SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Transgressiosta siveysoppiin

transgressionLAURI STARK

Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike” voisi olla yhden sukupolven uskontunnustus. Sen sukupolven, joka 60-luvulla oli nuorta ja voimansa tunnossa. Rajoja kaadettiin politiikassa ja taiteissa. Olennaista ei ollut niinkään se, mitä puolustettiin vaan se, ketä vastaan hyökättiin: porvaria. Tämä olio oli ollut lukemattomien taiteilijasielujen vihollinen viimeistään 1800-luvulta asti. Kirjailija Gustave Flaubert teki porvarin vihaamisesta uskonnon, hänelle mammonaa palvonut ihmistyyppi oli vihonviimeinen kauhistus. Eikä hän ollut yksin ajatuksissaan. Tämä asenne pysyi kuitenkin harvalukuisen joukon sisäpiirihuvina, kunnes edellä mainittu vuosikymmen teki porvarin härnäämisestä nuorisohuvia. Yhteiskunnat länsimaissa myös olivat pitkälti porvarillisia, mikä teki vastakkainasettelusta ilmeisen. Hegemonia sai vitaalisen haastajansa, eikä sillä ollut tarjota vastusta vapaata seksiä luvanneelle kumoukselle. Kuitenkaan ei kapina kestänyt ikuisesti, se ei mennytkään pidemmälle. Liike loppui ja uudet rajat pystytettiin.

Niin paljon kuin 60-luvun radikaaliliike puhuikin ikuisesta muutoksesta, sitä kannattaa tarkastella yhtenä eturyhmänä muiden joukossa. Se kapinoi korvatakseen yhden vallan toisella, ei mikään muu voisi selittää vastaavanlaista pystyyn kuivumista. Se kohtasi saman pulman kuin sosialismi, jonka ihmiset hylkäsivät sitä mukaa kuin itse nostivat elintasoaan. Yksi kerrallaan näistä kapinallisen kuvatuksista tuli juuri sitä mitä he eniten vihasivat: porvareita. Ei tarvitse kuin vilkaista eräiden keskeisten henkilöiden historiaa ja todistaa kuinka kerran huoltoaseman seinälle virtsanneesta Mick Jaggerista tuli Sir ja putkaan talutetusta Erkki Tuomiojasta ministeri. Björn Wahlroosin esimerkki osoittaa taas kuinka opportunismi piiloutuu joka liikkeeseen; Nallea vetivät vasemmistoon hyvä meininki ja porvaristoon raha. Mutta idealistisemmat yksilöt eivät porvarillistuessaankaan luopuneet aatteistaan ja säilyttivät illuusion kapinallisuudesta. Tällaiset hahmot ovat kepeimpiä kaikista, vanhat kääkät teeskentelemässä olevansa nuoria ja vihaisia. Kuin miljoonia tienanneet hevibändien soittajat, jotka eivät enää keksi syytä olla raivoissaan milloin kenellekin. Substanssia kapinallisimagon tueksi ei enää ole, ja voi olla varma, ettei mikään valtavirtamedian ”rohkeaksi ja vaaralliseksi” julistama ole kumpaakaan.

Alkuun kulttuurikapinalliset olivat valmiita panemaan itsensä likoon järkyttääkseen vallitsevia käytänteitä, minkään ei pitänyt olla pyhää. Annetaan siis tunnustusta, kun sitä kuuluu antaa: he eittämättä kaatoivat rajoja, järkyttivät aikansa pikkusieluja sekä loivat uutta. Mutta kuten edellä sanoin, kukaan heistä ei mennyt pidemmälle. Kun aika kului ja hegemonia vaihtui, entisistä rajojenrikkojista tulikin moraalin portinvartijoita. He tai viimeistään heidän seuraajansa ovat nyt niitä pikkusieluja, joille alussa naurettiin. Ymmärtämättä jäi nimittäin se, että kapina on arvoneutraali käsite. Se suuntautuu mitä tahansa vallitsevaa järjestelmää vastaan, eikä siis ole sidottu ihmisoikeuksien julistukseen a priori. Kapina ei ole oikeistolaista tai vasemmistolaista, se vain on. Kulttuurikapinalliset uskoivat voivansa jähmettää ajan mutta käynnistivätkin lumivyöryn, jota ei voi pysäyttää. Rajojen kaataminen alkoi nimittäin tuottaa hedelmää ja sellaista, jota he eivät osanneet odottaa. Seksuaalinen vapautuminen, luonnollisuus ja muut rousseaulaiset hapatukset olivat alusta alkaen 60-lukulaisten tavoitteita. Nyt ne ovat iskemässä heidän omaan nilkkaansa kipeästi ja esimerkit löytyvät jokaisen silmien alta: tv-ohjelmien totaalinen rappeutuminen kuivakkaasta asiallisuudesta eritekylläiseen tositelevisioon ja netin sisällön painottuminen pornoon. Ne ilmentävät johdonmukaista kehitystä, joka seuraa ihmisten luovuttua kahlitsevista säännöistä ja käytöstavoista. Radikaalit niittävät nyt sitä, mitä kylvivät. Vanhat normit rikottiin ja mitä saatiin tilalle? Ihmisiä vailla suuntaa, rikotun paikalle jäi tyhjää. Se täyttyy nyt kaikesta siitä, mistä se luonnontilassa täyttyy eli primitiivisistä vaistoista.

vanhaHuomattuaan, ettei aikansa norminpurkutalkoiden jälki miellytäkään, eilispäivän kapinalliset ja heidän seuraajansa rakensivat omansa tilalle. Toisen aallon feministit jyräsivät telaketjuilla siveysoppien aidat nurin, kolmannen aallon feministit virittivät piikkilangoilla uudet. Viimeksi mainituille ei kelpaa seksuaalinormien purun tuloksena tapahtunut pornon suursuosio, ja he mielellään sensuroisivat sen pois näkyvistä. Eivät he kuitenkaan tunnusta kannattavansa siveellisyyttä, koska ”kyse on moraalista ja tasa-arvosta”. Jos asiaa olisi kysytty 60-luvun konservatiiveilta, eivät hekään olisi nähneet siveyssääntöjä trivialiteetteina vaan juuri kysymyksenä oikeasta ja väärästä. Aivan kuten nykyajan feministi näkee pornossa naisvihan kasvualustan, näki 60-luvun patamusta jäärä seksuaalisessa vallankumouksessa rappion kasvualustan. Muutos asenteissa on tietenkin ollut asteittainen, mutta tasainen. Merkille pantavaa on kuinka juuri naisasialiike on vuosi vuodelta kadottanut huumorintajun rippeensäkin, eikä sensuroitavaksi vaaditakaan enää vain pornoa. Listalle ovat päätyneet myös elokuvat, kirjat ja julkinen keskustelu yleensä. Ja vaikka eksplisiittistä sensuuria ei vaadittaisikaan, sosiaalisen median kautta masinoidaan ajojahteja väärien mielipiteiden hiljentämiseksi. Taktiikka puree varsinkin kannoistaan epävarmoihin ihmisiin, jotka eivät tahdo menettää statustaan viiteryhmänsä edessä. Niinpä alati kasvava joukko saadaan uskomaan trigger warning -leimojen tarpeellisuuteen ja kaikkeen muuhun, joka aikaisemman radikalismin valossa näyttää absurdilta.

60-luvulta alkaen tarkoitus oli kaikin keinoin järkyttää porvaria mitä kekseliäimmillä keinoilla. Nyt saman liikkeen porvarillistuminen on tullut päätökseensä, kun taidetta arvotetaan sen perusteella, laukaiseeko se ahdistusreaktioita vähemmistöryhmissä. Siveyspoliisi valvoo ja pitää rikkurit kurissa. Seksikin on kaikkea muuta kuin vapaata, sitä sääntelevät koodit ovat vain muuttuneet. Lutkamarsseilla kyllä puolustetaan oikeutta pukeutua prostituoidun lailla, mutta ei tietenkään puolusteta prostituoitujen oikeutta työhönsä. Koska kyseessähän ei ole työ vaan taas kerran ”moraali ja tasa-arvo”. Kuitenkin se puolen vuosisadan takainen pillupoliisi katsoi nimenomaan rivon pukeutumisen olevan moraalia rikkova tekijä, seksin myymistä voitiin katsoa läpi sormien. Miksi minun pitäisi siis uskoa, että nykyajan takakireät tädit olisivat oikeassa vanhan ajan takakireisiin setiin nähden?

Käsi kädessä nuorisokapinasta lähteneen feminismin kanssa on kulkenut antirasismi. Se on kokenut yhtäläisen muodonmuutoksen ja ehkä täpärästi voittaa ensin mainitun yleisessä hysteerisyydessä. Kaikki alkoi radikalismista ja Amerikan mustien kansalaisoikeusliike sai jopa militantteja muotoja. Hommassa oli vaaran tuntua rintaman kaikin puolin ja sellaiset henkilöt kuin Martin Luther King Jr. ja Malcolm X saivat maksaa taistelusta hengellään. Näistä päivistä on kuljettu jo kauas, kun räyhäkkään näyttämisenhalun on korvannut halvaannuttava uhriutuminen. Musta väestönosa on polkenut itsensä syvempään suohon kuin se on edes orjuuden päivinä ollut, mikä on ollut kova kolaus etenkin valkoisille antirasisteille. Selityksiä mustien epäonnistumiselle ei tietenkään voitu hakea heistä itsestään, joten valkoiset rupesivat ruoskimaan itseään entistä kovemmin; syyn on oltava valkoisissa. Tavallaan he ovatkin oikeassa, sillä yksi syy mustien kykenemättömyydelle nousta suosta kumpuaa antirasistien heille syöttämästä pajunköydestä, jolla on saatu mustat uskomaan kelvottomuuteensa. Jos valkoiset voittavat syrjinnän avulla joka tapauksessa, miksi edes yrittää? On luotu ajatuskehikko, jossa ei-valkoiset nähdään hauraina ja pienestäkin järkytyksestä särkyvinä raukkoina, joita pitää suojella.

kieli 1Tämä tarkoittaa siis alati tarkentuvia sensitiivisyyssäännöksiä ja ennen kaikkea kaventuvaa kielenkäyttöä. Kun yhä useampi sana voi jollain tavalla loukata jotakuta etnisen ryhmän edustajaa, niistä on sitä mukaa luovuttava. Siinä missä 60-luvulla ensinäytöksensä saanut Star Trek kuvasi Enterprisen komentosillalle monikulttuurisen miehistön, jossa eri kansojen edustajat olivat iloisesti sekaisin, olisi tämä nykyajan antirasisteille liikaa. Se olisi ennen kaikkea piilorasistista stereotyyppien normalisointia ja kulttuurista appropriaatiota. Vain harvat ovat edes kuulleet viimeksi mainittua termiä, ja säästän lukijaa vaivalta: unohda koko juttu. Joka tapauksessa on mahdotonta nähdä minkäänlaista kapinaa toiminnassa, jolle inkvisitiokin häviää jyrkkyydessä. Vain moderni teknologia nimittäin mahdollistaa toisten näkemysten ja puhdasoppisuuden valvomisen 24 tuntia vuorokaudessa ja seitsemänä päivänä viikossa.

Alkuperäiseen kapinaan kuului raivo, joka lienee ainoa sen nykyajan seuraajille periytynyt piirre. Kuitenkin vielä viisikymmentä vuotta sitten näillä raivopäillä oli myös huumorintajua ja luovuutta. Sittemmin ne ovat korvautuneet kontrollinhalulla ja pikkusieluisella päsmäröinnillä, eli perin juurin porvarillisilla piirteillä. Tästä huolimatta heillä on otsaa väittää olevansa pienen ihmisen puolella valtaa ja systeemiä vastaan. Miten hyvin siis sopii kuvaan, että samat ihmiset saavat kiitosta juuri vallan ja systeemin edustajilta? Tuoreena esimerkkinä käyköön taannoinen kirjailija Laura Lindstedtin Finlandia-palkintopuheesta noussut kohu. Puhetta pidettiin kovin radikaalina eleenä. Tämä ”radikaali ele” vain sai järeät suosionosoitukset valtavirtamediassa ja kulttuurielämän kermalta. Näissä valmiiksi rakastetuissa ja puhkihalatuissa ulostuloissa ei ole tuumaakaan kapinaa, haastavaa tällainen olisi ollut viimeksi taistolaisaikana. Tosiasia on yksinkertaisesti se, että kaksilla korteilla pelaaminen on vaikeaa. Miten haukkua porvaria, kun itse kuuluu samaan viiteryhmään?

On tietysti totta, etteivät talouseliitin ja kulttuurieliitin ihmiset juuri ole tekemisissä keskenään. Mutta kumpikin porukka voi varsin paksusti, kyseessä on korkeintaan aste-ero. Se, että pahoittaa Matti Apusen mielen, ei oikein riitä vastarinnan eleeksi. Jäljellä on vain poseeraus, kun hyvinvointikapinalliset lyövät jo aikoja sitten kuolleita vihollisia. He voivat heittää Raamatun olkansa yli, polttaa Suomen lipun ja ulostaa housuihinsa bussimatkalla ja seurauksena on vain yleinen myötähäpeä. Myöskään sitä, että pahoittaa vanhojen mummojen mielen, ei oikein voi pitää saavutuksena. Älä lyö lyötyä, sanottiin joskus. Kun yhden sukupolven kapinaliike aikoinaan nousi ja tällä tavoin häpeällisesti kuihtui, herää kysymys: missä on oikea vastarinta? Ketkä ovat hegemoniaa vastaan?

vargVasemmisto edusti muutosta. Kaikki 60-luvun radikalismin keskeisimmät ideat olivat myös vasemmiston jakamia. Kamppailu hegemoniasta alkoi, ja vuosikymmenien saatossa se kääntyi heidän edukseen. Neuvostoliiton hajoamisen myötä ja liberaalien julistaessa historian loppuneeksi saavutettiin hybris (vaikka käännekohtaa on helppo pitää nimenomaan vasemmiston tappiona, kannattaa muistaa että juuri sosiaaliliberalismi alkoi näihin aikoihin korvata sosialistiset talousteoriat vasemmiston keskeisimpänä opinkappaleena). Katteeton optimismi sai sijaa, eikä ole sattumaa että black metal -niminen musiikkigenre nousi tietoisuuteen tänä liberaalin omahyväisyyden kylläisimpänä hetkenä. Hegemonian edustajien järkytys oli myrskyisä, kun jo kuolleeksi kuvitellut ihmiskunnan voimat eivät tyytyneetkään leposijaansa historian museossa. Tämä etnistä ylpeyttä, pakanamoraalia ja taantumusta karjunut musiikkiskene oli kuin käänteinen peili kaikelle sille, mitä kylmän sodan jälkeinen maailma edusti. Siinä missä 70-luvun punk oli viihteellistä ja alusta asti tuotteistettua kapinaa, oli avoimen väkivaltainen ja kirkonpolttoihin syyllistynyt alakulttuuri ilmiselvästi haudanvakavissaan. Sen edustajissa ei ollut jälkeäkään siitä elämään kyllästyneestä ironiasta, joka oli jokaisen 90-lukulaisen pseudokapinallisen tuotemerkki. Valtavirran näkökulmasta kyse ei voinut olla muusta kuin mielenvikaisuudesta ja sitä se monien kohdalla olikin. Äärimmäisen yksiääninen aika tuotti äärimmäisen yksiäänisen reaktion.

Sittemmin, vasemmistoliberaalin hybriksen vain kasvattaessa itseluottamustaan, alkoi älyllinen ja protestihenkinen momentti siirtyä askel askeleelta oikealle ja vastarinta saada sävyjä. Ihmiset alkoivat kyseenalaistaa. Ja menemättä sen enempää nuivan liikkeen historiaan, todettakoon että 2000-luku merkitsi historian haamun paluuta lihalliseen muotoon. Aika ei ollut pysähtynyt, edistys ei ollutkaan voittanut. Kapina alkoi internetin syövereissä ja liikkui lopulta yleiseen tietoisuuteen. Siitä ensin vaiettiin, sitten sille naurettiin ja lopulta hegemonia heräsi taistelemaan. Poliittiset oikeudenkäynnit tekivät paluun, kun järjestelmä pyrki palauttamaan häiriköt ruotuun. Kukaan ei tietenkään joutunut eikä joudu leivättömän pöydän ääreen puolustaessaan ihmisoikeuksia ja homojen oikeutta avioitua keskenään. Sen sijaan sille on syynsä, miksi kansallismieliset ja niin sanotut maahanmuuttokriittiset ovat eläneet anonymiteetin suojissa internetissä. Heillä on ollut ja on konkreettisia syitä pelätä työpaikkojensa ja sosiaalisten suhteidensa puolesta. Edes oikeudelliset seuraamukset eivät ole tuntematon asia, kuten useat esimerkit kotimaassa ja ulkomailla osoittavat. Mutta tilanne ei voi jatkua ikuisesti, joukkovoima kasvaa. Oikeiston nousu kerää momenttiansa edelleen, suurin kapina on vasta tulossa.

Oikeiston etuna käynnissä olevassa kamppailussa on heterogeenisyys. Uusi oikeisto edustaa kaikkein vähiten puoluepoliittista eturyhmäajattelua ja on nostanut kansallisen kontekstin määrittävimmäksi tekijäksi. Se ei katso luokkaa, ikää tai sukupuolta. Moderni vasemmisto on taas leimallisesti koulutettujen ja keskiluokkaisten kaupunkilaisnuorten liike ja tulee myytteineen jäämään marginaaliin. Se pysyy pinnalla vain aikaisempien sukupolvien työllä, jolla tehtiin vasemmistosta suuri. Porvarillistuminen on tehnyt siitä pienessä piirissään elävän pikkusieluisen kyttääjäporukan, joka ei kykene pidemmän päälle edes pitämään omiaan kuvioissa mukana. He puhuvat radikaalista inkluusiosta, mutta heitä eksklusiivisempaa porukkaa saa hakea. Uusi oikeisto pitää mielessä keitä ovat me ja keitä ne muut, mutta on valmis toivottamaan riveihinsä uusia ihmisiä varsin ennakkoluulottomasti. Se ei vieroksu porvaria, jolla on tehtävänsä, mutta ei räyhähenkistä akateemistakaan tai kadun tavallista tallaajaa. Suomen asia on tärkein yhdistävä tekijä, eivät kielenkäyttö, taidemaku tai talousnäkemykset. Vasemmistolla taas ei nykymuodossaan ole tulevaisuutta. Tuleeko tähän alennustilaan joskus muutos, sen aika näyttää. Kenties vasemmisto vielä joskus saa haastaa oikeiston, mikäli konservatiivinen hegemonia koittaa. Mutta oikeisto-vasemmisto -jaottelukin kestää vain aikansa ja jonakin päivänä puhutaan jostakin ihan muusta.

korppi

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.

 

%d bloggers like this: