SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Julkiset tunteet

TIvauvaMO HÄNNIKÄINEN

Theodore Dalrymplen kirja Spoilt Rotten! – The Toxic Cult of Sentimentality (2010) nousi pian ilmestyttyään Telegraph-lehden kirjakaupan myydyimmäksi teokseksi, ja kirjan ensimmäinen painos myytiin hetkessä loppuun. Syyksi voi arvella ylistävää vastaanottoa kriitikoiden taholta tai sitä, että aiempien laajojen kulttuurikriittisten analyysiensa sijaan Dalrymple käsitteli Spoilt Rottenissa konkreettisia täsmäaiheita kuten lastenkasvatusta ja prinsessa Diana -kulttia. Mutta todennäköistä on sekin, että kirja osui hermokohtaan. Dalrymplen katsauksia nykybrittiläiseen elämänmenoon voisi pitää yliampuvina, elleivät tilastot ja uutiset – lukuisten muiden brittien ja maassa asuneiden ulkomaalaisten kertomuksista puhumattakaan – vahvistaisi suurta osaa niiden yleisistä linjoista.

Dalrympleä ja hänen tuotantoaan ennestään tuntemattomille kerrottakoon, että hän on kirjailijaksi ryhtynyt englantilainen lääkäri, joka on siviiliammatissaan työskennellyt muun muassa Afrikassa, Britannian kaupunkislummeissa ja vankilapsykiatrina. Kirjoissaan ja lehtiartikkeleissaan hän on käsitellyt moderneissa yhteiskunnissa esiintyviä kulttuurisen rappion, taantumisen ja epäsosiaalisen elämäntavan muotoja, joita ei hänen mukaansa voi selittää vasemmiston tapaan sosiaalis-taloudellisin tekijöin. Kirjoittajana Dalrymple on yleensä parhaimmillaan pitäytyessään lyhyessä muodossa, siis noin kymmensivuisessa esseessä. Siinä hän edustaa parasta brittiläistä esseeperinnettä, jossa vakavista ja järkyttävistäkin asioista kerrotaan henkevän huumorin maustein. Lähin vertailukohta lienee George Orwell, joka hänkin ylitti aiheesta riippumatta asiaproosassaan journalismin ja teki siitä kirjallisuutta.

Spoilt Rotten! on esseistinen tutkielma ilmiöstä, jota kirjoittaja nimittää sentimentaalisuuden kultiksi. Romantiikan ajoista juontuva sentimentaalisuuden käsite oli alunperin positiivisesti latautunut termi, jolla viitattiin tunneherkkyyteen. Sentimentaalisuus Dalrymplen tarkoittamassa mielessä on taas tunnereaktioiden ylivaltaa argumentaatiossa, ajattelussa, kasvatuksessa, koulutuksessa, oikeudenkäytössä – lyhyesti sanottuna koko yhteiskunnassa. Sentimentaalisuudesta on tullut massailmiö, joka on ”lähestulkoon kritiikin ja kommentoinninkin ulottumattomissa.”

Oscar Wilden mukaan ”sentimentaalinen ihminen on sellainen, joka himoitsee tunteen ylellisyyttä haluamatta maksaa siitä.” Se on tunteen palvontaa, tunnetta vailla arviointia ja vastuuta. Sentimentaalinen liikuttuminen vaikkapa imelän elokuvan parissa on tuikitavallista ja harmitonta. Mutta nykyinen sentimentalismi on Dalrymplen mukaan ehdottomasti julkista, ja niinpä sentimentaalisuutta on alettu vaatia. Pitää ”näyttää välittävänsä”. Esimerkiksi hän nostaa prinsessa Dianan kuolemaa seuranneen joukkohysterian Englannissa. Lehdistö ja yleisö syyttivät kuningatarta tunnekylmyydestä, koska hän ei laskenut kuninkaallisen palatsin lippua puolitankoon kuolemantapauksen johdosta. Ketään ei kiinnostanut, ettei lipun laskeminen yksinkertaisesti ollut tapana. Vaadittiin siis vuosisataisen etiketin hylkäämistä, jotta kansanjoukot saisivat kuninkaallisen vahvistuksen omalle tunteelleen – vai oliko perimmäisenä vaikuttimena sittenkin vain halu nöyryyttää monarkkia?

spoilt rottenAiemmin hyveenä pidetty julkinen pidättyväisyys, arvokas esiintyminen traagistenkin tapahtumien yhteydessä, on nykyään osoitus välinpitämättömyydestä. Jos tunteitaan ei näytä koko maailmalle, niitä ei ole. Niinpä kolumnistit epäilivätkin takavuosina Madeleine McCannin vanhempia syyllisiksi tyttären katoamiseen, koska he eivät kyynelehtineet kameroiden edessä. Samantapainen ilmiö nähtiin hiljattain Suomessa Ulvilan murhatapauksen oikeudenkäynnin yhteydessä, kun lehdistön kirjoittelu vihjasi Anneli Auerin tyynen esiintymisen kuulusteluissa ja oikeussalissa viittaavan hänen syyllisyyteensä, vaikka muu todistusaineisto oli kiistanalaista.

Tunnereaktioiden penääminen synnyttää teeskentelyn ilmapiirin, ja voi sitä, joka rohkenee teennäisyyden paljastaa. Hän saa osakseen yleisön ja median pidäkkeettömän vihan – brutaalisuus on sentimentaalisuuden kääntöpuoli, kuten Dalrymple moneen kertaan teroittaa.

Dalrymple paljastaa yhteydet sentimentalismin ja vallan välillä. Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa’an voiman sijasta manipuoloinnille. Tällainen manipulointi on tavallista pikkulapsille, ja sen leviäminen aikuisten maailmaan on oire kulttuurin infantilisoitumisesta. Lasten ja heidän tunteidensa palvonnasta onkin tullut hallitseva kulttuurinen suuntaus vauraissa teollisuusmaissa. Rousseaulainen ajatus viattomasta ja vaistoiltaan viisaasta lapsesta, jonka aikuisten maailma turmelee, elää ja voi hyvin: Dalrymple pitää sen ilmentymänä muun muassa psykologi Steven Pinkerin teorioita lasten ”kielellisestä vaistosta” ja ”kolmivuotiaiden kieliopillisesta neroudesta”. Lapsen palvonta on synnyttänyt yhteiskunnan, jossa opettajien  on vaikea puuttua oppilaiden häiriökäyttäytymiseen ja keskustelukulttuurin, jossa tunteen ilmaiseminen käy argumentoinnista.

Tunteen ilmaisemisessa on jotain vastaansanomatonta. Mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kunhan siinä on riittävän voimakas emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua psykopaatiksi.

Tämän tyyppinen manipulointi on perin tuttua myös Suomen julkisessa keskustelussa. ”Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani” on aivan hyväksytty argumentti, vaikkei sitä koskaan näin paljaassa muodossa kuulekaan. Hyvin tunteminen on noussut hyvin ajattelemisen yläpuolelle takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalissa, nykyisessä homoliitto- ja maahanmuuttokeskustelussa ja käytännössä kaikissa mielipiteitä jakavissa aiheissa. Älykkyystestien käyttöä on vaadittu rajoitettavaksi kansainvälisin sopimuksin, koska ne saattavat jakaa ihmisiä eriarvoisiin kasteihin. ”Tasa-arvoisen avioliittolain” vastustus on leimattu ilkeämieliseksi haluksi viedä joiltakin ihmisiltä ”oikeus rakastaa”.

Mutta sentimentalismin voittokulku ei suinkaan rajoitu vain julkiseen debattiin. Ehkä häiritsevimmät esimerkkinsä Dalrymple poimii kouluopetuksesta. Varsinkin historianopetus uhkaa latistaa laajat historialliset linjat moralistiseksi saippuaoopperaksi: ”(lapset) tietävät, että historia on riistäjien ja riistettyjen välistä kamppailua, koska he tuntevat historian episodeista vain Atlantin orjakaupan ja holokaustin (ei välttämättä tässä järjestyksessä).” Kun tärkeää on vain erottaa sortajat uhreista, historian nyanssit, ristiriitaisuudet ja moraaliset dilemmat menettävät merkityksensä.

Dalrymple toteaa, että sentimentalismin ytimessä oleva uhrikultti ei puhjennut kukkaan länsimaissa vielä silloin, kun todelliset joukkouhrit (esimerkiksi juutalaiset toisen maailmansodan aikana) olivat läheisessä muistissa. Se tapahtui vasta, kun Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat olivat toipuneet pahimmista joukkomurhista, ja uhriudesta intoilivat eniten ihmiset, jotka eivät minkään vainon kohteiksi olleet joutuneet. Muodikkaasti pukeutuneet Ranskan radikaalit opiskelijanuoret julistivat 1960-luvun mielenosoitusmarsseillaan olevansa ”kaikki Saksan juutalaisia”. Dalrymplen kirjan kylkiäisenä kannattaakin lukea Norman G. Finkelsteinin teos The Holocaust Industry (2000), joka paljastaa seikkaperäisesti, miten toisen maailmansodan tapahtumista on tullut viihdeteollisuutta ja tietynlaisia poliittisia tarkoitusperiä palvelevaa tunteen pornografiaa.

Uhriudesta on asteittain tullut universaalia: jokainen haluaa olla jonkin tai jonkun uhri, eikä uhriksi tulemiseen vaadita muuta kuin sellaiseksi julistautuminen. Narkomaanit ovat riippuvuutensa uhreja, väkivaltarikolliset oman käyttäytymisensä uhreja. Kyse ei ole silkasta masokismista, uhrius on myös avain valtaan. Virallisesti sorretun ja solvatun viiteryhmän jäsenyys vapauttaa vastuusta, herättää myötätuntoa ja tarjoaa usein jopa juridisia erityisoikeuksia. Virallisia uhreja ovat jo pitkään olleet naiset, homoseksuaalit, maahanmuuttajat, mutta lukuisia uusia yrittäjiä on alkanut osallistua kilpailuun uhristatuksesta. Ateistit pitävät koulujen uskonnollisaiheisia aamunavauksia ja ruokarukouksia uskonnottomien sortona, miesasiamiehet ovat nostattaneet feministien keskuudessa mustasukkaista raivoa väittämällä miesten olevan nykymaailmassa se todellinen ”toinen sukupuoli”. Perussuomalaisetkin valittavat jatkuvasti epäoikeudenmukaisesta kohtelusta tiedotusvälineissä.

Kulttuurissa, jossa uhrius on valttia, tämä kaikki on vain luonnollista kehitystä. Miksei eduista kilpailtaisi? Sentimentalismin perusperiaatteisiin kuuluu myös uhriuden subjektiivinen määrittely: uhri on se, joka tuntee olevansa uhri, ja suurimman marttyyrikruunun saa se, joka pitää julkisesti kovinta meteliä kärsimyksestään. Niinpä mitä tahansa ryhmäkohtaista intressiä voi puolustaa ihmisoikeutena ja minkä tahansa kokemansa henkilökohtaisen takaiskun voi panna epäoikeudenmukaisen järjestelmän syyksi. Ehkä kulttuurimme tulevaisuus (tai kenties jo nykyisyys?) onkin joukko hurskastelevia eturyhmiä, jotka kilpailevat keskenään vertailemalla todellisia ja kuviteltuja kärsimyksiään. Ellemme sitten ala jälleen ajatella hyvin, niin kuin Dalrymple kehottaa.

Theodore Dalrymple: Spoilt Rotten! The Toxic Cult of Sentimentality (Gibson Square, 2010)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on maaliskuu 10, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , , .
%d bloggers like this: