kaikin tavoin.

Ensin meidät jätettiin huomiotta, sitten meille naurettiin, ja nyt meitä vastaan on alettu taistella. Yksikään poliittinen liike ei voi edetä kohtaamatta ankaraa vastarintaa. Mitä enemmän nationalisteja demonisoidaan, sitä mielenkiintoisemmilta he vaikuttavat. Karkea leimaamis- ja pelottelupropaganda harvemmin toimii toivotulla tavalla. Aina kun ilmestyy jokin skandaalinkäryinen artikkeli pahasta äärioikeistosta, sitä useampi ihminen lukee blogejamme ja lehtiämme saadakseen tietää, mitä sanottavaa meillä oikeasti on.

Mutta meillä on muitakin etuja. Jos tällä hetkellä on olemassa jokin aidosti monimuotoinen poliittinen liike, se on nationalistinen oikeisto. Vasemmisto kerää kannatuksensa lähes yksinomaan nuorelta, kaupunkilaiselta, korkeakoulutetulta keskiluokalta. Lisäksi sen pakkomielle puhdasoppisuuteen karkoittaa monia sen vanhoja kannattajia. Jo kielenkäyttönsä perusteella nykyvasemmisto on poissulkevaa: sen akateemista jargonia voi ymmärtää vain pieni asialle vihkiytynyt joukko, ja tietämättömiin suhtaudutaan holhoavasti tai vihamielisesti.

Nationalistinen liike on puolestaan kirjava: tyypillinen nationalisti voi olla nuori, keski-ikäinen tai vanha, koulutettu tai työväenluokkainen, hyvätuloinen tai köyhä. Tiedämme keitä olemme, mutta samalla olemme valmiita ottamaan joukkoomme uusia jäseniä piittaamatta eroista yhteiskunnallisessa taustassa, uskonnollisissa vakaumuksissa, talouspoliittisissa näkemyksissä, esteettisissä ja seksuaalisissa mieltymyksissä ja niin edelleen. Ja mikä parasta, voimme vuoron perään olla populistisia ja elitistisiä, hienostuneita ja karkeita, asiallisia ja rajoja rikkovia, mitä ikinä haluammekin.

Taistolaisuudeksi kutsutun kommunistisen opiskelijaliikkeen sanotaan kukoistaneen 1970-luvun Suomessa, koska taistolaisilla oli parhaat bileet ja kauneimmat naiset. Nykyään nationalisteilla on paljon parempia bileitä kuin vasemmistolla, koska niissä ei tarvitse jatkuvasti tarkkailla kielenkäyttöään välttääkseen ”mikroaggressioita”. Ja uskon, että oikeisto on nyt saavuttamassa etulyöntiaseman myös naiskauneudessa. Katsokaa vaikkapa Lauren Southernia, Marion Maréchal-Le Peniä tai Laura Huhtasaarta. ”Äänestin pantavimman näköistä,” sanoi eräs tuttavani viime presidentinvaalien ennakkoäänestyksen jälkeen, eikä tarvinnut miettiä ketä hän tarkoitti. Kenties juuri tämän kasvavan etumatkamme takia vasemmisto kapinoi yhä katkerammin kaikkia vakiintuneita kauneusihanteita vastaan ja nostaa esiin irvokkaan ylipainoisia, mauttomasti pukeutuvia, päästä varpaisiin lävistettyjä sini- ja vihreätukkaisia naisia. Kenties he julistavat kauneusihanteet ”sosiaalisesti konstruoiduiksi”, koska tietävät etteivät voi koskaan itse täyttää niitä. Joka tapauksessa tilanne on hyvin erilainen kuin vaikkapa kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, kun oikeistonaisia ei joko ollut tai he tapailivat vain laskuvarjojääkäreitä.

Tällä hetkellä etnonationalisteilla ei ole merkittävää poliittista valtaa. Jopa oikeistopopulistiset puolueet kannattavat ainakin virallisesti kansalaisnationalismia, ja etnistä ulottuvuutta korostavat ovat oppositiossa omalla kotikentällään. Äskettäin julkistettu tilastotieto, jonka mukaan joka viides Suomessa syntyvä lapsi on taustaltaan muuta kuin suomalainen, lupaa kuitenkin muutosta asiaan. Muuttuva demografia nostaa etnisyyden, identiteetin ja rodun kaltaiset kysymykset polttavimpien joukkoon, ja äänemme kuullaan laajemmin. Mutta ennen kuin etnonationalismi voi menestyä poliittisena liikkeenä, sen on menestyttävä kulttuurisena liikkeenä. Aluksi meidän on tehtävä läsnäolomme tiettäväksi älyllisissä keskusteluissa, poliittisissa tapahtumissa, filosofiassa ja taiteessa. Sen jälkeen vaikutuksemme leviää puoluepolitiikkaan, mutta nyt vallankumouksemme on kulttuurinen.

Ne poliitikot, jotka yrittävät padota kolmannen maailman siirtolaisvirtaa Eurooppaan tekevät mittaamattoman arvokasta työtä. Mutta heitä myös sitovat poliittisen pelin säännöt. He ovat riippuvaisia yleisestä mielipiteestä ja haavoittuvaisia median hyökkäyksille. Heidän pyrkimyksenään on tehdä nopeita konkreettisia muutoksia, pieniä tai suuria. Mutta meidän on kulttuurivallankumouksellisina oikeus ja velvollisuus kysyä tuskallisia kysymyksiä ja ravistella ihmisiä ajattelemaan. Me voimme ja meidän täytyy sanoa asioita, joiden sanominen romuttaisi kenen tahansa kansanedustajan uran.

Liikkeellämme ei ole tulevaisuutta, jos rajoitamme sen pelkän käytännön puoluepolitiikan piiriin. Jos tämä taistelu voitettaisiin järkiargumentein ja realistisin vaihtoehdoin, olisimme jo voittaneet sen. Meidän pitää olla luovia ja visionäärisiä, meidän pitää aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Ihmiset eivät halua pelkästään politiikkaa ja käytännön ratkaisuja; he haluavat myös kauneutta, älyllisiä haasteita ja tunnetta kuulumisesta johonkin. Tämän vuoksi nykyaikainen nationalismi tarvitsee filosofeja, taiteilijoita ja kirjailijoita siinä missä poliitikkoja ja demagogejakin. Vasemmisto ja vihreä liike menestyivät aikanaan niin hyvin, koska heillä oli puolellaan luovimmat ja älykkäimmät yksilöt. Ja samoin oli 1800-luvun nationalististen liikkeiden laita. Nykyään on mahdoton kuvitella suomalaista kansallisidentiteettiä ilman Gallén-Kallelan maalauksia, Kiven romaaneja, Kramsun runoutta, Sibeliuksen sinfonioita ja Snellmanin filosofiaa.

Meidän tulee siis järjestää lisää konferensseja ja konsertteja, julkaista lisää kirjoja ja tutkimuksia, tehdä podcasteja, maalata tauluja ja säveltää musiikkia. Ja meidän tulee astua ulos internetistä ja kohdata toisemme harrastusten ja yhteisten hankkeiden parissa. Ennemmin tai myöhemmin etninen nationalismi löytyy jokaisen puolueen ohjelmasta, aivan niin kuin ympäristönsuojelu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus nykyään.

Kyseessä on hidas pienten saavutusten prosessi, jossa ei pidä odottaa nopeita ja ratkaisevia voittoja. Tällä hetkellä kansallismielisiltä puuttuu itseluottamusta: masennumme liian helposti takaiskuista kuten kehnoista vaalituloksista, uusista vihapuhelaeista tai tilaisuuksien peruuntumisesta julkisen painostuksen takia. Vastaavanlaisia takaiskuja ovat kuitenkin kohdanneet kaikki muutokseen pyrkivät liikkeet, eikä mikään niistä tuota peruuttamatonta vahinkoa. On keskityttävä kokonaiskuvaan ja työnnettävä taka-alalle hetkelliset turhautumisen tunteet. Muistakaamme joka hetki, että maaperä on hedelmällinen ajatuksillemme. Sitä pitää vain viljellä, ja hyvä viljelijä on kärsivällinen.

Haluaisin vielä lopuksi sanoa muutaman sanan suurimmasta valttikortistamme. Suurin valttikorttimme on se, että me edustamme kuulumista johonkin. Vasemmisto tarjoaa äärimmäisen tasa-arvoajattelun ja äärimmäisen individualismin ristiriitaista sekoitusta. He puhuvat emansipaatiosta vailla mitään käsitystä siitä, mitä vapautumisen jälkeen tehdään. Meillä taas on jo kotimme, perheemme, kansamme, historiamme ja perinteemme. Elämällämme on tarkoitus, koska olemme aina osa jotakin itseämme suurempaa. Ja siksi me, toisin kuin vasemmistolaiset ja liberaalit, emme tarvitse historian loppua tai jatkuvaa vallankumousta. Tahdomme vain sivilisaatiomme, kansojemme ja rotumme säilyvän.

Me tiedämme, että kun olemme voittaneet tämän taistelun, ajatuksistamme tulee uusi normaali. Tiedämme myös, että jonakin päivänä myös meidän vakiintuneet ajatuksemme haastetaan. Mutta meidän ei tarvitse huolehtia siitä, sillä tulevaisuuden kiistakysymykset ovat aivan toiset kuin tänään, eikä vasemmistolla ja oikeistolla, globalismilla ja nationalismilla ole silloin enää merkitystä.

Tänään, hyvät ystävät, meillä on kaikki voitettavana eikä mitään menetettävää.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.