SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kielen hirmuvalta

lettersTIMO HÄNNIKÄINEN

Risto Jarvan elokuvassa Kun taivas putoaa (1972) on yksi elokuvahistorian vastenmielisimmistä antisankareista. Hän on Olli Meri, sensaatiolehti ”Ajan totuuden” toimittaja, jonka työnä on paljastaa valonarkoja seikkoja poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden elämästä. Hän on pelätty hahmo, jota maan mahtavat tervehtivät, eivät ystävyydestä vaan pelosta. Kuten hän itse sanoo, häntä ei kutsuta linnan juhliin mutta hänestä puhutaan siellä. Elokuva kertoo Meren työstä ja hänen suhteestaan Eilaan, jonka hän viettelee raunioitettuaan ensin tämän elämän lehtijuttujensa paljastuksilla.

”Ajan totuuden” toimituksen muut jäsenet suhtautuvat julkaisemaansa aineistoon kyynisesti, heidän ainoa motivaationsa on se, että sellaista kansa haluaa. Meri taas on sivistynyt mies, joka lukee kaunokirjallisuutta ja filosofiaa ja kuuntelee klassista musiikkia, ja hänen käsityksensä työstäänkin on korkeampi. Hän on idealisti, jolla on kutsumus: totuuden paljastaminen. Totuus on hänelle salattua tietoa, jonka äärelle vain hänen kaltaisillaan vihkiytyneillä ammattilaisilla on pääsy. Tämä idealismi ei horju silloinkaan, kun Meren lehtijutut tuhoavat jonkun uran tai ajavat jonkun itsemurhaan.

Elokuvan ääniraidalla kulkee Meren sisäinen monologi, jossa hän selvittää maailmankatsomustaan pompöösein sanakääntein. Hän pitää itseään kirurgina, joka leikkaa mätäpaiseet pois yhteiskunnasta – operaatio on tuskallinen mutta välttämätön. Meri tunnustaa haaveilevansa sisimmässään maailmasta, jossa leijona ja karitsa voivat juoda samasta lähteestä. Tähän hän lisää: ”Tietenkin leijona juo ensin, sillä niin toteutuu järjestys ja myöskin oikeus, sillä saahan karitsakin osansa.”

Risto Jarvaa käsittelevässä kirjassaan Sakari Toiviainen kuvasi tätä herooista likasankojournalistia:

Jännittävä piirre on, että samalla katsoja kuitenkin vakuuttuu Meren tietystä vilpittömyydestä, tai hänen itsepetoksensa intensiteetistä: loppuun asti hän uskoo, ettei ole tehnyt mitään väärää, että on ajatellut vain Eilan ja muiden uhriensa parasta. Hän pitää kiinni roolistaan totuuden paljastajana ja sananvapauden esitaistelijana sinnikkyydellä jossa on hirviömäistä hohtoa: hän on kuin kyklooppi, todella yksiulotteinen ja yksisilmäinen ihminen kaikkialle tunkeutuvan manipuloinnin ja julkisuuden nykyaikaisessa viidakkosodassa.

Olli Meri näkee kaikissa kanssaihmisissään kätkettyjä tarkoitusperiä, omaneduntavoittelua ja likaisia pyyteitä, mutta on samalla täysin sokea omille alhaisille motiiveilleen. Yhtä kyvytön hän on näkemään todellista rooliaan nappulana rahan, vallan ja manipulaation pelissä.

Olen joskus sanonut, että Kun taivas putoaa on realistinen kuvaus journalistin sielunmaisemasta. Ei asia tietenkään aivan niin ole. On olemassa aivan kunniallisia toimittajia, jotka noudattavat työssään ammattietiikkaa ja pyrkivät rehelliseen tiedonvälitykseen. Meren henkilökuva on karikatyyri; on vaikea kuvitella että hänen kaltaiseensa kävelevään paradoksiin, joka siteeraa Dantea ja Ovidiusta yhtä luontevasti kuin kirjoittaa karkeita häväistysjuttuja, voisi törmätä todellisessa lehtimaailmassa. Mutta liioittelun avulla Jarvan elokuva onnistuu kuvaamaan niitä ajattelun ja moraalin kieroutumia, joita nykyaikainen tiedonvälitys synnyttää ja ruokkii.

Arvostellessaan Jarvan elokuvan Parnassoon (3/72) Olli Alho piti sitä kuvauksena kielen rappeutumisesta, kielen avulla tapahtuvasta petoksesta. Sairastunut kieli pitää ikeessään todellisuutta, jota se on vain neutraalisti kuvaavinaan:

(…) kieli on tärkeämpää kuin se todellisuus, jota sen on määrä kuvata. Meri elää todellisuutta kielen ja sen eri muotojen, vertauksien, aforismien ja kielikuvien läpi: milloin hän on Odysseus, jonka Penelope odottaa kotona ja jonka etuistuimella istuu Kirke, milloin Feeniks-lintu, joka nousee alennuksen alhosta aina uudelleen; välillä hän on Dante, joka tunkeutuu helvetin kuiluihin, ja rakastellessaan hän kokee itsensä ja saman tien Danten helvetissä kituvaksi irstailijaksi. Saadessaan korvapuustin Eilalta hän muistelee Van Goghia ja uransa päättymistä ajatellessaan hän on itse Kristus: ”Se on täytetty.”

Tämä näkökulma on tärkeä, sillä median valta perustuu ennen kaikkea kielen hallintaan. Kielen manipulointi mahdollistaa sekä häikäilemättömän sumuttamisen että omat suuruusharhat: ei ole ihme, että toimittajissa sanotaan täydellisen mitättömyyden yhdistyvän hillittömään ylemmyydentuntoon. Alhon mukaan Meren pyrkimyksenä on

(…) luoda itselleen sellainen kielisysteemi, jonka puitteissa mikä tahansa asia saadaan näyttämään siivottomalta, ja sellainen maailmankatsomus, joka motivoi mitättömien siivottomuuksien tarjoamisen maailmalle merkityksellisenä ’totuutena’. (…) On kuvaavaa, että Meren on vaikea ymmärtää itseensä kohdistuvia syytöksiä Eilan onnettomuuksien kasaantuessa: hänhän on kuvannut asiat juuri sellaisina kuin on ne nähnyt; joka sana on totta.

Vastaavaa kielijärjestelmää luodaan myös käytettäessä sellaisia sanoja kuin ”viha” ja ”vihapuhe”, sekä yhdistettäessä tiettyjä näkemyksiä natsismiin ja muihin totalitaarisiin ideologioihin. Mikä tahansa yleisestä konsensuksesta poikkeava näkemys saadaan tällä tavoin näyttämään ihmismielen alhaisimmista kerroksista kumpuavalta ja vaaralliselta. Leima on niin vahva, että väärämielisen kanssa tekemisissä olevat joutuvat sanoutumaan irti hänen näkemyksestään tai jopa henkilöstä itsestään. Vastaisuudessa heidän on muotoiltava omat lausuntonsa niin varovaisiksi ja epämääräisiksi, että niiden varsinainen sisältö katoaa.

Tämä pirullinen mekanismi toimi moitteettomasti viime vuonna, kun eduskunta-avustaja Helena Eronen kirjoitti ns. reductio ad absurdum -menetelmää hyödyntävän satiirisen kolumnin, jossa hän mietti miksei ulkomaalaisia määrätä kantamaan hihamerkkiä jos halutaan välttää viattomien pidättäminen laittomasta maassaolosta epäiltyinä. Turun Sanomat otsikoi, että Eronen oli ehdottanut pakollisia hihanauhoja Suomessa oleskeleville ulkomaalaisille. Muut lehdet julkaisivat samansisältöisiä uutisia ja Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin moralisoivaan sävyyn, kuinka mautonta ja vaarallista on leikitellä natsi-Saksassa käytetyillä menetelmillä.

Kohun seurauksena perussuomalaisten eduskuntaryhmä erotti määräajaksi Erosen palkanneen kansanedustaja James Hirvisaaren. Nyt Hirvisaari erotetaan todennäköisesti lopullisesti puolueesta, koska hänen eduskuntavierailulle kutsumansa henkilö oli tehnyt eduskunnan lehterillä natsitervehdyksen ja levittänyt tapauksesta otettua valokuvaa internetissä. Olipa Hirvisaaren toiminnasta, älynlahjoista ja uskottavuudesta poliitikkona mitä mieltä hyvänsä, on syytä muistaa, että kummankaan erottamisen syynä ei ollut mikään mitä hän olisi itse tehnyt: kyse oli ilmiöstä, joka tunnetaan nimellä ”guilty by association”. Ystävyyssuhteet riittävät tiedotusvälineissä leiman lyömiseen. (Paitsi tietenkin silloin, kun poliitikko tai kansalaisaktivisti sattuu edustamaan oikeaa mielipidettä – vai onko otsikoissa revitelty vaikkapa Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson yhteyksiä Ruotsin väkivaltaisiin vasemmistoradikaaleihin?)

On puhuttu paljon median vihamielisyydestä perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä kohtaan. En usko, että päätoimittajat tai muut tahot varta vasten ohjeistaisivat toimittajia esittämään kansallismieliset, maahanmuuttoa arvostelevat tai ”tasa-arvoista avioliittolakia” vastustavat epäedullisessa valossa; tyypillisen nuoren kaupunkilaistoimittajan maailmankuva sattuu vain olemaan sellainen, että tällaiset näkemykset edustavat heille kaikkea pahaa. Niinpä toimittajat käyttävät kielellistä valtaansa, ja voivat disinformaatiota levittäessäänkin esiintyä sananvapauden ritareina.

Mutta kenen sananvapautta toimittajat puolustavat? Eivät ainakaan julkisuuden henkilöiden eivätkä tavallisten kansalaisten. Lehdistö vartioi omaa sananvapauttaan vihaisen rottweilerin tavoin, mutta samalla nakertaa muiden sananvapautta vääristelyillään ja häväistyskirjoituksillaan. Eikä kyse ole vain yhden puolueen joutumisesta median silmätikuksi, vaan toimittajien ylivallasta koko poliittisessa järjestelmässä. Tämä ilmiö on paljon, paljon vaarallisempi kuin niin sanottu vihapuhe, josta media itse on kovin huolissaan. Se on halvaannuttanut parlamentaarisen järjestelmän kaventamalla poliitikkojen liikkumavaran minimiin.

Juuri tämän vuoksi media on neljäs valtiomahti, ja sen menetelmä on ikivanha: hajota ja hallitse. Poliitikot eivät uskalla esittää yleisestä konsensuksesta poikkeavia näkemyksiä tai edes puhua asioista suoraan, koska pelkäävät saavansa median kimppuunsa. Heidän jokaista liikettään tarkkaillaan niin virka-aikana kuin sen ulkopuolella. Ainoa keino jolla poliitikot voisivat päästä tästä kurimuksesta olisi voimien yhdistäminen, puoluerajat ylittävä solidaarisuus tiedostusvälineiden tyranniaa vastaan. Mutta siihen he eivät ryhdy, koska ovat liian kiinnostuneita urakehityksestään ja kansansuosiostaan, ja liittoutuvat mieluummin median kanssa muita poliitikkoja vastaan. Tiedotusvälineet ovat innokkaasti paljastaneet poliitikkojen vaalirahoitussotkuja, mutta tästä henkisestä korruptiosta ne ovat vaienneet ja vaikenevat vastakin.

Kuitenkin ainoa keino vastustaa median diktatuuria on kieltäytyä pelaamasta sen ehdoilla ja käyttämästä sen räätälöimää kieltä. Kansallismielisten, joihin kiivain mediapainostus tällä hetkellä kohdistuu, pitäisi lakata irtisanoutumasta toistensa tekemisistä ja lausunnoista (mikä ei tietenkään tarkoita, että kaikesta aatetoverin sanomasta pitäisi olla samaa mieltä). On myöskin turha kiistää tai myöntää syytöksiä rasismista, homofobiasta, äärioikeistolaisuudesta ja sen sellaisesta – kiistäminen johtaa vain syytöksiin välttelystä tai valehtelusta. Viisainta on vain sanoa sanottavansa ja jättää vastaamatta typeriin kysymyksiin, sillä mitkään myönnytykset eivät riitä toimittajille, joiden silmissä on jo lopullisesti leimautunut demokratian viholliseksi ja absoluuttisen pahuuden edustajaksi. Vasta kun lakkaamme häpeämästä median lyömiä polttomerkkejä ja alamme kantaa niitä ylpeinä, vapaudumme talutusnuorasta.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on lokakuu 3, 2013 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: