Viikunoiden esittelijät

ILKKA AURA

–

Sykofantti (kreik. συκοφάντης sanoista συκο, viikuna ja φανης, näyttää) oli antiikin Kreikassa yksityinen syyttäjä, joka vastasi antiikin Rooman delatoria. Järjestelmää väärinkäytettiin ja sykofantit saivat huonon maineen, koska syyttäjä sai osuuden tuomitun maksamista sakoista tai hänet saatettiin lahjoa luopumaan syytteistä (Wikipedia).

Poliittista keskustelua, etenkin valtavirran marginaaleissa, seuranneilta tuskin on jäänyt huomaamatta viimeisten vuosien aikana tapahtunut hiljalleen kiihtyvä polarisoituminen ja tason lasku. Perinteisissä tiedotusvälineissä kosolti huomiota ovat saaneet mm. MV-lehden kaltaiset julkaisut, joihin suhtautuminen on ollut erikoisen jakomielistä – niitä on toisaalta kauhisteltu ja moitittu toimintatavoistaan ja journalistisen etiikan puuttumisesta, toisaalta vähätelty ja haukuttu amatöörimäisiksi tekeleiksi. Väitteet journalistisen etiikan puutteesta ja amatöörimäisyydestä ovat eittämättä tosia, kyseessä on millä tahansa ammattikirjoittajan mittapuulla roskajulkaisuista, mutta oikeutettu jatkokysymys kuuluukin: miksi näitä luetaan?

Tilanteessa, jossa perinteisten tiedotusvälineiden (”valtamedian”) nauttima luottamus olisi korkealla tasolla, julkaisut olisivat varmasti pysyneet siinä marginaalissa, johon toimituksellisen osaamisen rajoitteet olisivat ne rajanneet. Koska osaamisen tason ei voida havaita mainittavasti nousseen, syitä on paras etsiä muualta. Yhtäältä voidaan esittää etenkin kulttuurimarksilaisessa ajattelutavassa suosittu hypoteesi siitä, että yleinen suvaitsemattomuus, oikeistoradikalismi ja ns. vihapuhe ovat tosiasiallisesti lisääntyneet, ja että sosiaaliseen mediaan tukeutuva vaihtoehtomedia on yhteiskunnallisen ilmapiirin pilaantumisen oire. Toisaalta voidaan myös hakea yksinkertaista selitystä makrotalouden maailmasta: vaihtoehtomedian levikki noudattaa kysynnän ja tarjonnan lakia, sitä siis luetaan, koska se vastaa johonkin sellaiseen kysyntään, johon perinteinen media ei kykene luomaan tarjontaa.

Korkean profiilin väkivalta- ja seksuaalirikosjutuissa tunteet pääsevät helposti valloilleen ja ihmisillä on tarve selvittää nimiä, teko-olosuhteita ja rangaistusseuraamuksia. Tämän tiedontarpeen voidaan nähdä johtuvan ihmisten tarpeesta peilata tekoja ja niiden seurauksia omaa oikeustajuaan vasten. Perinteisen median sangen korkea kynnys paljastaa ja kommentoida näitä seikkoja on luonut hedelmällisen kasvualustan amatöörimäiselle sensaatiojournalismille. Onkin mielenkiintoista huomata, että esim. MV-lehti alkutaipaleellaan keskittyi pääasiassa tähän sisältötyyppiin; haittamaahanmuuton lieveilmiöiden ruotiminen on huomattavasti tuoreempi sisältöteema.

Vaihtoehtomedian ympärillä käytävää keskustelua on kuitenkin erikoisella tavalla luonnehtinut ilmiön yhdistäminen oikeistoradikalismiin. Samalla keskustelussa usein sivuutetaan täysin se tosiasia, että myös vasemmistoradikaalissa ympäristössä on jo vuosia harjoitettu samantyyppistä roskajournalismia erilaisten paljastusblogien ja sosiaalisen median hankkeiden muodossa. Toisin kuin oikeistolaisiksi miellettyjen vaihtoehtojulkaisujen kohdalla, tiettävästi vasemmistolaisiksi identifioitavat toimijat ovat myös käyttäneet huomattavasti runsaammin ns. suoran toiminnan keinoja, kuten huomionsa kohteeksi joutuneiden henkilöiden ilmiantamista työnantajille, tapahtumien häiritsemistä boikottikampanjoin ja yksityisten henkilötietojen levittelyä. Tähän nähden onkin sangen mielenkiintoista havaita, että samat toimijat yleensä esittävät kovinta kritiikkiä vastapoolinsa ”journalistisesta etiikasta”. Ovatko pelisäännöt erilaiset kentän eri puoliskoilla?

Toinen merkittävä eroavaisuus voidaan havaita julkaisualustoissa: siinä missä oikeistolaiseksi mielletty vaihtoehtomedia edelleen tukeutuu vahvasti omiin julkaisualustoihinsa, joukkorahoitukseen ja ylipäätään karkeahkoon tee-se-itse -toimintatapaan, ovat eräät äänekkäimmät vastapoolin edustajat saaneet nautinta-alueikseen myös perinteisen median alustoja. On lisäksi syytä muistuttaa, että oikeistolaiseksi mielletty vaihtoehtomedia on myös joutunut suoran hyökkäyksen kohteeksi perinteisten tiedotusvälineiden taholta – pyrkimyksenä on ollut paitsi irtisanoutua siitä, myös rajoittaa ilmaisukanavia ja levikkiä, so. marginalisoida ilmiötä. Perinteisten tiedotusvälineiden heikkoa sosiaalisen median ymmärtämystä kuvastaa se, että tulokset ovat olleet vaatimattomat vahvasta poliittisesta tuesta huolimatta.

Vasemmistolaisen roskajournalismin näkyvimmiksi edustajiksi ovatkin nousseet viime vuosina yksittäiset blogistit, jotka ovat ottaneet asiakseen kommentoida lähes patologisella raivolla vastapoolin todellisia tai kuvitteellisia tekemisiä. Esimerkkeinä voidaan mainita mm. vihreäksi identifioituva tyhjäntoimittaja Jori Eskolin, raiskaus- ja väkivaltafantasioistaan tunnettu eksentrikko Panu Höglund, sosiaalidemokraatiksi identifioituva peräkammarijuristi Sakari Timonen ja kovin omaperäisesti itsensä perheenisäksi määrittelevä toimittaja Jussi Korhonen.

Puhuttaessa vaihtoehtomedian amatöörimäisyydestä ja marginaalisuudesta on mielenkiintoista todeta, että edellä mainituista ainoa jonkinlainen media-alan ammattilainen on Korhonen, hänkin tittelillä ”vapaa toimittaja”, so. työtön kirjoittaja. Kukaan näistä itsensä ”äärioikeiston” asiantuntijoiksi ainakin välillisesti nimeämistä henkilöistä ei ole akateemisesti ansioitunut yhteiskunnallisen tutkimuksen saralla; Panu Höglundin asiantuntemus kelttiläisissä kielissä on sinänsä kiistaton, joskin on syytä huomata, ettei hänkään tiettävästi ole onnistunut alalla työllistymään, minkä toisaalta ymmärtää helposti jokainen hänen ulosantiinsa vuosien kuluessa perehtynyt lukija.

Mielenkiintoisempaa on ehkä pohtia sitä, miksi Sakari Timonen, keski-ikäinen aikamies, harjoittaa elämäntapaa, jota Japanissa luonnehdittaisiin nimellä parasaito shinguru – loissinkku, so. vanhempiensa luona elävä naimaton lapsi. Suomen lakimiehet –matrikkeli kyllä tietää kertoa, että Timosella on oikeustieteen kandidaatin tutkinto ja jopa hieman työhistoriaakin, mutta erikoisesti se on katkennut johonkin, eikä viime vuosikymmeneltä juuri työhistoriaa löydy. Julkisuuskuvastaan tarkan ja käräjäherkän loukkaantujan luulisi pitävän huolta siitä, että faktat näinkin perustavanlaatuisessa julkaisussa olisivat kohdillaan.

Eskolinin ja Höglundin ulosannin rajaan niiden sekavuudesta johtuen tässä artikkelissa lähemmän tarkastelun ulkopuolelle; sen sijaan Timosen ja Korhosen ulosanti ansaitsee jo yksinomaan volyymistään johtuen muutaman huomion.

Jussi Korhonen

Seura-lehden sivuilla blogia pitävä Korhonen on kohtalaisen helposti määriteltävä tapaus, sillä hän vaikuttaa sekä ikänsä että toimintatapansa puolesta sangen perinteiseltä äärivasemmistolaiselta aktivistilta, joka suotuisassa tilanteessa on onnistunut kiipeämään jonkun hengenheimolaisensa avittamana vihreälle oksalle, olkoonkin vaikka vähän hauraalle.

Korhonen ilmentää teksteissään tyypillisiä vasemmistolaisia kliseitä, revittelee ”äärioikeiston uhalla”, yrittää masinoida boikotteja MV-lehden mainostajille ja pyrkii tuottamaan lisää näkyvyyttä blokkinsa edustajille. Lienee vain kohtuullista olettaa, että Korhonen pyrkii ”tutkivan journalismin” nimissä urkkimaan ja levittämään myös vastapuolekseen mieltämiensä henkilöiden yksityistietoja. Ei siis mitään uutta auringon alla, Korhonen menee samaan lokeroon Li Anderssonin, Dan Koivulaakson ja Mikael Brunilan kanssa – tosin sillä erotuksella, ettei hän ole julkaissut edes näennäistieteellistä kirjaa. Perheensä taakse piiloutumalla hän yrittää uhriutua ja näin todistella maalailemansa uhkakuvat todellisiksi – mainitsematta tietenkään sitä, että itsekin saattaa aivan aavistuksen verran provosoida…

Timonen on aavistuksen verran vaikeammin määriteltävä tapaus, sillä hänellä olettaisi olevan ikänsä ja koulutustasonsa vuoksi kypsempi maailmankuva, mistä hänen ulosantinsa ei kuitenkaan osoita merkkejä. Hänen omituinen henkilöhistoriansa herättää kysymyksiä, samoin hänen kirjoitustensa huomattavasti vaihteleva taso. On nimittäin tosiasia, että Timonen osaa tehdä myös kriittisiä ja hyvin perusteltuja yhteiskunnallisia huomioita, joita hän on esittänyt mm. nykyisen hallituksen ohjelmasta ja sen toteutuksesta. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että Timosen sokea kohta on ”äärioikeistossa” ja sen enemmän tai vähemmän kuvitellusta uhkassa – joka tosin ulosannista päätellen on Timoselle täysin todellinen.

Kritiikkinsä sekä pelon- ja vihanlietsontansa hän verhoaa enemmän tai vähemmän onnistuneesti ”huolestuneen kansalaisen” perspektiiviin, ”tässäpä tällainen harmiton peräkammarin poika nyt vain huolestuu demokratiamme tilasta”. Esittämistapa olisi ehkä uskottava, jos Timonen ei olisi julkidemari ja yliopistokoulutuksen saanut. Nyt esitys on kuitenkin niin läpinäkyvän tekopyhä, että se herättää lähinnä oikeutettua ärtymystä – jonka aiheuttamat reaktiot heikkolahjaisemmassa kansanosassa ovat kuin taivaan mannaa Timoselle, joka maalailee niistä yhä korkealentoisempia uhkafantasioita.

Kaiken kaikkiaan Timosen ulosannista välittyy jonkinlainen katkeruus, jonka kohde on vaikeasti tunnistettavissa, mutta sijaiskärsijä ja purkautumisen kohde sen sijaan ilmeinen. Timonen tuokin mieleen heikkolahjaisen antisemiittisen salaliittoteoreetikon, joka syyttää juutalaisia kaikesta kielteisestä aina maailmantalouden myrskyistä huonoon säähän.

Sakari Timonen

Timosen viimeisin kirjoitus Imagessa kertoo karulla tavalla hänen mielenmaisemastaan. Sosiaalisessa mediassakin jonkin verran huomiota saavuttanut kirjoitus, jossa hän vertaa Suomen Sisun pohjanmaan piirin tapahtumaa Kummeli-sketsiin on sangen kuvaava. Timonen tekohengittää omaa uhkafantasiaansa demonisoimalla ”äärioikeistoa” ja pelottelemalla sen uhkalla; samalla hän ei kuitenkaan malta olla päästämättä omaa narsistista rakennettaan lävitse vähättelemällä ja karrikoimalla kohdettaan.

Kaikkein huvittavinta ja tekopyhintä kirjoituksessa on kuitenkin se, että Timonen esittää säälivänsä niitä ”hurmosliikkeen uhreja, jotka ovat sen takia menettäneet ystävänsä ja työpaikkansa”. Kukahan niitä ilmiantoja työnantajille ja ystäväpiirin karsimiseen tähtääviä kompromettoivia kirjoituksia alun perin olikaan tehtaillut?

Yhteistä niin Timoselle kuin Korhoselle tuntuu olevan se, että he ainakin esittävät olevansa täysin rehellisesti vakuuttuneita oman toimintansa oikeutuksesta ja puolustettavuudesta. Korhosen tapauksessa tämä saattaa pitää paikkansakin, sillä hän toimii kuten ideologinen ristiretkeläinen. Timosen kohdalla tämä ei kuitenkaan ole uskottavaa, vaan hän tuo pikemminkin mieleen vastenmielisen sykofantin, jonka narsistinen itseriittoisuus on samaa luokkaa 60-lukulaisen opportunistin kanssa – Timosen kohtaloksi ja katkeruuden kestoaiheeksi muodostuneekin se pieni ja peruuttamaton tosiasia, että hän on liian nuori päästäkseen nauttimaan tuon mainitun ikäluokan viikunoista. Tuotteliaisuuden motiivina on vaikea nähdä muuta kuin hysteerinen antropomania ja loukattu narsismi.

Eipä tämä silti ole häntä estänyt esiintymästä kuin hän olisi itse ollut Vanhalla tekemässä maailmaa valmiiksi. Narsistisessa itseriittoisuudessaan ja besserwissermäisessä arroganssissaan Timonen vetää monesta 60-lukulaisesta möhköfantista vasemmalta ohi. On samantekevää, kuinka paljon viikunoita hän kantaa nykyiselle poliittiselle eliitille – hän ei enää 60-lukulaisten junaan kelpaa. Siksi onkin tietyllä tapaa vahingoniloista lohtua tuottava ajatus tietää, että Timonen on ikuisiksi ajoiksi kahlittu sättimään fantasiavihollistaan, sillä oikeaa syyllistä, edellistä sukupolvea hän ei kehtaa, kykene eikä uskalla kritisoida.

–

–

Ilkka Aura on luonnontieteilijä ja juristi.