SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomalainen Venäjä?

roerich guestsMIKA KERÄNEN

Aluksi

Tässä kirjoituksessa tarkastelen ennen kaikkea venäläisen kansakunnan ja Venäjän historian tiettyjä kytkentöjä suomalaisuuteen; olisiko liian rohkeaa puhua Venäjän suomalaisista juurista? Kaiketi olisi, sillä tässä on nyt kyseessä varsin laveasti ymmärretty ”suomalaisuus”, enkä hämmästyisi, jos moni tavallinen nykysuomalainen kieltäytyisi hyväksymästä koko termiä tässä yhteydessä. Kansakuntien identiteetit yleensäkin ovat harvoin ongelmattomia. Todellisen ja kuvitteellisen kansakuntakäsityksen, tai toisin muotoillen realistisen ja romanttisen identiteetin yhteentörmäys saattaa joskus herättää Calibanin raivoa muistuttavia reaktioita. Tämä on yllättävän tavallista useimpien kansakuntien itseymmärryksessä. Vilkaistaan aluksi lyhyesti oman kansakuntamme ehkä keskeisintä identiteettiongelmaa, jonka kautta pääsemme luontevasti myös tämän kirjoituksen varsinaiseen fokukseen.

Moni isänmaallinen sielu pahoitti niin kovin mielensä Yle:n kulttuuritoimituksen tuottaman tuoreen ja jo kertaalleen uusitunkin tv-sarjan lanseeraamasta skandaalimaisesta väitteestä, jonka mukaan Suomi muka olisi ruotsalainen. No, tiedämme, että monesta asiasta voi ihminen pöyristyä. Mitä aggressiivisemmin pöyristyminen ilmenee, sitä varmemmin sen laukaisseessa skandaalissa voi olettaa olevan vähintään totuuden siemeniä. Torjuntareaktion rajuus tässä nimenomaisessa tapauksessa saattaa omalta osaltaan vahvistaa sitä tosiasiaa, että Suomi on kuin onkin ruotsalainen. Monet meistä ovat toki olleet selvillä tästä jo muutenkin. Jos jotakuta yhä vain pöyristyttää tämä ajatus, niin kehotan miettimään, mikä toinen kansakunta ko. skeemassa voitaisiin asettaa ruotsalaisten tilalle; ja vastaukseksi ei kelpaa sellainen tautologia kuin ”Suomi on suomalainen”.

Pidimme siitä tai emme, kansakunnat eivät elä hermeettisissä tyhjiöissä vaan vaikuttavat toinen toisiinsa usein syvimpiä identitaarisia kerrostumia myöten, eikä sellaisesta pöyristymisessä ole juurikaan järkeä. Tervettä kansallista itsetuntoa osoitti vaikkapa se tšekkiläinen kulttuurivaikuttaja, joka taannoin totesi oman kansakuntansa historiallisesta ja identitaarisesta suhteesta voimakkaaseen naapurikansaansa osapuilleen seuraavasti: ”Meitä tšekkejä ei erota saksalaisista mikään muu kuin se tosiseikka, ettemme – luojan kiitos! – ole saksalaisia.” Samaa realistista paradoksien tajua toivoisi näkevän muutettavat muuttaen myös suomalaisten tavassa käsitellä omaa identiteettiään, varsinkin siinä tavassa jolla he suhtautuvat oman kulttuurinsa ruotsalaispiirteisiin.

Voi toki ymmärtää sitä kiukkua, jota fennomaanit joskus sata vuotta sitten tunsivat Suomen ruotsalaisten piirteiden ylikorostusta vastaan; silloin näet ruotsalaisten (sekä riikin- että suomenruotsalaisten) osoittama ylimielisyys tässä asiassa oli kiistatonta ja johti harvinaisen typeriin historiantulkintoihin sillä puolella. Esitettiin vakavissaan ajatuksia jonkinlaisesta Suomen yleisestä velasta Ruotsille. Täsmällisemmin puhuen saatettiin todeta, että suomalaisten tulisi olla kiitollisia siitä, että ruotsalaisten suorittaman sivistystyön vaikutuksesta esi-isämme pelastuivat ”samojedien kohtalolta”. Jos siis Ylen Suomi on ruotsalainen –sarjan viestissäkin nähdään kuvatun kaltaisia svekomaanisia motiiveja, niin tiettyjen kansalaispiirien ärtymys on ymmärrettävä; minä en kuitenkaan moisia motiiveja havainnut, vaikka epäilemättä tekijöillä oli halua vähän provosoida.

Totta on, että samojedien elämäntavassa on vähänlaisesti puoleensavetäviä piirteitä useimmille meistä (joku Markku Lehmuskallio on asia erikseen), ja yhtä totta on sekin, että länsimainen kulttuuri (ainakin maallisten rakenteidensa osalta) tuli, kotiutui ja juurtui tähän maahan käytännössä kokonaan ruotsalaisten välittämänä. Tuskin silti on syytä mihinkään erityiseen kiitollisuuteen sellaista toimijaa kohtaan, joka vain siirtää eteenpäin hieman aikaisemmin muualta itse vastaanottamaansa lahjaa. Mutta jonkinlaisena onnenpotkuna kaikesta huolimatta voi pitää sitä, että länsimaalainen sivilisaatio tuli meille juuri Ruotsin kautta, sillä jos ensin Novgorodin ja sitten Moskovan alaisuudessa eläneiden itämerensuomalaisten sukulaiskansojen historiallinen arpaonni ei ollut kaksinen, niin eipä ollut kehuttava virolaisten ja liiviläistenkään osa saksalaisten rosvoparonien maaorjina. On länsimaalaisuutta ja on länsimaalaisuutta…

Tässäpä tulivatkin tärkeimmät Suomen ruotsalaisuudesta. Palaan ruotsalaisteemaan kursorisesti vielä siellä täällä tässä esityksessä, mutta nyt minua siis kiinnostaa Venäjän suomalaisuus. Jo tässä vaiheessa kannattaa painottaa sitä, että Suomen ruotsalaisuus ja Venäjän suomalaisuus ovat toki kansallisina identiteettiongelmina joka suhteessa eritasoisia probleemeja eikä niitä siksi pitäisi oikeastaan edes rinnastaa toisiinsa. Kielitieteestä tuttuja käsitteitä lainatakseni, suomalaisuus on ikään kuin ”substraatti” Venäjän historian, kulttuurin ja identiteetin syvärakenteissa, siinä missä ruotsalaisuus Suomessa on pikemminkin ”superstraatti” ja sellaisena ainakin periaatteessa helpommin mitätöitävissä. Juuri Venäjän suomalaisuuden ”substraattinen” luonne tekee siitä vielä Suomen ruotsalaisuuttakin kompleksisemman ja loppujen lopuksi myös huomattavasti mielenkiintoisemman asian.

Venäjän ”suomalaisista” juurista

Itäisellä naapurikansallamme todellakin on hienoinen suomalaisuuteen liittyvä identiteettiongelma. Hiljattain selvisi, että venäläiset ovat geneettisesti suurelta osin suomalaisia. Tulos järkytti uutta kansallista itsetuntoa uhkuvaa Venäjää ja herätti jonkin verran hämmennystä tälläkin puolen Salpalinjaa – toki se tietyissä piireissä meillä synnytti myös vahingoniloa. Sinänsä venäläisten kokemaa sokkia on vaikea ymmärtää, sillä kyllähän tämä tosiasia on tiedetty iät ja ajat. Erityisesti pohjoisten seutujen venäläisten suomalaisperimä näkyy jo heidän fyysisissä piirteissään, ja mitä pohjoisemmaksi Venäjällä mennään, sitä varmemmin äidinkieleltään ja identiteetiltään umpivenäläiselläkin on suomensukuisia esi-isiä ehkä hyvinkin lähellä sukupuussaan. Venäjän suomensukuisten kansojen slaavilaistuminen alkoi viimeistään tuhat vuotta sitten ja prosessi jatkuu yhä.

Ilmeisesti syynä muutamien venäläisten järkytykseen geenitutkimuksen tuloksista olikin se, että tutkimuksen osoittama venäläisten geeniperimän suomalaiskomponentti on vielä aiemmin tiedettyä paljon vahvempi ja maantieteellisesti levinneempi. Aina on siis oltu selvillä siitä, että suunnilleen 55. leveyspiirin pohjoispuolella asuvien venäläisten suomalaisperimä on varsin vahva. Uutta tietoa on se, että suomalaistyyppinen geneettinen merkkiaines ulottuu jopa Etelä-Venäjälle ja itäiseen Ukrainaan saakka. Ei tosin ole tiedossani, minkä verran noissa Etelä-Venäjän tuloksissa näkyy myöhäisten muuttajien vaikutus, mutta on tunnettua, että erityisesti Itä-Ukrainan Donetskin laakion hiilikaivosseuduille on suhteellisen hiljattain suuntautunut pohjoisesta voimakas isovenäläinen muuttoliike. Samoin Pohjois-Kaukasian kasakkaväestö polveutuu merkittäviltä osin niistä vanhan Moskovan suuriruhtinaskunnan alueelta lähteneistä muuttajista, jotka pakenivat 1400-luvulta alkaen kiristyvää maaorjuutta etelän vapaille aroille.

Geenit ovat kuitenkin ainakin tiettyyn rajaan saakka eri asia kuin kulttuuri ja identiteetti. Enemmän kuin venäläisten geneettinen suomalaisuus minua kiinnostavatkin isovenäläisen kulttuurin suomalaiset syväkerrostumat. Venäjän suomalaisuus on monille venäläisille, kuten Suomen ruotsalaisuus monille suomalaisille, selvästikin hieman kiusallinen juttu. Venäläisten perinteisessä suhtautumisessa suomalaisiin on piirteitä sekä ylemmyyden- että alemmuudentunnosta, riippuen vähän ajankohdasta ja näkökulmasta.

Ei ole aina selvää, mitä venäläiset tarkoittavat puhuessaan ”suomalaisista”. Tästä ongelmasta on heti syytä rajata pois ns. ”suomenmaalaisuus”, minkä rajauksen venäjän kieli hyvin luontevasti mahdollistaakin; finljandskij (финлянский) tarkoittaa siis ketä tahansa Suomessa asuvaa ihmistä, kun taas finskij (финский) on etninen suomalainen asui hän missä hyvänsä. Tässä yhteydessä kiinnostavimpia ovat kuitenkin Venäjän ns. suomensukuiset alkuperäiskansat, jotka eivät ole sen enempää ”suomenmaalaisia” kuin suomalaisiakaan meidän ymmärtämässämme mielessä, ja aivan erityisesti nyt puhutaan niistä pohjoisen Euraasian suomalaisugrilaisia ja uralilaisia kieliä puhuvista kansoista, jotka ovat jo kokonaan tai osittain sulautuneet slaaveihin ja siis tulleet venäläisiksi. Vielä elävät suomalaisugrilaiset kansat venäläisetkin toki laajalti ymmärtävät omiksi etnisiksi kokonaisuuksikseen; parhaassa tapauksessa he ovat jopa niin perehtyneitä tilanteeseen, että ymmärtävät esimerkiksi volgansuomalaisiin kuuluvilla mordvalaisilla olevan vähemmän yhteistä varsinaisten suomalaisten kanssa kuin venäläisillä on vaikkapa bulgaarien kanssa. Mutta silti tämä näiden kansojen ”suomalaisuus” on meillä vakiintuneen kielenkäytön kannalta vähän ongelmallista; käytän tässä esityksessä kuitenkin termiä ”suomalainen” venäläiseen tapaan laajasti.

Venäjän synty – Kiovan Rus

Vanhin Venäjä oli Kiovan Rus-valtio, joka vaikutti sydänkeskiajalla suunnilleen 800- ja 1200-lukujen välisenä aikana. Rus oli syntynsä osalta pitkälti ruotsalainen luomus, mikä yhteys näkyy konservatiivisessa eli säilyttävässä suomen kielessämme vielä nykyäänkin paremmin kuin missään muussa kielessä. Nestorin kronikasta tunnemme tämän valtion syntyvaiheet pääpiirteissään, eivätkä kronikan epäilemättä sisältämät legendaariset ainekset ole sen esittämien suurten linjojen kannalta merkityksellisiä. Tiedämme siis, että ainaiseen epäjärjestykseensä kyllästyneet slaavilaisheimot enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti ”kutsuivat” rikkaiden maidensa kautta Konstantinopoliin purjehtivia ruotsalaisia varjageja jäämään pysyvästi luokseen ja hallitsemaan heitä. Jo tässä vaiheessa suomensukuisten kansojen rooli Venäjän historiassa näyttäytyy merkittävänä, sillä kronikoissa varjagien kutsujiksi mainituista heimoista ainakin pari on helposti tunnistettavissa pikemminkin suomensukuisiksi kuin slaavilaisiksi.

Toisaalta on mahdollista, että suomalaisia oli myös varjagien joukossa, vaikka koko varjagiliikkeen lukeminen muinaissuomalaisten piikkiin olisikin kohteliaasti sanottuna esoteerista tulkintaa; sellaiseen saattaa kyllä helposti törmätä Internetissä surfatessa. Mutta ei siis tarvitse olla mikään Wettenhovi-Aspan opetuslapsi, jos olettaa jonkinasteista suomalaispanosta myös tässä ilmiössä. Itse asiassa venäläiselläkin puolella tämä vaihtoehto on joskus otettu ainakin puolivakavasti, kuten tuonnempana huomaamme.

Mutta olivatpa varjagit keitä hyvänsä, suuressa jalomielisyydessään nuo pohjanmiehet yhtä kaikki suostuivat ottamaan valtiuden raskaan taakaan harteilleen. Arvokkaita turkiselämiä kuhisevat metsät epäilemättä osaltaan edesauttoivat ratkaisua, samoin etelämpänä sijaitsevat Dneprin varsien hedelmälliset mustanmullan peltolakeudet, sillä Venäjä oli primitiivisyydestään huolimatta rikas maa…

rurikVarhaisimmassa vaiheessaan Rusin valtakunnan painopiste oli pohjoisessa, Novgorodin ja Staraja Ladogan (Vanha-Laatokka, Laatokanlinna, Aldeijuborg) välillä, mitkä seudut olivat tuolloin ainakin yhtä suuressa määrin suomalaisia (ja joiltain osin myös yhtä skandinaavisia) kuin slaavilaisia. Venäjän hallitsijoiden kantaisänä pidetty vähintään puoliksi legendaarinen Rurik (n. 830–879) hallitsi ensin Staraja Ladogassa, sitten Novgorodissa. Mutta vallan painopiste siirtyi nopeasti etelämmäksi, kun Kiovan seutu vapautui kasaariherruudesta 900-luvun taitteessa.

Mistään modernista keskusjohtoisesta territoriaalivaltiosta ei vanhassa Rusissa tietenkään ollut kyse, sillä varsin nopeasti valtiokokonaisuus hajosi käytännössä itsenäisiin pikkuruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat toki olivat sukua keskenään vähintään kantaisänsä Rurikin kautta. Pikkuruhtinaiden verisukulaisuus ei tietenkään ollut mikään este julmille veljessodille, joita on Rusin historia tulvillaan. Kukoistuskaudellaan Rus kattoi paitsi Novgorodin ja slaavilaiset ydinmaat nykyisten Länsi-Ukrainan ja Valko-Venäjän seuduilla, myös tuohon aikaan vielä suurelta osin suomensukuisten kansojen asuttaman koillisen periferian Volgan latvavesillä, Moskova- ja Oka-jokien ympäristössä; itse Moskovan kaupungilla ei tuolloin vielä ollut merkitystä, vaan noilla seuduin hallitsivat mm. Vladimir-Suzdalin ruhtinaat. Rusin loppuvaiheissa 1100-luvulla nämä koilliset pikkuruhtinaat kykenivät haastamaan Kiovan johtoaseman, mutta valtakunnan henkinen keskipiste pysyi yhtä kaikki keskisen Dneprin rehevillä mailla.

Vladimirin ja Suzdalin seuduista länteen sijaitsi jo mainittu Novgorodin kaupunki Ilmajärven lähellä. Vauras kauppakaupunki Novgorod oli sekin muodollisesti ruhtinaskunta, mutta käytännössä sen hallinnossa oli hansakaupungeista tuttuja porvaristasavallan piirteitä. Ilmajärven ympäristössä ja Laatokankin kulmilla asui jo slaaveja suomensukuisiin sekoittuneina, mutta näiltä seuduin pohjoiseen ja koilliseen kurottuvat metsät olivat vielä käytännössä umpisuomalaisia. Novgorodin suomensukuisilla saattoi olla jonkin verran vaikutusvaltaa kaupungin asioissa, sillä suomensukuisten päälliköiden nimiä tunnetaan Novgorodin asiakirjoista. Keskiaikaisen Novgorodin vaikutuspiirissä näkyy ainakin pienimuotoisesti viljellyn myös suomen kieltä kirjallisessa muodossa aikaisemmin kuin missään muualla; tähän viittaisi kiistanalaisuudessaankin mielenkiintoinen löydös eli ilmeisesti suomenkielisen loitsun sisältävä tuohikirje 1200-luvulta. Yhtä kaikki, näiden metsien tšuudeiksi kutsuttujen muinaisten suomalaisheimojen muistumaa on se, että vielä nykyäänkin venäläisten yleisimmin suomalaisista käyttämä, milloin hyvän-, milloin pahemmansuopa pilkkanimi on tšuhna.

Tšuudit olivat itse asiassa yksi niistä suomalaisheimoista, jotka Nestorin kronikka nimeää eri slaaviheimojen ohella varjagien kutsujiksi. Kronikan mainitsemat tšuudit olivat niitä Novgorodin ja Laatokan välimailla asuvia heimoja, joista mahdollisesti polveutuivat vatjalaiset ja inkeroiset, nuo nyttemmin jo käytännössä kuolleet itämerensuomalaiset kansat, ja joista myös nykysuomalaiset karjalaiset voivat ainakin osaksi katsoa polveutuvansa. Toisaalta kronikoiden mainitsemien tšuudien puhumasta kielestä ei ole täyttä selvyyttä, ja on mahdollista, että kyseessä olisi joku muu kuin itämerensuomalainen kieli. ”Taipaleentakaisiksi tšuudeiksi” puolestaan nimitettiin kaukana Äänisen takana, Vienanmeren kaakkoispuolella asuvaa väkeä, jotka hekin olivat Novgorodin alamaisia. Kaukaisista asuinsijoistaan huolimatta kyse oli ilmeisesti itämerensuomalaista kieltä puhuneista ihmisistä. Taipaleentakaisten tšuudien yhteys skandinaavisten saagojen ja muinaisenglantilaisten tekstien tuntemaan Bjarmiaan on myös mahdollinen, jopa todennäköinen.

Vanhan Rusin väestö koostui siis varjagiaristokratiasta ja slaavilaisesta tai suomensukuisesta rahvaasta. Mutta varjagit slaavilaistuivat yhtä nopeasti kuin normannit samaan aikaan toisaalla ranskalaistuivat, ja pian Venäjän skandinaavisista juurista ei ollut jäljellä muuta kuin etäinen muisto sen hallitsevan luokan eli pajarisukujen itseymmärryksessä. Ja kaiken huipuksi tuo vähäinenkin skandinaavivaikutus on pyritty viimeistään 1800-luvun alkaen nationalistien taholta mitätöimään. Huolimatta siitä, että suomalaisheimot olivat näytelleet kohtalaisen keskeistä roolia valtakunnan synnyssä, vanhan Rusin väestön suomalaiskomponentti jäi merkitykseltään vähäiseksi. Näin kävi siitä syystä, että valtakunnan painopiste siirtyi varhain Kiovan seuduille ja muualle lounaaseen, missä ei suomalaisia ollut. Tilanne muuttui dramaattisesti, kun mongolit tuhosivat Kiovan kaupungin ja sitä kautta koko Rusin vähän ennen 1200-luvun puoliväliä ja venäläisyyden painopiste siirtyi takaisin pohjoisille seuduille, missä se onkin sen jälkeen myös pysynyt.

Mongolivalloituksen dramaattisin seuraus: ”suomalaisen” Moskovan nousu

Mongoli-invaasion asianmukainen tulkinta on vaikeata, sillä modernin nationalismin myötä syntyneet anakronistiset käsitykset ja mielikuvat helposti sotkevat tosiasioita. Keitä oikeastaan olivat mongolit? Keitä taas olivat tataarit? Mikä lopulta oli näiden ”kansakuntien” keskinäinen suhde siinä ”imperiumissa”, joka syntyi kaukana idässä joskus 1200-luvun taitteessa ja kasvoi länteen päin levitessään kuin alamäkeen vierivä lumipallo? Nämä olisivat mielenkiintoisia kysymyksiä sinänsä, mutta liian laajoja tässä yhteydessä käsiteltäviksi.

Todettakoon sen verran, että arojen nomadi-ratsumiehet eivät missään tapauksessa olleet Venäjällä tuntematon ilmiö ennen Tšingis-kaanin poikien tai näiden vasallien ilmaantumista vanhan Rus-valtion itäiseen horisonttiin. Tosiasiassa jo vuosituhansia ennen mongoleja näille seuduille nousseet ensimmäiset kurgaanit eli hautakummut ovat muistoa varhaisimmista hevoskansoista.

Yleisesti varhaisindoeurooppalaisina pidettyjen kurgaaninrakentajien jälkeen nousi aina vain uusia ratsukansoja, jotka milloin minkinrotuisina ja -nimisinä hallitsivat näitä aroja oman aikansa ja katosivat sitten ties minne. Paitsi indoeurooppalaisia tai –iraanisia, nämä kansat ovat olleet mm. turkkilaisia ja ainakin yhdessä tapauksessa myös omia etäsukulaisiamme ugrilaisia (tarkoitan tietenkin madjaareita eli nykyunkarilaisten esi-isiä). Koko nykyinen Etelä-Venäjä ja Etelä-Ukraina muodostavatkin ratsuin liikkuville hordille luonnollisen kulkuväylän, usein käytännössä hyökkäysuran Eurooppaan ja Balkanille, ja tämä väylä oli toden totta ollut ahkerassa käytössä jo kauan ennen kuin mongoleista oli kuultukaan. Romanialainen traditionalisti Mircea Eliade näki tässä maantieteellisessä tosiasiassa peräti jonkinlaisen avaimen Balkanin kansojen historiallisten kohtaloiden ymmärtämiseen.

Muinaiset venäläiset olivat historiansa alusta saakka olleet läheisissä tekemissä näiden arokansojen kanssa. Mainittakoon tässä paitsi Pohjois-Kaukasian kasaarit myös Rusin välittömässä naapuruudessa vaikuttaneet kumaanit, joita slaavit kutsuivat polovtseiksi. Ne molemmat olivat nykytietämyksen mukaan turkkilaisia kansoja, kasaarit mahdollisesti myös suoraan hunnien jälkeläisiä. Nestorin kronikassa mainitaan muinaisvenäläisten harkinneen ennen kristinuskon omaksumistaan kääntymistä juutalaisuuteen, ja tämä viitannee, jos asialla ylipäätään on historiallista pohjaa, juuri kasaareihin, sillä heidän eliittinsä judaismiharrastus ensimmäisen vuosituhannen lopulla on tunnettu tosiasia. Tšernigovin ruhtinas Igor puolestaan taisteli kumaaneja vastaan 1100-luvun lopulla mutta kärsi tappion. Tapahtuman seurauksena syntyi muinaisvenäläinen bylina eli sankarirunoelma, johon perustuvan libreton pohjalta sävellettiin 1800-luvulla maailmanlaajuisesti tunnettu ooppera Ruhtinas Igor.

mongolMongolien tullessa useimmat Venäjän tuntumassa jo vanhastaan liikuskelleet arokansat liittyivät heihin ja tuhosivat Kiovan kaupungin vuonna 1240. Tapahtuma merkitsi vanhan Rusin valtakunnan loppua. Sen sijaan pohjoisessa ja varsinkin koillisessa periferiassa vaikuttaneet ruhtinaskunnat pääsivät mongoli-invaasiosta vähemmällä; itse asiassa venäläisyyden painopiste siirtyikin nyt lopullisesti sinne, vaikka tämänsuuntainen kehitys oli alkanut jo kumaanien hyökkäyksien johdosta reilu vuosisata aikaisemmin. Kyseinen seutu on pohjoista tai koillista ainoastaan Kiovan näkökulmasta, asiallisesti kyse on Keski-Venäjästä. Tämä eteläisten seutujen (siis mustanmullan vyöhykkeen ja ruohoaron) ja pohjoisimman havumetsävyöhykkeen eli taigan välimaille sijoittuva, loivasti kumpuileva, enimmäkseen sekametsää kasvava seutu mielletään nykyään Äiti Venäjän todelliseksi sydänmaaksi ja sen maisemat venäläisistä venäläisimmäksi.

Näiden alun perin suomensukuisten heimojen asuttamien alueiden slaavilaistuminen kiihtyi etelästä ja lounaasta tulevien pakolaisvirtojen seurauksena. Varmaa on, että Moskova-joen ympäristössä tähän saakka asuneet suomensukuiset merjalaiset ja muromalaiset alkoivat näihin aikoihin kansoina kadota. Merjan kieltä on puhuttu jossain määrin vielä 1500-luvulla, joidenkin lähteiden mukaan jopa myöhemminkin, mutta poliittista vaikutusvaltaa Keski-Venäjän suomalaiskansoilla ei enää 1200-luvun jälkeen ole ollut. Näin katkesi itämerensuomalaisten ja volgansuomalaisten kansojen välinen yhteys.

Erityisesti 1800-luvulla syntyneen slavofiilisen filosofian mukaisessa historiannäkemyksessä Venäjä on aina ollut keskuudessaan eläville pienemmille kansoille lempeä ja hyvänsuopa isäntä; ”yhteisöllisyys” eli sobornost’ on alun perin uskonnollinen käsite, mutta slavofiilit käyttivät sitä varsin moniselitteisesti ja sovelsivat sitä yllä kuvatulla tavalla myös venäläisten johtamaan ”kansojen perheeseen”. Näkemys on äärimmäisen omahyväinen, mutta siinä on totta ainakin siteeksi. Merjalaiset ja muromalaiset eivät joutuneet kansanmurhan kohteeksi, eivätkä he ainakaan suuressa mittakaavassa näytä myöskään paenneen kotiseuduiltaan; vaikuttaa siltä, että he enemmän tai vähemmän rauhallisesti sulautuivat slaaveihin. On asia erikseen, että venäläiset ovat kyllä käyneet hyvinkin brutaaleja siirtomaasotia idempänä volgansuomalaisten mailla, joten slavofiilien tai heidän modernien seuraajiensa harjoittamaa isovenäläisen oletetun universalismin suitsutusta ei ole syytä ottaa vakavasti.

Vanhastaan suomensukuisten asuttama Moskova (nimikin on suomalaista juurta) alkoi kasvattaa valtaansa Venäjän uutena voimakeskuksena Kiovan sorruttua. Moskovan suuriruhtinaskunnan ympärille kasvanut Venäjä on oleellisesti uusi luomus, vaikka identitaarisella tasolla yhteyttä vanhaan Rusiin on toki aina vaalittu. Nykyinen ns. isovenäläinen kansakunta syntyi yhtä jalkaa Moskovan voimistumisen kanssa, ja tämän uuden Venäjän väestön ytimessä oli todella vahva suomalaisperimä. Perimä näkyi erityisesti rahvaassa, mutta myös eliitti inkorporoi itseensä seudun alkuperäiskansojen päällikkösukujen jäseniä; hieman arvoituksellisten mutta lähes varmuudella suomensukuisten meščoralaisten, joiden asuinseutu sijaitsi merjalaisten ja muromalaisten maiden tuntumassa, päälliköistä polveutui eräs Venäjän vaikutusvaltaisin ruhtinassuku.

Kun Moskova keskiajan lopulla onnistui myös tuhoamaan Kultaisen ordan kaanikunnan ja näin vapauttamaan Venäjän raskaimmasta tataariherruudesta, se vakiinnutti lopullisesti asemansa uuden Venäjän kiistattomana johtajana. Moskovan suuriruhtinaskunnan hallitsijat alkoivat epävirallisesti jo 1400-luvulla kutsua itseään tsaareiksi ja titteli sai virallisen aseman seuraavalla vuosisadalla. Koska 1400-luvun puolivälissä osmaniturkkilaiset onnistuivat antamaan lopullisen kuoliniskun jo pitkään henkitoreissaan viruneelle Itä-Rooman keisarikunnalle, ortodoksinen kristikunta näytti jääneen vaille johtajaa. Kauaa ei tarvinnut odottaa Moskovan aktivoitumista tässä asiassa.

Moskova halusi siis esiintyä paitsi Kiovan legitiiminä seuraajana Venäjällä myös Konstantinopolin seuraajana koko ortodoksisessa maailmassa. Tämä oli sikäli ymmärrettävää, että Moskovan suuriruhtinaat olivat Bysantin sorruttua ainoita suvereeneja ortodoksi-hallitsijoita koko maailmassa ja muu itäinen kristikunta eli kokonaisuudessaan muukalaisherruuden alla. Ensimmäinen (vaikka vielä epävirallisesti) itsestään tsaarin titteliä käyttänyt suuriruhtinas Iivana III nai vuoden 1460 paikkeilla Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären Zoën, joten dynastisestikin Moskovan legitimiteetti Itä-Rooman arvovallan perijänä vahvistui.

Vanhan Kiovan Rusin ydinalueet eli läntinen Ukraina, Volhynia, Galitsia ja Valko-Venäjä kuuluivat keskiajan lopulta alkaen Puola-Liettuan vaikutuspiiriin, ja näiden maiden itäslaavilaiset kansat alkoivat erityisesti Ukrainassa kulkea kansallisesti ja identitaarisesti omia teitään. Ukrainalaiset, siinä merkityksessä kuin heidät nykyisin tunnemme, eriytyivät kansakuntana juuri näihin aikoihin. Moskovan itse itselleen antama tehtävä eli ”venäläisten maiden kokoaminen”, so. Kiovan Rusin alueiden takaisinvaltaaminen kokonaisuudessaan, ei välttämättä herättänyt Ukrainassa suurta vastakaikua; moskoviittien valtakuntaan nimittäin suhtauduttiin usein varsin varauksellisesti eikä isovenäläisiä itseäänkään välttämättä luettu vanhan Rusin täysiarvoisiin perillisiin, olihan heidän slaavilaisuutensakin hieman kyseenalaista, ties mitä tataareiden ja suomalaisten sekarotuisia jälkeläisiä kun olivat…

Muutamia näkökulmia Venäjän suomalaisuuteen

Venäläisten suhde suomalaisuuteen on aikojen kuluessa vaihdellut, ja tämä pätee niin varsinaiseen suomalaisuuteen meidän tuntemassamme mielessä kuin venäläisten omiin suomalaisjuuriinkin. Mitä tuohon ensimmäiseen kategoriaan tulee, pilkallinen tšuhna-puhe on tunnetusti ollut aina hyvin yleistä. Mutta toisaalta ei ole sanottua, että pilkka olisi aina ollut kovinkaan pahansuopaa. Rohkenen olettaa, että useammin on ollut kyse päinvastoin hyvinkin hyväntahtoisesta, joskin alentuvasta suhtautumistavasta.

Kaiken kaikkiaan kysymys venäläisten suomikuvasta on liian laaja ja monipolvinen käsiteltäväksi tyhjentävästi näin suppeassa esityksessä. Hedelmällinen voisi olla lähestymistapa, joka ottaa huomioon venäläisten oman alemmuudentunnon Eurooppaa kohtaan ja sen tavan, jolla venäläiset sitoivat suomalaiset tähän kompleksiinsa; joskus asia esitetty niin, että suomalaiset olisivat Venäjälle suunnilleen samaa kuin venäläiset ovat Euroopalle, siis nöyrä oppilas ja kulttuurivaikutteiden vastaanottaja. Tulkintaa mutkistaa tämän esityksen alussa sivuttu ruotsalainen Suomi, sillä se ymmärrettiin Venäjällä alusta saakka eurooppalaiseksi maaksi, jonka valtiosääntöä Venäjän länsimieliset liberaalit saattoivat vain ihailla ja kadehtia. Täten venäläisiin oppilassuhteessa olevat suomalaiset lienevät pikemminkin Venäjän omia suomalaisia alkuperäiskansoja, vähemmässä määrin ehkä myös suuriruhtinaskunnan supisuomalaista rahvasta. Toisaalta isovenäläisen kansakunnan omat osin suomalaiset juuret mutkistavat kysymystä entisestään.

Suomalaisten jurous ja tietty kovapintaisuus ovat ominaisuuksia, jotka esiintyvät hyvin usein venäläisten suomalaisia koskevissa käsityksissä; nämä ominaisuudethan ovat siitä mielenkiintoisia, että ne eivät ole sen enempää yksiselitteisen negatiivisia kuin positiivisiakaan. Uudemman venäläisen Parnasson kiistaton kuningatar, loistava Anna Ahmatova (1889–1966) tunsi pietarilaisena suomalaiset kohtuullisen hyvin ja kirjoittikin heistä silloin tällöin. Runo Pohjoinen (1964) on hyvä esimerkki; ellen erehdy, siinä on muistumia Ahmatovan vuonna 1915 Hyvinkään keuhkotautiparantolassa viettämistä viikoista:

Länsi parjasi ja uskoi itse kaiken,

Itä petti ylellisen prameasti,

Etelä soi ilmaa niukan annoksen

ja hymähteli sukkelissa säkeissään.

Mutta Pohjoinen, uskollinen ystävä,

lohdutti niin kuin se vain pystyi.

[–]

Olin jo menehtymäisilläni,

tukahtumaisillani saastaan, vereen…

Rautainen Suomi virkkoi silloin:

Muun opit tuntemaan, iloa vain et.

Mutta väliäkö sillä, elä yhä!

[suom. Marja-Leena Mikkola]

Pohjoisuus identiteettinä on venäläisyyden yhteydessä monin tavoin kiinnostava teema. Muistutettakoon, että Venäjän itäisyys on suhteellisen tuore idea, sillä ainakin 1700-luvulle saakka Venäjää pidettiin eurooppalaisessa kontekstissa pikemminkin pohjoisena maana.

Erittäin myötätuntoista suomalaiskuvaa viljelivät monet venäläiset liberaalit ns. sortovuosien aikana, kun Suomen suuriruhtinaskunnan autonomia ja länsimaiset kansalaisvapaudet olivat vakavasti uhattuina. Valeri Brjusov kirjoitti vuonna 1910 runon Suomen kansalle, tuolle ”Jurolle, kestävälle ja lujalle”. Siinä runoilija ylistää äärimmäisen vaikeissa luonnonoloissa itselleen kansallisen sivistyksen luonutta kansakuntaa ja luottavaisesti uskoo moisin ominaisuuksin varustetun kansan kestävän myös sen ”vihan tuulten painon”, joka siihen kohdistuu despoottisesta idästä.

Brjusovia mielenkiintoisempi tapaus on Aleksandr Blok (1880–1921). Venäjän kirjallisuuden ns. hopeakauden johtaviin nimiin (Ahmatovan lailla) kuulunut symbolistirunoilija Blok sivusi suomalaisteemaa useammassakin runossaan. Sortovuosien tausta on selvästi nähtävissä vaikkapa runossa Hiekkarannalla (1907). Siinä ollaan Terijoella, juuri ja juuri suuriruhtinaanmaan puolella sijaitsevassa vuosisadan alun pietarilaisten suosimassa huvila- ja rantalomakohteessa:

Suomen rajalla mietteissäni kuljin,

ja puheensorinaa vihreäsilmäisten

suomalaisten kuuntelin.

Oli äänetön tuokio.

Laiturilla lähtövalmis juna,

lähipengermällä laiskasti lepäilemässä

venäläinen tullivartio.

Näin edessäni vieraan ja uuden maan –

se oli hiekkainen, outo ja vapaa…

Maani vormuniekoille silloin nauroin:

Suojeletteko vapaita ihmisiä orjilta

vai orjia vapailta?…

[suom. Martti Larni]

Tähän saakka ovat puheena siis olleet Suomen suomalaiset. Ainakin sortoajan taustaa vasten tarkasteltuna venäläisten liberaalien suomalaisia kohtaan tunteman myötätunnon voi eräässä mielessä tulkita koskevan nimenomaan ”ruotsalaista Suomea”, siis niitä Suomen edistyksellisiä länsimaisia instituutioita sekä vapauden ja kansalaishengen traditioita, jotka olivat juurtuneet maahan juuri ruotsalaisten välityksellä. Kun katse kääntyy Venäjän omaan suomalaisuuteen, sävy muuttuu. Venäjän suomalaiset juuret mietityttivät myös Blokia.

Aleksandr Blok

Aleksandr Blok

Blokin vuonna 1913 julkaisema runo Uusi Amerikka on todella vaikuttava esimerkki niistä miltei messiaanisista odotuksista ja toiveista, joita monet vuosisadan alun edistysmieliset venäläiset latasivat oman isänmaansa tulevaisuuteen esikuvanaan maailman siihenastisen edistyksen todellinen pioneeri eli Yhdysvallat. Varhaisen bolsevikkivallan ja amerikkalaisuuden tietyt samankaltaisuudet huomattiin välittömästi Länsi-Euroopassa jo aivan uuden vallan ensimmäisinä vuosina. Massiivisesta Uuden ajan kulttuurihistoriastaan tunnettu Egon Friedell näki Neuvosto-Venäjässä ja Amerikassa ”kaksi hydraa”, jotka yleisen sieluttomuutensa lisäksi muistuttivat toisiaan mm. siinä, että molemmat olivat korottaneet ”talouden välttämättömästä pahasta itsetarkoitukseksi ja elämänsisällykseksi”.

Kun Stalin aloitti kunnianhimoiset teollistamisohjelmansa ja viisivuotissuunnitelmansa, niiden tavoitteiden sukulaisuus fordismin ja varsinkin taylorismin kanssa olivat ilmeiset; tässä ei pidä antaa hämätä sen tosiasian, että keinot olivat Yhdysvalloissa aivan erilaiset kuin ”Uudessa Amerikassa”, sillä kummassakin tapauksessa päämääränä oli tehokas, rationaalinen, ultramoderni, edistyksellinen ja teollinen yhteiskunta. Mutta nämä ajatukset olivat kyteneet Venäjällä jo ennen vallankumousta, ja myös hieman bolsevikkeihin kallellaan oleva Blok jakoi ne.

Uusi Amerikka –runossa Blok maalaa ensin kuvan vanhasta, takapajuisesta ja taikauskoisesta Venäjästä, joka raahaa kiviriippana perässään niin varjagien, kumaanien kuin tataarienkin tunkkaista perintöä. Ja tietenkin myös suomalaisten:

Syvän, upottavan lumen takaa

reki hatara mua odottaa.

Sinä et lasiarkussa makaa,

Karu Venäjä, suomalaismaa!

Sinut vanhaksi naiseksi luullaan,

sinut uskovaks arvellaan,

rukoukset ja kellot kun kuullaan –

kun on ristejä, ristejä vaan…

[suom. Lauri Viljanen]

Mutta tämä on harhanäky, sillä hallinnollisesti taantumuksellisen ja kulttuurisesti primitiivisen pintansa alla Venäjä kiehuu ja pursuaa dynaamista energiaa, joka vain odottaa tilaisuutta purkautuakseen ja luodakseen aroille ja taigalle uuden Amerikan. Kuten tiedämme, pian runon julkaisun jälkeen tilaisuus koittikin…

Blokin odottaman ”uuden Amerikan” absoluuttinen vastapooli, kaikkein vanhakantaisin ja traditionaalisin Venäjä oli siis takapajuinen banja-saunojen ja tuohivirsujen ”tšuhnamaa”. Blok ei tätä ajatusta keksinyt, vaan se on esiintynyt ennen häntä monessa muodossa. Tilanpuutteen vuoksi otan vain yhden esimerkin. Venäläisen kirjallisuuden varsinainen perustaja Aleksandr Puškin (1799–1837) kirjoitti laajahkon runoelman nimeltä Vaskiratsastaja. Sehän on ns. Pietarin myytin puhuttelevimpia ilmaisuja.

Pietarin kaupungin rakentaminen aloitettiin 1703 Ruotsilta vallatulle soiselle maaperälle Neva-joen suistoon Suomenlahden pohjukkaan. Tämä kangastuksenkaltainen, valtava länsimaistyylinen metropoli kohosikin ihmeen nopeasti, myytin mukaan pelkästä tsaari Pietari Suuren graniittisesta tahdosta. Kaupunki oli alusta saakka tarkoitettu paitsi merkiksi Venäjän valloituksen pysyvyydestä, myös sen Venäjän väkivaltaisen, ylhäältä ohjatun modernisaation ja eurooppalaistumisen näyteikkunaksi, joka oli tsaari Pietarin todellinen elämäntyö. Ja kukapa muu sopisi Puškinillekaan paremmin modernin Venäjän antiteesiksi kuin suomalainen, tuo ”kurjia verkkojaan” kokeva ”lapspuoli luonnon poloinen”. Ennen venäläisten tuloa ja tsaari Pietarin mahtikäskyä myös Nevan rantamilla elettiin lähes esihistoriallisissa oloissa:

[S]oisella rannan äyrähällä

häämötti mökki siellä täällä,

asumus köyhäin tšuhnien,

ei korpeen usvan peittämään

aurinko luonut säteitään.

[suom. Aarno Saleva]

On asia erikseen, että alkuvoimaisten ”suomalaisten aaltojen” leppymätön viha uhkaa kostollaan jatkuvasti Pietarin kaupunkia, tätä keinotekoista ja melkein luonnotonta Sodomaa. Tulvat ovatkin olleet Pietarin riesana sen perustamisesta saakka; Puškinin Vaskiratsastaja-runonkin keskipisteessä on itse asiassa vuoden 1824 tulva, joka oli kaupungin historian tuhoisin.

ruslanMutta Puškinin runoudesta löytyy hieman mairittelevampiakin kuvia suomalaisista. Laaja romanttinen runoelma Ruslan ja Ljudmila (1820) oli Puškinin läpimurtoteos, ja siinä on melko keskeinen ja varsin mielenkiintoinen suomalaisteema. Varsinaisesti tässä sadunomaisessa runoelmassa on kyse Kiovan Rusin aikaisen sankari Ruslanin ja hänen nuorikkonsa, Kiovan ruhtinas Vladimirin tyttären Ljudmilan rakkaustarinasta. Tarina alkaa, kun häijy velho sieppaa Ljudmilan suoraan tämän häävuoteesta ja Ruslan lähtee seikkailurikkaalle retkelle ympäri laajaa Venäjänmaata etsimään puolisoaan. Odysseiansa aikana Ruslan saa merkittävää apua vanhalta ja viisaalta suomalaiselta tietäjältä, jolla ei ole sen kummempia nimiä kuin Finn.

Finn kertoo Ruslanille, tämän tiedustellessa vanhuksen taustoja, olevansa kotoisin ”tylyltä seudulta” Suomesta ja paimennelleensa nuorena miehenä kylänsä karjaa. Mutta onnettomuudekseen Finn rakastui saman kylän tyttöön, kauniiseen Nainaan (tämäkään ei näyttäisi olevan varsinaisesti erisnimi vaan ilmeisesti suora käännöslaina suomen sanasta ”nainen”). Kylmä ja kopea Naina kuitenkin torjui Finnin, ja niin tämä päätti

hylätä kentät, niityt Suomen,

ja meren synkän syöverin

ylittää kera kumppaneitten

ja sotamaineen saavuttaa,

niin korskan Nainan taivuttaa.

Toverit, kalastajat reippaat

vein vaarain, kullan etsintään.

Sai kuulla tyyni seutu tää

ens kertaa kalskeen kalpojen,

sous sotapurret kohisten.

[suom. Aarno Saleva]

Näin jatkui vuosikausia. Vuoroin taistellen ja ryöstellen, vuoroin railakkaasti juhlien Finn joukkioineen kasvatti hurjaa mainettaan, joka lopulta kiiri kuninkaidenkin korviin, kun ”pohjoiset miekat” kauhistivat ”muukalaisten sotalaumaa”. Puškin on siis kuvannut nuoressa Finnissään melko puhdaspiirteisen viikingin, mahdollisesti juuri varjagin, Venäjällä kun ollaan. Kyseessä on romanttinen taideteos eikä historiantutkimus, mutta sillä on tiettyä todistusvoimaa, ellei varsinaisesti historiallisista tosiasioista, niin ainakin niistä populaareista käsityksistä, joita Venäjällä varjageihin liittyen esiintyi.

Finnin sotamaine sen enempää kuin hänen ryöstösaaliina tuomansa aarteetkaan eivät hellyttäneet Nainan ylpeää sydäntä, ja palattuaan retkiltään kotiin Finn ripusti miekkansa naulaan ja alkoi keskittyä henkisempiin harrastuksiin; mutta juuri niissä hän osoittautui erityisen suomalaiseksi, sillä hänen kotimaassaan ”on paikka tiedon salatun.”

Ja loukot synkkäin korpien

tyyssijoina on noitien,

nuo seudut ikihiljaisuuden.

Päämäärä heidän, harrastus

on perimmäinen viisaus.

Niin mennyt kuin myös tulevainen

on heidän käskyvallassaan,

ja tahtoansa ankaraa

rakkaus, kuolo noudattaa.

Tähän oppiin myös Finn lähti viimeisenä keinonaan saada Naina omakseen. Vuosikausien initiaation jälkeen Finn lopulta oppikin ”luonnon salat kauheat”, hänestä toisin sanoen tuli tietäjä. Mutta aika oli juossut yllättävän nopeasti, ja Naina olikin jo koukkuselkäinen vanhus – ja noita hänkin. Pettyneenä Finn pakenee metsiin, mistä Ruslan hänet sitten yhyttää. Finn antaa yliluonnolliset tietonsa ja taitonsa Ruslanin käyttöön, siinä missä katkeroitunut Naina astuu noidantaitoineen pahojen voimien puolelle. Finnin avulla Ruslan kuitenkin voittaa ja saa Ljudmilansa.

Puškinin suomalaiskuva on siis kaiken kaikkiaan kohtalaisen monipuolinen.

Palatkaamme vielä hetkeksi Aleksandr Blokiin. Hänen runoistaan ylivoimaisesti tunnetuin on Skyytit (1918). Siinä ei ole suoraa suomalaisteemaa, mutta se on silti välillisesti mielenkiintoinen myös meidän kannaltamme. Antiikin kirjallisista lähteistä skyytteinä tuntemamme historiallinen ratsukansa ei sellaisenaan esiinny tässä runossa, vaan pikemminkin käsite toimii kokoavana metaforana kaikelle sille sivistyneen Euroopan kannalta vieraalle, kesyttömälle ja uhkaavalle, joka lymyää pintapuolisesti sivistyneen ja eurooppalaistuneen venäläisen kansanmeren uumenissa. Vuosisatojen ajan Venäjä on seissyt Euroopan ja syvän Aasian välimailla edellisen turvana jälkimmäisen uhkaa vastaan saamatta kuitenkaan osakseen ansaitsemaansa kiitollisuutta, pelkkää väheksyntää vain. Euroopan on viisainta opetella ottamaan Venäjä vakavasti tai ei hyvä seuraa:

On teitä miljoonat – päin käykäät, haa!

On myriaadit meidän luku!

Me oomme skyyttejä, niin katsokaa,

me oomme kierosilmäin kurja suku!

[–]

Jos rotkoihin ja metsiin aromaan

me hajaannumme hurjan vainon alta –

taas syöksymme kuin hunnit Eurooppaan

laviinin lailla vyöryin lakealta!

[suom. Yrjö Jylhä]

AKS:n valajäsen, 21-vuotias ylioppilas Matti Kuusi julkaisi vuonna 1935 runokokoelman Runon ja raudan kirja. En tiedä, missä määrin kokoelman tunnetuin runo on saanut vaikutteita Blokilta, mutta jotenkin tutulta kalskahtaa:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää.

Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää.

Lyö auki Attilan portit taas, tao Tshingiskaanien tie.

Kirot kirvoita vaaruvan Euroopan, unet ugrien voittoon vie.

Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,

Teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien.

Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,

Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Kuinka pitäisi ymmärtää se, että oikeistolainen suomalainen ylioppilas 30-luvulta, siis ryssänvihaaja par excellence, kirjoittaa tällaista? Tuolla vuosikymmenellä noissa piireissä yleinen käsitys Suomesta lännen etuvartiona ”Aasiaa” vastaan ja kuva ”railona aukeavasta rajasta” on kääntynyt tässä päälaelleen. Aikana, jolloin suomalaisen Suomen oletettu ”turaanilainen” perintö yleisesti ottaen kiusaannutti ja suomalaisten lukeminen ”vinosilmäisimpien mongoolien” joukkoon loukkasi vasta itsenäistynyttä kansakuntaa, Kuusi samaistaa ”ugrinsa” reippaasti Attilaan ja Tšingis-kaaniin. Matti Kuusi oli poikkeuksellisen lahjakas mies ja sellaisena omapäinen epäsovinnaisuuteen saakka. Epäilemättä runossa on aimo annos puhdasta provokaatiota. Mutta silti siinä avautuu vaihtoehtoisuudessaan mielenkiintoinen kuva suomalaisuudesta paitsi pohjoisena myös itäisenä voimana, joka nuorekkaassa vitaalisuudessaan haastaa elähtäneen ja ylisivistyneen lännen. Kuusi flirttailee runossaan myös pakanuuden kanssa.

Mikä on venäläisessä kansankulttuurissa näihin päiviin saakka eläneiden puoli- tai täyspakanallisten piirteiden suhde venäläisten suomalaisiin juuriin? Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta, sillä ohuehkon ortodoksisen pinnan alla on aina väkevästi elänyt myös juuriltaan puhtaasti muinaisslaavilainen pakanuus; nykyään pintaan pulpahtanut venäläinen uuspakanuus korostaa arjalaisuutta ja on saanut vaikutteita Sarastuksen lukijoille tutun Julius Evolan teksteistä. Mutta ainoat virallisestikin suureksi osaksi pakanalliset kansat ainakin Euroopan puoleisella Venäjällä ovat kaikki suomalaisugrilaisia. Erityisesti vielä jotenkuten kielensä ja kulttuurinsa säilyttämään onnistuneet volgansuomalaiset kansat harjoittavat avoimesti esikristillisen luontouskontonsa ylimuistoisia riittejä, vaikka luultavasti kyseessä on enemmän kulttuuri-identiteettiin kuin ahtaasti ymmärrettyyn uskonnollisuuteen liittyvä tapa.

Baba-JagaMuussa venäläisessä kansankulttuurissa on epäilemättä hyvinkin paljon suomalaisia ”substraatteja”, ja sitä enemmän niitä on mitä pohjoisemmaksi mennään. Ajatellaan vaikkapa venäläisen folkloren tunnettua noitahahmoa Baba Jagaa. Sinänsä hahmo on nimeään myöten (Baba tarkoittaa nykyvenäjässä ”isoäitiä” t. ”muoria”) yleisslaavilainen ja sen variantteja tunnetaan Bulgariaa myöten. Mutta noidan venäläisissä versioissa saattaa olla joitakin suomalaislähtöisiä muistumia. Esimerkiksi noidan mökki, joka seisoo kananjaloilla ja pystyy tarpeen vaatiessa liikkumaan, lienee perua taigavyöhykkeen suomalaisugrilaisten tai uralilaisten kansojen riista-aitoista. Puškinin Ruslan ja Ljudmila –runoelmassa esiintyvä suomalainen Naina-noita muistuttaa vähän Baba Jagaa. Baba Jagan hahmo ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, vaikka yleisvaikutelma on toki kolkon puoleinen alkaen jo hänen mökkinsä aitausta koristavista pääkalloista.

Hiljattain näimme Ylen Teema-kanavalta Stravinskin hurjan Kevätuhri-baletin komeasti restauroidun alkuperäisen koreografian kera. Ihmisuhri-aiheinen baletti perustuu muinaisslaavilaiseen pakanalliseen folkloreen, jossa ei juurikaan liene suomalaisugrilaisia ”substraatteja”. Alkuperäinen puvustus samoin kuin muutamat piirteet koreografian liikekielessä kyllä tuovat väistämättä mieleen erityisesti volgansuomalaisen (kuten myös volganturkkilaisen) kansankulttuurin, mutta tässä voi yhtä hyvin olla kyse venäläisvaikutteista ko. kansojen kulttuuriin, joten Kevätuhrin näkeminen ”Venäjän suomalaisuuden” ilmauksena olisi ilman muuta liioittelua.

Mutta silti: kaikkein arkaaisimman venäläisen folkloren synkeimmät mielleyhtymät – olivatpa totuudenmukaisia tai eivät – liittyvät suomalaisugrilaiseen tai ainakin uralilaiseen väestöön. Nenetsejä, selkuppeja ja muutamia muita nykysuomalaisille kielellisestikin hyvin kaukaista sukua olevia Siperian tundran poropaimentolaisia kutsuttiin ennen yhteisnimellä samojedit. Nykyään tuota nimeä ei juuri käytetä, sillä sehän on kovin pejoratiivinen ja merkitsee ”itsensä syöjää”, siis käytännössä ihmissyöjää. Tämän etnonyymin synnystä on monia teorioita, joista nykyään vallalla lienee se, että kyseessä on ns. kansanetymologia. Onko tuollaisen etymologian synnyn taustalla muistumia aidoista ihmissyöntiin liittyvistä havainnoista tai edes huhupuheista, on kysymyksenalaista. Kyseessä saattaa olla yksinkertaisesti paikallisiin oloihin sovellettu klassinen kirjallisuusviite; Herodotoksen Historiateos nimittäin mainitsee jossakin Skyytiassa (Venäjällä) asuvasta erittäin raakatapaisesta paimentolaiskansasta nimeltä androfagit, mikä sana merkitsee nimenomaan ihmissyöjää. Samojedeja useammin Herodotoksen androfagit on uudella ajalla kuitenkin samaistettu volgansuomalaisiin kansoihin, mm. mordvalaisiin.

Herodotoksen teos ei tietenkään ole luotettavaa historiankirjoitusta nykymerkityksessä, ja muutenkin voimme tällaisille tulkinnoille hymähdellä. Mutta mielestäni kysymystä ei kuitenkaan voi aivan noin vain pyyhkäistä syrjään. Ihmisliha äärimmäisen epätoivoisena hätäravintona tai ihmissyönti ani harvinaisena perversiona, joista molemmista kyllä löytyy hyvinkin tuoreita esimerkkejä mm. Kiinasta, Venäjältä ja Ukrainasta, eivät ole tässä yhteydessä kiinnostavia teemoja. Sen sijaan rituaalinen kannibalismi on, ja se on yleisen käsityksen mukaan jossain vaiheessa ollut olennainen osa primitiivisten kansojen kulttuuria. Jos säännönmukaista rituaalista kannibalismia ylipäätään on esiintynyt Euroopassa viimeisten, sanokaamme kolmen vuosituhannen aikana, sitä ovat todennäköisimmin harjoittaneet maanosan äärimmäisen koillisen periferian uralilaiset kansat tai näiden esi-isät. Mitä tarkoittaa Kalevalan kielikuva Pohjolasta ”miesten syöjänä”? Sitä on tulkittu monin tavoin, mutta jostain syystä kaikkein ilmeisimpään tulkintaan törmää harvoin.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää Palaneen käryä -blogia.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.

Information

This entry was posted on helmikuu 14, 2014 by in Historia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: