SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mies ja moderni elämä (tulevan kirjan johdanto)

ecce homoTIMO HÄNNIKÄINEN

(Kirjoitus on johdantoluku Timo Hännikäisen esseekokoelmaan ”Kunnia”, joka ilmestyy Savukeitaan kustantamana helmikuussa 2015.)

This heaven gives me migraine

– Gang of Four, ”Natural’s Not In It”

Miehet ovat aina käyneet kamppailua luontoa vastaan. Metsästäjälle, kalastajalle, maanviljelijälle, tutkimusmatkailijalle, kullankaivajalle luonto on ollut paitsi elannon lähde, myös vihollinen joka asettuu hänen pyrkimystensä tielle. He ovat aina myös kirjoittaneet lauluja ja tarinoita kamppailustaan. Yksi tunnetuimmista tällaisista tarinoista on Ernest Hemingwayn pienoisromaani Vanhus ja meri.

Vaikka Hemingwayn kirja ei enää ole muodissa, sitä lukemattomatkin luultavasti tuntevat sen tarinan vanhasta kuubalaisesta kalastaja Santiagosta, jota vaivaa huono kalaonni. Melkein kolme kuukautta ilman saalista ollut Santiago päättää lähteä avomerelle, jossa hän onnistuu pyydystämään suuren purjekalan. Kala on kuitenkin liian painava nostettavaksi veneeseen, ja kalastaja joutuu hinaamaan sitä veneen perässä, jolloin hait käyvät sen kimppuun. Santiago taistelee raivokkaasti haita vastaan harppuunallaan, mutta hänen päästyään satamaan saaliista on jäljellä enää ruoto.

Vanhus ja meri sijoittuu vielä varsin läheiseen aikaan, jolloin miehen ja luonnon välisen kamppailun lopputulos ei koskaan ollut ennalta selvä. Halla tai sateet saattoivat tuhota maanviljelijän koko sadon, eikä pyyntimiehen tekninen ylilyöntiasema saaliiseen nähden ollut ehdoton. Romaanissa kalastaja saavuttaa purjekalan pyydystäessään voiton, mutta haiden avulla luonto tasoittaa tilit. Mikään voitto luonnosta ei voi olla lopullinen.

Huonosta onnestaan huolimatta kalastaja Santiago on maskuliininen ideaalityyppi. Hän on ylpeä siitä mitä ehti saavuttaa ja ottaa tappionsa vastaan tyynesti, sillä se kuuluu pelin henkeen: joskus sitä voittaa, joskus häviää. Kun ryhtyy kamppailuun, on tiedostettava sattuman osuus sen lopputuloksessa. Ruumiilliset ja henkiset ponnistukset ovat miehekkäitä juuri siksi, että ne saattavat osoittautua turhiksi. Jos luonnon arvaamattomuus pystyttäisiin kokonaan eliminoimaan, emme tarvitsisi urheutta, riskinottoa, voimien pinnistämistä äärimmilleen – sanalla sanoen miehisyyttä.

Mutta mies ei olisi mies, ellei hän haluaisi voittaa. Miehet ovat muodostaneet yhteistyössä toimivia joukkioita, koska monta miestä metsästää, kalastaa, raivaa ja viljelee maata tehokkaammin kuin yksi. Kivikirveestä lähtien he ovat keksineet apuvälineitä, jotka parantavat heidän mahdollisuuksiaan luonnonvoimia vastaan. Mies ei halua voittaa vain paistatellakseen ihailussa, vaan pitääkseen itsensä ja perheensä hengissä ja tarjotakseen jälkeläisilleen paremman elämän. Tämän voitontahdon sivutuotteena on syntynyt sivilisaatio.

Eräs vahingossa suoritettu sosiologinen koe paljasti äskettäin, miten keskeinen rooli miesten toiminnalla on siirryttäessä välttämättömien perustarpeiden tyydyttämisestä mutkikkaampaan yhteiskuntaelämään. Hollantilaisessa Expeditie Robinson -nimisessä tosi-tv-sarjassa, jonka konsepti on kopioitu amerikkalaisesta Survivorista, näytettiin muutama vuosi sitten tuotantokausi, jossa kilpailijat jaettiin sukupuolen perusteella kahteen ryhmään ja vietiin kahdelle eri autiolle saarelle. Ryhmille jätettiin pieni määrä työkaluja ja elintarvikkeita alkuun pääsemiseksi, muuten niiden tuli huolehtia suojan, ravinnon ja muiden välttämättömyyksien hankkimisesta omin avuin.

hunterMiesten ryhmässä työnjako hoitui itsestään. Ne, jotka olivat hyviä kalastamaan, metsästämään tai etsimään syömäkelpoisia kasveja, hoitivat ruoanhankinnan, käsistään kätevät rakensivat asumuksia ja eräs kokkaamisesta pitävä mies vastasi ruoan valmistamisesta. Osa miehistä kyllästyi istumaan rantahiekalla ja alkoi nikkaroida tuoleja ja penkkejä. Muutamassa päivässä miehet olivat saaneet aikaiseksi viihtyisän ja koko ajan vaurastuvan pikku kylän.

Naisten ryhmä taas käytti suurimman osan ajastaan uimiseen, auringon ottamiseen ja pyyhkeiden kuivatteluun ensi töiksi asennetulla pyykkinarulla. Loppuaika kului kinasteluun siitä, miten yhteisö pitäisi organisoida ja mitkä olisivat kenenkin tehtävät. Mitään ei saatu päätettyä ennen kuin asiasta saavutettiin selkeä yksimielisyys, ja kahdentoista naisen joukkueessa konsensusta ei tietenkään koskaan syntynyt. Naiset eivät saaneet rakennettua kunnollisia majoja, he söivät nopeasti kaikki ruokavarat ja olivat avuttomia trooppisten sateiden ja hiekkakirppujen kaltaisten vitsausten edessä. Lopulta toiselta saarelta jouduttiin lähettämään miehiä heidän avukseen.

Amerikkalainen toisinajattelijafeministi Camille Paglia on sanonut, että jos sivilisaation rakentaminen olisi jätetty naisten harteille, asuisimme edelleen olkimajoissa. Tv-sarja osoitti hänen olleen väärässä: olkimajatkin olisivat jääneet rakentamatta.

Vastaväittäjä sanoisi, etteivät yhden tv-sarjan kilpailijat ole edustava otos ihmisistä yleensä ja ettei havaintoja voi soveltaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Mutta olen kuullut muistakin vastaavista kokeiluista, joiden tulokset ovat olleet hyvin samansuuntaiset. Puhumattakaan siitä, ettei historia tunne ainuttakaan makro- tai mikroyhteiskuntaa, jonka naiset olisivat rakentaneet omin päin miesten vajottua toimettomuuteen ja keskinäisiin erimielisyyksiin. Kuten Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman lukeneet tietävät, maailmasta kyllä löytyy yhteisöjä, joissa miehet juovat pontikkaa puun alla naisten kuokkiessa peltoa. Mutta niissäkin miehet ovat varmasti alunperin keksineet kuokat ja jalostaneet viljelykasvit, vasta myöhemmin tilanne on rappeutunut kuvatun kaltaiseksi. Kukoistava matriarkaalinen menneisyys on feminististä fiktiota.

Miehet ovat todellakin menestyneet kamppailussaan vihamielisiä luonnonoloja vastaan – itse asiassa he ovat menestyneet liian hyvin. Moderni länsimainen yhteiskunta on vuosituhansien maskuliinisen kamppailun päätepiste: miehen keksimä teknologia on voittanut luonnon, ei toki kokonaan mutta siinä määrin, että aggressio, kestävyys, perheen suojelu ja vaarojen uhmaaminen ovat käyneet tarpeettomiksi. Vaurauden ja automaation seurauksena eseimmat miehet tekevät työkseen tehtäviä, jotka kuka tahansa nainen voisi yhtä lailla hoitaa. Keskiverto nykymies on enemmän kuin koskaan riippuvainen yhä monimutkaisemmista teknisistä laitteista, mutta hänen omat tekniset taitonsa ovat reilusti heikommat kuin neanderthalinihmisellä. Hän osaa käyttää älypuhelinta muttei rakentaa jousta tai sytyttää nuotiota ilman tulitikkuja.

Sen lisäksi että monet esi-isillemme itsestäänselvät käyttäytymismallit ovat modernissa maailmassa hyödyttömiä, ne johtavat usein hankaluuksiin. Jos lyön vaimoani lähentelevää miestä, saan syytteen pahoinpitelystä. Jos kouluikäinen poika ei jaksa keskittyä oppitunneilla tai joutuu herkästi tappeluihin, hänelle annetaan ADD-, ADHD-, CD- tai SCT-diagnoosi ja määrätään lääkitys. Poikien kouluvaikeuksia käsitellään psyykkisinä häiriöinä, vaikka yksikään aiempi tuntemamme sivilisaatio ei ole edes harkinnut sulkevansa nuoria ja energisimpiä jäseniään neljän seinän sisälle päivän valoisaksi ajaksi.

Sosiaalinen arvostus ja taloudellinen menestys vaatii meidän aikanamme ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty feminiinisinä: empaattisuutta, keskustelutaitoja, huoliteltua ulkonäköä, seksuaalista puoleensavetävyyttä. Koulutusyhteiskunta, jossa opiskellaan aktiivisimmat nuoruusvuodet ja siirrytään sen jälkeen johonkin palveluammattiin, sopii kaikesta päätellen paremmin naisille. Naisia on selvä enemmistö ylioppilaista ja korkeakoulutetuista Suomessa, varsinkin nuorissa ikäluokissa. Monet miehet etsiytyvät vähemmän koulutusta vaativiin matalammin palkattuihin ammatteihin tai syrjäytyvät kokonaan työmarkkinoilta, mikä näkyy varsinkin nuorten miesten työttömyys- ja työkyvyttömyysluvuissa. Vuoden 2012 tilastojen mukaan työelämästä syrjäytyneistä nuorista miehiä oli 64 prosenttia. Työpolitiikkaan tehdyt uudistukset ovat naisia varten räätälöityjä: esimerkkinä vuonna 2017 voimaan tuleva eläkeuudistus, jonka seurauksena naiset hyötyvät pitkäikäisempinä eläkkeestään miehiä enemmän.

Lyhyesti sanottuna miehet ovat rakentaneet yhteiskunnan naisia varten. Pölynimuri, pesukone ja vastaavat laitteet, jotka vapauttivat naiset kotipiirissä raatamisesta, ovat miesten keksimiä. Ehkäisypillerin, jota on sanottu 1900-luvun tärkeimmäksi keksinnöksi ja joka edesauttoi suuresti naisten seksuaalista vapautumista, tosin ideoi sairaanhoitaja Margaret Sangler, mutta käytännössä sen kehittivät kemisti Carl Djerassi ja biologi Gregory Pincus. Hyvinvointivaltio ja ilmainen päivähoitojärjestelmä, jotka mahdollistivat naisten itsenäiset työurat, rakennettiin aikana jolloin poliittisen ja taloudellisen vallan kabinetteja kansoittivat lähes yksinomaan miehet. Yhtä lailla miesten keksintöä ovat ne automaatiojärjestelmät, jotka ovat poistaneet valtaosan raskaista, haastavista ja vaarallisista töistä ja tehneet modernista miehestä konttorirotan tai jättäneet hänet tyystin toimettomaksi.

chessMiesten ponnistusten tuloksena syntynyt uljas uusi maailma palvelee turvallisuuden ja mukavuuden tarpeita. Se välttää kaikin keinoin epämukavuutta, vaaraa ja konfliktia, jopa henkilökohtaisen vapauden ja arvokkuuden kustannuksella. Tämän pehmeiden arvojen paratiisin tärkein ja ainoa päämäärä on viihtyisien, trendikkäiden ja hygieenisten asumusten ylläpitäminen ja varustaminen kulutushyödykkeillä. Miehen roolina on rahoittaa, korjata ja huoltaa näitä naisten tarpeiden mukaisia asumiskoneita.

Tässä maailmassa mies on yksinäisempi kuin koskaan. Päiväkodissa häntä kaitsevat naiset, koulussa hänen opettajistaan ehdoton valtaosa on naisia. Valtion subventoimien yksinhuoltajaäitien määrän kasvaessa yhä useampi poika on perhepiirissäänkin ilman miehen mallia. Naiset ovat tunkeneet itsensä väkisin jokaiselle työelämän sektorille ja naisilta suljettuja tiloja ei muuallakaan enää juuri ole. Kaikkialla mies on naisten tarkkailtavissa, kaikkialla hän joutuu ottamaan huomioon naisten vaatimukset. Mikään ei vahvista hänen identiteettiään miehenä miesten joukossa, hänestä on tullut irrallinen abstraktio, tavaroiden tuottaja ja kuluttaja, jota kutsutaan ”ihmiseksi”, ”kansalaiseksi”, milloin miksikin.

Miehet ovat siis kaivaneet oman kuoppansa, minkä jälkeen feministit ovat lapioineet heidän päälleen multaa riitauttamalla jokaisen perinteisen arvojärjestelmän ja mustamaalaamalla jokaisen vakiintuneen instituution. Uskonto on leimattu patriarkaalisen sorron tukipilariksi, perhe ja avioliitto naisten vankilaksi, kaunotaiteet ja filosofia naisvihan purkauksiksi, armeija väkivaltakulttuurin kehdoksi. Naisten historiallisten saavutusten vähäisyys selitetään leimaamalla koko miessukupuoli itsekeskeisiksi tyranneiksi, ja historian merkkimiesten tekoja arvioidaan nykyajan feministisen ideologian mittapuulla.

Tasa-arvonaiset vaativat miehiltä muutosta, irtaantumista aikansa eläneistä maskuliinisuuden ihanteista. He katsovat olevansa myös miesten asialla pyrkiessään vapauttamaan nämä rajoittavista rooliodotuksista. YK:n naisten hyväntahdonlähettilääksi nimitetty näyttelijätär Emma Watson kutsui äskettäin pitämässään puheessa miehiä liittymään mukaan taisteluun tasa-arvon puolesta ja sukupuolistereotypioita vastaan. Mutta paljastavaa oli, että Watsonin propagoiman kansainvälisen sukupuolten yhteistyöhankkeen nimeksi oli annettu HeForShe, ”Mies naisen puolesta”.

On suuri virhe luottaa kehenkään, joka väittää ajavansa kaikkien etua. Aivan pähkähullua on luottaa yhdenvertaisuutta ajavaan liikkeeseen, joka on nimennyt itsensä naissukupuolen mukaan. Jos myönnämme, että miehet ja naiset poikkeavat psykologisesti toisistaan ja että heidän tarpeensa ovat joissakin asioissa erilaiset, meidän on myönnettävä myös että heidän intressinsä menevät välillä ristiin. Feministien kädenojennus miehille tarkoittaa siis sitä, että miehiä kehotetaan luopumaan todellisista ja kuvitelluista valta-asemistaan, pidättäytymään monista haluistaan ja käyttämään tarmonsa auttamaan naisia heidän pyrkimyksissään. Feminististen ihanteiden mukainen mies on pidättyväinen, passiivinen, väkivallaton, naisten puolelle asettuva – hänen ”uusi miehisyytensä” perustuu kaikkien aiempien miehisyyden ihanteiden kieltämiseen.

Tällainen askeettinen miesihanne saattaa vedota joihinkin miehiin. Onhan klassisissa miesihanteissakin kyse itsekurista ja omien välittömien halujen uhraamisesta korkeampien päämäärien hyväksi. Älyllisesti suuntautunut mies voi pitää itsekieltäymystä tasa-arvon hyväksi sankarillisena ja tuntea ylenkatsetta primitiivisten viettien vallassa olevia kohtaan. Tällaisen ihmisen arkkityypiksi kelvannee Antti Nylén, joka ihannoi naisia, etenkin teinityttöjä ja ”hulluja ämmiä”, eikä enää juuri muusta kirjoitakaan kuin kieltäymyksestä, kärsimyksestä ja syyllisyydestä. Mutta se, joka kuvittelee kaikkien – tai edes useimpien – miesten suostuvan postmoderneiksi munkeiksi, on sokea ja päästään vialla.

Monesta ilmiöstä voi päätellä, etteivät miehet ole aivan tyytyväisiä hänelle tarjottuihin kuhnurin, kuluttajan ja askeetin rooleihin. Jotkut heistä syrjäytyvät tai kääntävät tietoisesti selkänsä valtavirtayhteiskunnalle ja valitsevat rikollisen uran. Vankiloista on pitkälti tullut sopeutumattomien miesten säilytyspaikkoja; näin on etenkin Yhdysvalloissa, missä on 716 vankia 100 000 asukasta kohden, heistä 91,3% miehiä.

Yleisempiä tyytymättömyyden ilmentäjiä ovat kuitenkin miehisyyttä simuloivat harrastukset. Miehet, joiden elämän uhkarohkein teko on Mannerheimintien ylittäminen ruuhka-aikaan, katsovat toimintaelokuvia ja lukevat sotasankareiden elämänkertoja. He ampuvat päälle rynnistäviä zombeja ja vihollissotilaita videopeleissä. He antautuvat atavistisen riemun valtaan suosikkijoukkueen tehdessä maalin. Tällaiset aktiviteetit vetoavat moniin sellaisiinkin miehiin, joiden mielestä sukupuolineutraali lintukotomme on edistyksen tähänastinen huipentuma. Perinteisten maskuliinisten käyttäytymismallien tuhoisuuden valittelun elämäntehtäväkseen ottanut Arto Jokinenkin myönsi eräässä haastattelussa selvästi häpeillen, että katsoo usein sotaelokuvia ja westernejä.

Mutta simulaatio on vain simulaatiota. Sen aiheuttamat mielenliikutukset ovat kalpeita aavistuksia siitä, mitä mies tuntee kamppaillessaan jostakin oikeasti merkityksellisestä: vallasta, statuksesta, perheestään, elämästään. Latteimmillaan maskuliinisuuden simulaatio on pelkkää elämäntyyliä ja tuotemerkkejä. Isossa-Britanniassa syntyi 1990-luvulla niin sanottu lad-kulttuuri, jossa perinteisiä maskuliinisia tapoja tuotteistettiin suurelle yleisölle. Sen suomalainen versio, ”äijäkulttuuri”, perustuu rasvaiselle ruoalle, rasvaisille vitseille, oluelle, penkkiurheilulle ja metallimusiikille. Kyseessä on heteroseksuaalinen versio Tom of Finland -nahkatyylistä: maskuliinista muotoa ilman sisältöä, miehisen kokemuksen epätoivoista tavoittelua mielikuvien avulla.

gymAstetta pidemmälle miehisen kokemuksen tavoittelussa menevät ne, jotka tieten tahtoen altistavat itsensä rasituksille ja jopa vaaroille. Kehonrakennus ja kamppailulajit ovat suosittuja, vaikka leivän tienaamiseen ei nykymaailmassa tarvita kuin pakara- ja sormilihaksia. Moni mies metsästää ja kalastaa, vaikka ruoan saisi vaivattomasti lähimarketista. Mutta näistäkin aktiviteeteista on tulossa yhä enemmän välineurheilua. Suomen riistakeskuksen Metsästäjä-lehti on nykyään täynnä mainoksia, jotka esittelevät vedenpitäviä maastopukuja, GPS-paikantimia, karhututkia, etäisyysmittareita – lyhyesti sanottuna kaikkea sellaista, minkä tarkoituksena on tehdä metsästyksestä mahdollisimman mukavaa ja turvallista. Kuntosalit ovat täynnä laitteita, joiden tarkoitus on kehittää yhtä ruumiinosaa kerrallaan ja polttaa juuri oikea määrä kaloreita, aivan kuin kuntoilu olisi matematiikkaa. Ne on suunniteltu tekemään miehistä sen näköisiä kuin Calvin Klein haluaa.

Kaikkialla miehisyys on taantunut irvokkaaksi kilpavarusteluksi, jossa laatu pyritään korvaamaan määrällä. Sähköpostiohjelmani suodattimen läpi pääsee silloin tällöin peniksenpidennysleikkausten ja -lääkkeiden mainoksia, ja miesten huoli siittimensä koosta on synnyttänyt bisneksen, jossa pyörii miljardeja. Mutta kuten Michel Houellebecq romaanissaan Alkeishiukkaset totesi, aiheeseen ei kiinnitetty erityistä huomiota ainakaan ennen 1980-lukua. Mistä muutos johtuu? Jotkut epäilevät syylliseksi pornoteollisuutta, mutta kyseessä on selvästikin vain yksi ulottuvuus kulttuurin yleisestä trendistä. Kun kaikki perinteiset maskuliinisuuden osoittamisen tavat käyvät mahdottomiksi, miehet keskittyvät pelkkiin ulkoisiin seikkoihin: pitkään penikseen, suuriin lihaksiin, hienoihin taloihin ja autoihin, viimeisintä huutoa oleviin teknisiin apuvälineisiin. Pinta on kaikki, ja sen alla on yhä tyhjempää.

***

Tämä kirja on kirjoitettu tyytymättömille. Niille miehille, jotka eivät mahdu sensitiivisen pidättäytyjän tai metroseksuaalisen shoppailijan rooliin ja joille simulaatio ei riitä. Heistä maailma tuntuu joitakin muita varten rakennetulta. Näille naisistuneen yhteiskunnan ei-toivotuille jälkeläisille Fight Club -elokuvan Tyler Durden osoitti sanansa:

Näen kaiken tämän potentiaalin, ja näen kuinka se haaskataan. Jumalauta, kokonainen sukupolvi pumppaamassa bensaa, tarjoilemassa pöytiin – orjia valkoisissa kauluksissa. Mainonta saa meidät hamuamaan autoja ja vaatteita, hankkimaan työpaikkoja joita vihaamme jotta voisimme ostaa roinaa jota emme tarvitse. Olemme historian keskimmäisiä lapsia. Ilman tarkoitusta tai paikkaa. Meillä ei ole suurta sotaa. Ei suurta lamaa. Meidän suuri sotamme on sisäinen sota. Meidän suuri lamamme on elämämme. Televisio on kasvattanut meidät uskomaan, että jonakin päivänä meistä tulee miljonäärejä, elokuvamoguleita ja rocktähtiä, muttei meistä tule. Ja olemme hiljalleen tajuamassa sen. Ja meitä vituttaa hyvin, hyvin paljon.

En ole kirjoittanut tätä kirjaa uhotakseni tai esiintyäkseni miehisyyden roolimallina. Sankareita tai esikuvia kaipaavien kannattaa etsiytyä aivan muiden teosten pariin. Heikkouteni ovat hyveitäni suuremmat, ja olen vain yksi niistä, joille maskuliinisuus vielä merkitsee jotain muutakin kuin tietynlaista ruumiinrakennetta, seksuaalikäyttäytymistä tai kulutustottumuksia. En myöskään väitä voivani esittää tyhjentävää selvitystä maskuliinisuudesta kaikkine osa-alueineen. Pääpaino tässä kirjassa on niillä aspekteilla, jotka erityisesti kiinnostavat minua tai ovat elämässäni kiinteästi läsnä. Esimerkiksi isiä tai homoseksuaalisia miehiä olen käsitellyt vain ohimennen, koska en ole itse kumpaakaan ja jätän kyseisten aiheiden syvällisemmän käsittelyn mieluiten niille, joita ne henkilökohtaisesti koskettavat.

masculinity 2Modernissa maailmassa miehisyydestä on tullut eksistentiaalinen kysymys. Kaikki aiempien polvien annettuina ottamat maskuliinisuuden koodit on asetettu kyseenalaisiksi, eikä kukaan tai mikään osaa tarjota uskottavaa kulttuurista sukupuoli-identiteettiä meidän aikamme miehelle. On muodikasta sanoa, että nykyaikainen miehuus voi olla mitä tahansa, mutta jostakin syystä ”mitä tahansa” ei kelpaa vastaukseksi kovinkaan monelle miehelle. Niinpä tarkoitukseni on pohtia, mitä miehuus pohjimmiltaan tarkoittaa, millaisena se näyttäytyy häilyvien kulttuuristen muotojen tuolla puolen. On olemassa syy sille, miksi kertomukset miehistä ja heidän teoistaan vetoavat aina ja kaikkialla, olivatpa ne peräisin muinaisesta Mesopotamiasta, keskiajan Euroopasta tai Yhdysvaltain villistä lännestä.

Useimmat miehisyyttä ja ”maskuliinisuuden kriisiä” modernissa yhteiskunnassa käsittelevät teokset päätyvät konstruoimaan maskuliinisuudesta jonkin sisäsiistin ja sofistikoituneen version, joka sopii paremmin tasa-arvon aikakauteen. Itse olen pyrkinyt välttämään tällaisia kompromissiratkaisuja. En usko, että miehisyys voi koskaan olla pohjimmiltaan siistiä tai turvallista menettämättä jotakin olennaista itsestään. Voin jo kuulla ne äänet, jotka sanovat mieskuvaani fasistiseksi, misogynistiseksi ja alkukantaiseksi – ja ovat tavallaan oikeassakin. Mutta tarkoitukseni onkin tarkastella sitä, millaista maskuliinisuus on, ei sitä millaista itse haluaisin sen olevan tai millaiseksi sen pitäisi muovautua soveltuakseen paremmin tähän nimenomaiseen historian vaiheeseen.

Lähtökohtani on se, että sukupuoli on kokonaisvaltainen kokemus, joka kestää kohdusta hautaan ja ulottuu kaikille elämänalueille. Yksikään nainen ei voi täysin ymmärtää millaista on olla mies, ja toisinpäin. Karkeasti ottaen naisellisin mahdollinen teko on synnyttämänsä lapsen hoivaaminen ja miehekkäin mahdollinen teko on henkensä paneminen alttiiksi taistelussa. Niinpä minulla ei ole mitään sanottavaa niille, joiden mielestä sukupuolirooli on pelkkä mielivaltainen sosiaalinen pakkopaita, enkä tiedä voivatko he ylipäätään ymmärtää mitä tässä kirjassa sanotaan. En ole myöskään juuri vaivautunut perustelemaan sukupuolieroja biologialla, vaikka uskonkin evoluution merkittävästi vaikuttaneen siihen, että miehet ja naiset kiinnostuvat eri asioista ja haluavat eri asioita toisiltaan. Ne, jotka sellaisia perusteluja kaipaavat, ovat vajonneet jo niin syvälle poliittisen korrektiuden suohon, että heille kelpaavan miehisyyden analyysin laatiminen olisi kohtuuton urakka.

On totta, että miehen malleja on monia, vaikka niistä kaikista onkin löydettävissä kourallinen yhdistäviä perustekijöitä. Tämä johtuu siitä, että historian saatossa miehet ovat liittyneet yhteen monin eri tavoin ja monenlaisissa tilanteissa. Uskonnolliset yhteisöt, sotilaalliset organisaatiot, ammattikillat ja moottoripyöräjengit vaativat kaikki miesjäseniltään hieman eri asioita. Siksi osoitan tulevilla sivuilla erityistä mielenkiintoa miesten sosiaalisuutta ja miesten yhteenliittymiä kohtaan. Tämä saattaa oudoksuttaa joitakin suomalaisia lukijoita, sillä täkäläiseen miesihanteeseen on aina liittynyt vahva individualistinen juonne. ”Suo, kuokka ja Jussi” -mentaliteetissa on kyse itsenäisen ja yksinäisen miehen ihailusta, omillaan pärjäämisen korottamisesta kaiken yläpuolelle. Mutta jokainen miehisenä pidetty hyve, myös itsenäisyys, on mahdollinen vain suhteessa toisiin miehiin. Miehet arvioivat, koettelevat ja yllyttävät toisiaan, eikä teolla, joka on miehekäs vain yhden miehen silmissä, ole arvoa. Kunnian, miehisten hyveiden sidosaineen, mahdollistaa kunniaryhmä, joka antaa kunniallisuudelle ja häpeällisyydelle raamit.

Mitään patenttiratkaisua tai yksityiskohtaista toimintaohjelmaa länsimaisille miehille tänä kulttuurisen kastraation aikana minulla ei ole. Olen lukenut lukuisten mieheyden alasajoa käsittelevien kirjoittajien tekstejä ja niissä esitettyjä ratkaisumalleja. Yhdet ovat sitä mieltä, että miesten on parasta keskittyä vain hedonismiin ja lyhyen tähtäimen etuihin, koska muu ei vallitsevissa oloissa pidemmän päälle kannata. Toiset toivovat paluuta 1950-lukulaisten sukupuoliroolien aikaan ja kolmannet haluavat kaataa koko järjestäytyneen yhteiskunnan ja aloittaa maailman uudelleen miesten ehdoilla. Yksikään näistä vaihtoehdoista ei minusta ole sellaisenaan mielekäs, ja kaikkia niitä vaivaa tietty teoreettisuus.

Jos jokin ulospääsytie on olemassa, uskon sen kulkevan juuri miesten yhteenliittymien kautta. Jotenkin miesten olisi murtauduttava eristyksestään ja löydettävä toisensa uudelleen. Ei suurena yhtenäisenä kollektiivina, vaan lukuisina pieninä ja kiinteinä veljeskuntina omine intresseineen ja ihanteineen. Tällaiset miesten joukot ovat aina rakentaneet, pitäneet koossa ja kaataneet valtakuntia, ja tällä hetkellä ne vaikuttavat ainoalta keinolta, jolla miehet voivat ajaa etujaan heille vihamielisten virallisten instituutioiden ohi.

masculinity 1Mutta kaiken toiminnan edellytys on kuitenkin maskuliinisten ihanteiden löytäminen uudelleen. Tämä miehen tie jokaisen on kuljettava yksin, olipa hänellä matkaseuraa tai ei. Miehen pitää itse sisäistää standardit joiden mukaan hän aikoo elää, niiden automaattinen hyväksyminen ei riitä eikä ole tänä aikana edes mahdollista. Siksikään en ole kirjoittanut tätä teosta manifestin tai ohjekirjan vaan esseistisen pohdinnan muotoon.

En puhu maskuliinisuuden ”uudelleen keksimisestä”, sillä ytimeltään maskuliinisuus on minulle aina samaa. Sen arkaaisesta ytimestä voi edelleen nähdä välähdyksen siellä täällä, jopa sellaisissa miehissä joiden luulisi kokonaan unohtaneen esi-isiensä tavat. Kun soijalattea siemaileva hipsteri intoutuu seuraamaan keskittyneesti ja vailla ironiaa vapaaottelua televisiosta, tiedän ettei aivan kaikkea ole vielä menetetty.

Viimeinen kysymys kuuluukin, miksi olen kiinnostunut tästä ytimestä ja miksi olen päättänyt kirjoittaa siitä? Jos osaisin antaa täsmällisen vastauksen, en olisi luultavasti koskaan ryhtynyt kirjoittamaan aiheesta. Mutta iän myötä olen joka tapauksessa tuntenut yhä selvemmin, että sukupuoli on oman kokemistapani keskeistä rakennusainesta. Olen ystävystynyt useiden naisten kanssa, ihailen naiskauneutta, pidän seksistä naisten kanssa, arvostan monia naisellisia ominaisuuksia ja eniten rakastamani ihminen on nainen, mutta en ole koskaan halunnut olla heidän kaltaisensa. Esikuvani kaikilla elämän alueilla ovat miehiä – ihanne näyttäytyy minulle miehen hahmossa.

Olen aina ollut herkkä tunnistamaan miehisyyden sellaista kohdatessani, vaikken välttämättä ole osannut määritellä sitä tarkasti. Olen tavannut lukemattomia miehiä ja nähnyt maskuliinisuuden ilmenevän heissä monin tavoin: joissakin se on ilmennyt äkkipikaisuutena ja pidäkkeettömänä väkivaltaisuutena, joissakin toisissa urheutena ja kurinalaisuutena. Osa näistä ilmenemismuodoista on minusta vastenmielisiä, osa taas ihailtavia, mutta tunnistan ne kaikki samasta lähteestä kumpuaviksi. Maskuliinisuus on voima, jota ei voi kokonaan kontrolloida tai kesyttää. Se on itsessään hyvän ja pahan tuolla puolen, käytettävissä kumman tahansa edistämiseksi. Siksi se kiehtoo minua.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

 

Information

This entry was posted on joulukuu 20, 2014 by in Kulttuuri, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: