SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Heimoaatteen apologia

heimo 1ALARIK NOTIS

Viime vuosisadan alkupuoliskolla vastaitsenäistyneessä Suomessa eli voimakas suomalaiskansallinen poliittinen ja kulttuurinen suuntaus, jota myös heimoaatteeksi kutsuttiin. Se sai vastakaikua politiikassa niin vasemmalla kuin oikealla ja heimoaatteelle perustettu Akateeminen Karjala-Seura dominoi suomalaista yliopistopolitiikkaa käytännössä koko maailmansotien välisen ajan. Yleisesti katsotaan, että aate menetti pohjansa ja legitimiteettinsä Suomen löydettyään itsensä häviäjien leiristä vuonna 1945. Aate, joka siihen asti oli ollut keskeinen osa suomalaiskansallista aatetta ja suomalaisuutta yleisemmin muuttui historialliseksi kuriositeetiksi, häpeätahraksi, josta suomettuneisuuden aikakaudella mieluiten vaiettiin.

Heimoaate yhdistetään yleisesti ennen kaikkea itsenäistymisen ja toisen maailmansodan väliseen aikakauteen, mutta sen juuret löytyvät 1800-luvun kansallisen heräämisen ja fennofilian piiristä ja kauempaakin. Kun suomalaista identiteettiä kehitettiin eurooppalaisen kansallisromantiikan hengessä haettiin inspiraatiota näennäisen paradoksaalisesti Suomen ulkopuolelta, ennen kaikkea Itä-Karjalasta. Elias Lönnrotin Kalevalan runot kerättiin voittopuolisesti itäkarjalaisista kylistä, joissa itämerensuomalainen runolaulannan perinne vielä eli. Kalevalan ja Kantelettareen kaltaisten teosten merkitystä kansallisessa heräämisessä ja suomalaisen identiteetin muodostumisessa on vaikea yliarvioida. Ne innoittivat useamman sukupolven ajan suomalaisen kulttuurisen eliitin taiteellisia mieltymyksiä ja suuntauksia.

Viehtymys Itä-Karjalaan voidaan selittää sillä, että Venäjän vallan aikaan tutkimusmatkat itään olivat ensinnäkin helpommin toteutettavissa ja liikenne rajan yli ylipäätään vilkastui. Myös kiinnostus kansallisiin aiheisiin kasvoi. Ortodoksiset karjalaiset olivat säilyttäneet kulttuurissaan paljon arkaaisia, alkusuomalaisiksi miellettyjä piirteitä, jotka olivat lännempää hävinneet tai hävitetty osana uskonpuhdistusta. Ortodoksisuuden synkreettinen luonne salli vanhojen tapojen ja uskomusten säilymisen moderniin aikaan. Hieman ironisesti ortodoksisuus myös lisäsi karjalaisten vastustuskykyä heidän kulttuuristaan innostuneiden suomalaisten heimoaktivistien lähetystyötä vastaan, joita jotkut karjalaiset vielä ”ruotsheiksi” nimittivät.

Suomalaisen taiteen kultakauden suurimmat nimet hakivat itämerensuomalaisten myyttisestä ja eeppisestä menneisyydestä kimmokkeita kaikilla kultuurin saroilla arkkitehtuurista kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Syntyi kokonainen poikkitaiteellinen kansallisromanttinen suuntaus, jota ollaan myöhemmin kutsuttu karelianismiksi. Sen vaikutus näkyy vahvana Akseli Gallén-Kallelan maalauksissa, Eino Leinon runoudessa ja Jean Sibeliuksen sävellyksissä. Kaikki tämä vaikutti myönteisesti itseään etsivän kansakunnan minäkuvaan. Suomalaiset eivät olleet vain pieni ja köyhä kansa vailla omaa historiaa Euroopan reunamilla vaan suuren ja rikkaan kulttuuriperimän perillisiä. Monet suomalaiset alkoivat nähdä itsensä traagisesti hajonneen itämerensuomalaisen kansakunnan yhtenä (joskin suurimpana) sirpaleena. Ajatus suuresta suomalaisesta kansakunnasta, joka vuosisataisen vieraan vallan alla oli unohtanut juurensa kiteytyy Arvid Genetzin runossa Väinölän lapset:

Kas Suomen lahdella hyrskyt

Ja laajat Laatokan veet

Ja vuolaan Tornion tyrskyt

Ja Maanselän harjanteet

Ne halkoo Suomea suurta,

Ne pilkkoo kansaa sen,

Ne katkovat Sammon juurta,

Ei juurru se uudelleen.

Vaan kaikki Väinölän lapset

Jo eksyi toisistaan,

Kuin tuulispäässä hapset

Ne kaikk’ ovat hajallaan:

Ei Aunus, Vepsä tunne,

Kust’ Eestein kulkee tie,

Ei Karjala tiedä, kunne

Jo Kainuu häipynyt lie.

Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.

Heimoaate ei ollut pelkästään suomalainen ilmiö vaan se sai myös mm. virolaisia ilmenemismuotoja. Virolaiset julkaisivat Kalevalan innoittamina oman kansanrunouteen pohjanneen kansalliseepoksensa Kalevipoegin (Kalevanpoika), jonka ensimmäinen versio saatiin valmiiksi vuonna 1853 vaikka sitä ei tuolloin voitu vielä julkaista tiukan sensuurin takia. Virolaiset heimoaatteen edistäjät olivat myös keskeisessä asemassa pohjois-Latviassa Kuurinmaan rannikolla eläneen pienilukuisen liiviläisen heimokansan kansallisessa heräämisessä 1900-luvun alkupuolella. Luonnollisesti myös Suomea kohtaan tunnettiin ja tunnustettiin heimoveljeyttä. Virolaisen kansalliskirjailijan Lydia Koidulan vuonna 1881 kirjoittama runo Soome sild (Suomen silta), jonka säe vielä hiljattain koristi virolaista sadan kruunun seteliä, puhuu sillan yhdistämistä isänmaista:

Silla otsad ühendatud,

Kandes ühte isamaad,

Tõe templiks pühendatud…

Nägu — millal tõeks saad?!

Heimoaatteella oli siis jo varsin vakiintunut asema ja laaja hyväksyntä Suomen julistaessa itsensä itsenäiseksi valtioksi vuonna 1917. Sillä oli keskeinen rooli suomalaisten ja virolaisten kansallisessa identiteetissä. Suomalaisten saavuttaessa ensimmäisenä itämerensuomalaisena kansakuntana valtiollisen itsenäisyytensä ei siis ole ihme, että monet näkivät velvollisuudekseen myös muiden heimokansojen vapauttamisen. Noihin aikoihin itärajan tuolla puolen eli lähemmäs puoli miljoona suomensukuista ja Suomenlahden eteläpuolella miljoona virolaista, kun taas suomalaisia oli noin kolme miljoonaa. Jo vuonna 1918 lähtivät ensimmäiset retkikunnat vielä vahvistamattoman valtionrajan yli Itä-Karjalaan karjalaisia aseellisesti vapauttamaan, niin kuin he asian näkivät.

heimo 5Heimosodiksi kutsutut konfliktit käytiin 1918-1922 välisenä ajanjaksona suurimmaksi osaksi vapaaehtoisvoimin ilman Suomen valtion suoranaista puuttumista. Tarton rauhan myötä itäraja vakiintui ja historiallinen aikaikkuna sulkeutui, mutta karjalaiset nousivat vielä syksyllä 1921 epätoivoiseen yritykseen, joka tunnetaan Suomessa itäkarjalaisten kansannousuna. Sadat suomalaiset heimosoturit liittyivät tuhansiin karjalaississeihin vaikka yritys ymmärrettiin tuhoon tuomituksi. Venäjällä valtansa vakiinnuttanut bolsevikkihallinto murskasi kansannousun päättäväisesti kevääseen mennessä ja Suomeen siirtyi kymmeniä tuhansia karjalaispakolaisia.

Ainoa onnistunut suomalainen sotaretki heimosotien historiassa oli vapaaehtoisjoukkojen osallistuminen Viron vapaussotaan. Vuoden 1918 lopulla virolaisten itsenäisyyshaaveet olivat vakavasti uhattuna ja bolsevikkien joukot vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tallinnasta. Nopeasti kootut vapaaehtoiset muodostivat kaksi erillistä joukko-osastoa: I suomalainen vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Vapaaehtoisten yhteenlaskettu vavhuus oli n. 3500 miestä. Joukko-osastot saapuivat Tallinnaan vähän yli viikon päässä toisistaan vuoden vaihteen molemmin puolin. Vapaaehtoisten määrä oli merkittävä, sillä vuoden vaihteessa Viron armeijan rintamavahvuus oli alle 6000 miestä. Nopeasti kootut ja intomieliset suomalaiset saapuivat siis kreivin aikaan ja nostattivat virolaisten taistelutahtoa lähtemällä heti hyökkäykseen. Suomalaiset olivat ratkaisevassa roolissa mm. Narvan ja Pajun kartanon tärkeissä taisteluissa.

Aseellinen heimolähetys nosti vielä päätään jatkosodassa, vaikka tässä konfliktissa heimoaatteella oli pikemminkin välineellinen arvo eikä se ollut sodan innoittaja kuten heimosodissa. Hävityn sodan jälkeen irredentistinen heimoaate haudattiin vähin äänin. Heimoidealismissa on jälkiviisaasti ja kyynisesti haluttu nähdä suuruudenhulluutta, oman edun tavoittelua ja jopa Natsi-Saksan aggressiivisen ekspansionismin jäljittelyä. Tällainen näkemys ei kuitenkaan tunnu kovinkaan tasapuoliselta. Miten heimoaate, joka nimenomaan pyrki kohottamaan ja parantamaan itämerensuomalaisten asemaa ja ymmärtämään yhteistä kulttuuriperintöä, nähdään ekspansiivisena eikä esimerkiksi vastavoimana venäläistämiselle ja Venäjän ja Neuvostoliiton ekspansio- ja assimilaatiopolitiikalle? Heimoaatteessa kyse oli pikemminkin pienten kansojen oikeudesta olemassaoloon.

Heimoaate ei tietoisesti pyrkinyt suomalaistamaan esimerkiksi karjalaisia, vaan päinvastoin se halusi antaa karjalaisille mahdollisuuden itsenäiseen ja omaehtoiseen kansalliseen kehitykseen. On myös vaikea kuvitella, että karjalaiset, jotka tätä nykyä muodostavat hädin tuskin kymmenesosan Karjalan tasavallan väestöstä, ja sukupuuton partaalla elävät vepsäläiset olisivat joutuneet huonompaan asemaan Suomen suojeluksessa. Heimoaatteen vähättely myös unohtaa sen pitkät juuret suomalaisessa kulttuurissa ja historiassa sekä sen keskeisen aseman kansallisessa identiteetissä, keskittyen sen sijaan pelkästään aseelliseen irredentismiin ja tuomiten sen nojalla koko ilmiön. Heimoaate ei myöskään automaattisesti merkitse irredentismiä, alkoihan se puhtaasti kulttuurisena ja kansatieteellisenä liikkeenä, jonka tuotokset ovat vielä tänä päivänä merkittävässä asemassa suomalaisessa kulttuurissa.

Kaikesta huolimatta heimotyötä tehdään yhä vähin äänin tukemalla suomensukuisten vähemmistöjen asemaa Venäjällä. Erityisesti Virossa työ suomensukuisten kansojen hyväksi on näkyvästi esillä, mikä selittynee suurelta osin suomettuneisuuden perinnön puuttumisella ja tuoreella omakohtaisella kokemuksella aggressiivisen assimilaatiopolitiikan vastaanottavana osapuolena. Suomi oli pitkään ainoa itsenäinen itämerensuomalainen kansakunta Viron jäätyä sodan voittaneen Neuvostoliiton haltuun muiden itämerensuomalaisten tapaan. Kaikki heimoaatteelta haiskahtava joutui täydelliseen poliittiseen paitsioon puoleksi vuosisadaksi. Heimoaatteella on kuitenkin edelleen roolinsa suomalaisuudessa ja se on tärkeä komponentti kansallisessa identiteetissä. Heimoaatteen häivyttäminen suomalaisuudesta on johtanut suomalaisuuden puutteelliseen ymmärrykseen ja sen täysin turhaan eksotisoimiseen jonkinlaisena kummajaisena eurooppalaisessa kontekstissa.

Brittiläisen, Suomessa asuvan antropologin Edward Duttonin vuonna 2009 ilmestynyt kirja The Finnuit: Finnish Culture and the Religion of Uniqueness on esimerkki suomalaisuuden kahdenlaisesta eksotisoimisesta. Sen sijaan, että Suomi ja suomalaiset nähtäisiin luonnollisena osana (pohjois-)Euroopan kulttuurista ja kansallista kirjoa, heidät mielletään joko jonkinlaiseksi isolaatiksi tai vaihtoehtoisesti kansaksi, jonka lähimmät vertailukohdat ja sukulaiset löytyvät Grönlannin inuiittien tai Siperian arokansojen keskuudesta. Dutton kritisoi isolaattikäsitystä (”the Religion of Uniqueness”) mutta epäonnistuu sijoittaessaan suomalaiset samaan ryhmään inuiittien kanssa (”The Finnuit”). On jotenkin ymmärrettävää, että ulkomaalainen voi esittää tällaisia harhakäsityksiä mutta on ikävä huomata, että merkittävä osa suomalaisista tuntuu omaksuneen vastaavanlaisen eksotismin suhteessaan kansalliseen identiteettiinsä. Nykyaikaan päivitetty heimoaate täydentäisi suomalaista identiteettiä luonnollisella tavalla ja auttaisi suomalaisia paremmin ymmärtämään itseään ja paikkaansa Euroopan kansallisuuksien ja kulttuurien joukossa. Suomalaisuus ilman itämerensuomalaista viitekehystä jää raajarikkoiseksi identiteetiksi.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Information

This entry was posted on helmikuu 16, 2014 by in Historia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: