Eurooppalaiset kaksinapaisen maailman vankeina

ALARIK NOTIS

–

Ukrainassa taistellaan. Maan läpi kulkee kulttuurinen jakolinja ja rintama jakautuu pitkälti sen mukaisesti. Geopoliittisesti Ukraina on ollut eräänlaista ei-kenenkään maata, jonka suuntauksesta kamppailevat kaksi kilpailevaa maailmanvaltaa: ”euro-atlanttinen” ja Venäjän edustama ja johtama ”euraasialainen” blokki. Maa on jakautunut läntiseen osaan, joka haluaa integroitua euro-atlanttiseen blokkiin ja itäiseen osaan, joka on perinteisesti ollut itään suuntautunut. Molemmat puoliskot tunnustavat ukranalaisen identiteetin omakseen mutta käytännössä he edustavat kahta keskenään ristiriitaista Ukrainaa.

Monet tilannetta tarkkailevat ovat huomauttaneet, että suuri osa presidentti Janukovytšia vastustavista ukrainalaisista ei mitään demokraattisia euroatlanttisia arvoja edusta, mutta silti heidät esitetään länsimaisessa mediassa länsimyönteisinä liberaaleina. Venäläinen media taas yrittää luoda kuvaa länsimaiden röyhkeästi yllyttämistä ja tukemista ääriryhmistä, jotka taas kerran yrittävät horjuttaa itsenäisen maan laillista hallitusta. Kumpikin kuva on yksipuolinen ja puutteellinen, eivätkä ne vastaa todellisuutta kokonaisuudessaan.

Euro-atlanttisen blokin tavoite on saada Ukraina irti venäläisestä vaikutuspiiristä ja Venäjän suurvalta-aseman heikentäminen. Venäjä taas näkee Ukrainan välttämättömänä osana omaa euraasialaista projektiaan, jota ilman hanke jäisi tyngäksi. Myös amerikkalaiset ymmärtävät tämän ja yhdysvaltalainen geopolitiikan guru Zbigniew Brzezinski on kiteyttänyt asian osuvasti: ”Ukrainalla varustettu Venäjä on imperiumi, ilman sitä se on pelkkä maa.”

Entisen Varsovan liiton maat ovat joutuneet tämän suurvaltapoliittisen kamppailun keskipisteeseen. Suurin osa keski- ja itäeurooppalaisista vastaitsenäistyneistä valtioista valitsivat historiallisen kokemuksensa perusteella euro-atlanttisen suuntauksen ja pyrkivät integroitumaan mahdollisimman vahvasti länteen neuvostoliiton romahdettua. Ukrainalle tämä ei ollut yhtä yksiselitteinen ratkaisu ja maata ovat 1990-luvusta lähtien ravistelleet krooniset, repivät kiistat idän ja lännen välillä.

Vaikka (länsi-)ukrainalaiset nationalistit ovat liittoutuneet liberaalien ja EU-myönteisten ryhmittymien kanssa ovat he myös sanoutuneet useissa yhteyksissä irti niin länsi- kuin venäläismielisyydestä. He eivät tavoittele EU-integraatiota vaan haluavat ”kansallisen vallankumouksen” ja kulkea ”kolmatta tietä,” joka pysyisi itsenäisenä kahden suurvaltablokin välillä. Tavoite on varmasti muille eurooppalaisille sodanjälkeisille kansallismielisille tuttu ja mieluinen, mutta kuinka realistinen se on? Mihin tämä teoreettinen kolmas tie nojaisi? Usein toistettu ja teoriassa täysin järkeenkäypä argumentti eurooppalaisen poliittisen blokin tai federaation puolesta on juuri se, että eurooppalaiset löytäisivät äänensä maailmanpolitiikan tasolla. Nykyinen EU on kuitenkin epäyhtenäinen, heikko ja käytännössä euro-atlanttisen eli amerikkalaisen hegemonian jatke.

Monelle eurooppalaiselle kansallismieliselle ja traditionalistille Putinin Venäjä on viettelevä vaihtoehto ja vastavoima länsimaiden moraaliselle ja kulttuuriselle rappiolle. Samoin Venäjän vaikutuspiirissä elävät toisinajattelijat panevat toivonsa Yhdysvaltoihin ja länsimaihin, ja tottahan toki, länsimaat harjoittavat hyvin avokätistä filantropiaa vihollismaissa asustavien ”vapaustaistelijoiden” ja ”ihmisoikeusaktivistien” hyväksi. Venäjän päätös julistaa ulkomaista tukea nauttivat kansalaisjärjestöt ulkomaisiksi agenteiksi onkin nähtävä tätä taustaa vasten. Mutta siinä, missä toisinajattelijat toimivat ideologisin perustein ja moraalisin vaikuttimin, heidän tukijansa näkevät ainoastaan heidän välinearvonsa. Heistä tulee helposti pelinappuloita ja hyödyllisiä idiootteja kyynisessä ja moraalittomassa suurvaltapoliittisessa pelissä.

Saksalainen journalisti Manuel Ochsenreiter haastatteli hiljattain venäläistä geopoliittista ajattelijaa Aleksandr Duginia, joka havainnollisti Ukrainan mielenosoitusten ja länsimaiden suhteen osuvasti kysymällä, miten länsimaat ja EU reagoisivat, jos Janukovytšia tai Putinia tukevat mielenosoittajat paljastuisivat äärikansallisiksi tai jopa uusnatseiksi. Voimme arvata, että reaktio olisi yksiselitteisen sensationalistinen ja tuomitseva. Euroopppalaiset oikeistolaiset ja kansallismieliset puolueet ja liikkeet, jotka ovat usein melko kesyjä uutiskuvissa näkyviin ukrainalaisiin katutaistelijoihin verrattuna herättävät äärimmäistä paheksuntaa länsimaisessa poliittisessa ja ideologisessa diskurssissa. EU:n virkamiehillä ja amerikkalaisilla senaattoreilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista ongelmaa käydä paiskaamassa heidän hengenheimolaistensa kanssa kättä Maidanilla. Dugin jatkaa:

Ainoa merkittävä asia on se, millä puolella ryhmittymä seisoo. Jos se on Putinia vastaan, Janukovytšia vastaan, Venäjää vastaan, ei sen ideologia ole ongelma. Jos se tukee Putinia, Venäjää tai Janukovytšia muuttuu sen ideologia heti ongelmalliseksi. Kaikki riippuu geopoliittisesta suuntauksesta. Kyse on vain ja ainoastaan geopolitiikasta.

Dugin myös tyrmää teoreettisen kolmannen position hyvin suorasukaisesti:

Geopolitiikassa on olemassa maavalta ja merivalta. Maavaltaa edustaa nykyään Venäjä, merivaltaa Washington. Toisen maailmansodan aikana Saksa yritti luoda kolmannen position.

(…) Saksa lähti sotaan Britti-imperiumin edustamaa merivaltaa vastaan ja Venäjän edustamaa maavaltaa vastaan. Berliini taisteli maailman suurimpia valtoja vastaan ja hävisi sodan. Lopputulos oli Saksan täydellinen tuho. Jos tuolloinen vahva ja mahtava Saksa ei kyennyt luomaan kolmatta positiota, miten nykypäivän huomattavasti heikommat toimijat pystyisivät siihen? Se on mahdotonta, se on naurettava illuusio.

Ovatko toisen maailmansodan jälkeiset eurooppalaiset tuomittuja ikuisesti valitsemaan pienemmän pahan kahden huonon vaihtoehdon välillä? Toistaiseksi on vaikea nähdä mitään kehityskulkua, joka johtaisi status quon muutokseen. Taloudellisesti voimakas mutta maailmanpolitiikan tasolla ujo Saksa on viimeisten vuosien aikana taas herännyt miettimään asemaansa ja ulkopoliittisen lihaksensa kasvattimsta, mutta näyttää ilmeiseltä, että tämä tapahtuisi ainoastaan euro-atlanttisessa kontekstissa ja Saksasta tulisi Ranskan ja Britannian tapaan amerikkalaisen hegemonian jatke myös sotilaallisesti.

Voidaan todeta, että nykyinen suurvaltapoliittinen asetelma on Euroopalle epäedullinen ja repivä. Maanosaa hallitsevat vieraat intressit ja se on traagisesti jakautunut. Vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä ja väistämättä äärimmäisen teoreettisia. Eurooppalainen Uusi Oikeisto on ajoittain yrittänyt luoda yhtenäistä geopoliittista suuntausta, laihoin tuloksin. Belgialainen Robert Steuckers on yksi Uuden Oikeiston isoista nimistä, joka on kirjoittanut ja puhunut geopolitiikasta kauan ja runsaasti. Steuckers summaa Euroopan säälittävän tilanteen Joakim Anderssonille antamassaan haastattelussa kolmen vuoden takaa:

1980-luvun loppupuoliskolla toivoimme syntyvän uuden maailman, jossa jokin kaunis päivä rautaesierippu häviäisi ja vallitsevat järjestelmät kehittyisivät hiljalleen kohti ”kolmatta tietä”. Vuonna 1989 Berliinin muurin murtuessa uskoimme kaikki sinisilmäiseti, että Euroopan ja Venäjän vapaus oli koittamassa. Persianlahden sota ja Jugoslavian hajoaminen, Irakin ja Afganistanin sota osoittivat, että Eurooppa oli käytännössä täysin kykenemätön tekemään omaperäisiä päätöksiä maailmanpolitiikan tasolla. Ranska, Saksa ja Venäjä muodostivat pienen poikkeuksen vastustaessaan Irakin invaasiota vuonna 2003. Tätä oppositiota ylistettiin naivisti uudeksi ”Pariisin-Berliinin-Moskovan akseliksi”, mutta tuo akseli oli tietenkin täysin voimaton estämään laitonta hyökkäystä Saddamn Husseinin maata vastaan. Olemme yhä edelleen lohduttomasti alistettuja siitä huolimatta, että EU:lla on nykyään 27 jäsenvaltiota.

–

–

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.