SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Puhe Harvardin yliopistossa 8.7.1978

solzhenitsyn 3ALEKSANDR SOLŽENITSYN   (suomentanut Mika Keränen)

Olen vilpittömän iloinen mahdollisuudesta olla teidän kanssanne tänään sekä minulle suodusta tilaisuudesta näin henkilökohtaisesti tutustua tähän vanhaan ja korkeasti arvostettuun yliopistoon. Onnittelen kaikkia tänään valmistuvia ja toivotan teille onnea!

Harvardin vaalilause on “Veritas”, Totuus. Monelle teistä on jo selvinnyt ja monelle muulle tulee heidän elämäntaipaleensa kuluessa vielä selviämään, että ellemme määrätietoisesti keskitä koko huomiotamme totuuden tavoitteluun, se katoaa ulottuviltamme. Mutta siinäkin tapauksessa, että näin on päässyt käymään, saattaa jäädä kummittelemaan totuuden tuntemisen harhakuva, mikä aiheuttaa monenlaista hämmennystä. Edelleen on syytä muistuttaa, että totuus on harvoin miellyttävä; se on lähes poikkeuksetta karvas. Tiettyä karvautta on minunkin tämänpäiväisessä puheessani, mutta korostan silti, että tulen ystävänänne, en vihamiehenänne.

Kolmisen vuotta sitten sanoin Yhdysvalloissa muutamia asioita, jotka tuolloin näyttivät vaikeilta hyväksyä. Nyttemmin monet ovat kuitenkin kanssani yhtä mieltä siitä mitä tuolloin sanoin…

VÄSÄHTÄNYT LÄNSI

Jo ensisilmäyksellä on ilmeistä, että nykymaailma on jakaantunut kahtia. Jokainen aikalaisemme tunnistaa helposti kaksi maailmanvaltaa, jotka kumpikin kykenisivät jo tuhoamaan toisensa täydellisesti. Tämä jako kuitenkin ymmärretään usein ahtaan poliittisesti, mistä seuraa se harhainen käsitys, että vaara voidaan ehkäistä menestyksellisellä diplomatialla tai pääsemällä sopuun voimatasapainosta. Totuus on, että jako on luonteeltaan syvällisempi ja vieraannuttavampi, että repeämiä on enemmän kuin yhdellä silmäyksellä voi havaita. Tähän syvään ja moninkertaiseen jakautumiseen sisältyy monenlaisten katastrofien uhka, ja niin pätee tähänkin se vanha totuus, että jos ”jokin valtakunta (tässä siis planeettamme Maa) riitautuu itsensä kanssa, se ei voi pysyä pystyssä.”

On olemassa käsite ”Kolmas maailma”, ja täten meillä olisi käsiteltävänämme kahden maailman sijaan kolme. Mutta epäilemättä maailmoja on vielä tätäkin enemmän, meiltä vain puuttuu sopiva perspektiivi niiden kaikkien havaitsemiseen. Mikä tahansa syvään juurtunut omalakinen vanha kulttuuripiiri, erityisesti jos se kattaa laajan alueen planeettamme pinnasta, muodostaa itsenäisen mutta länsimaiselle ajattelulle arvoituksellisen ja yllätyksellisen maailmansa. Näihin maailmoihin on sisällytettävä ainakin Kiina, Intia, islamilainen maailma ja Afrikka, edellyttäen että kahta viimeksi mainittua voi pitää sisäisesti yhtenäisinä yksikköinä. Tuhannen vuoden ajan myös Venäjä muodosti oman maailmansa, olkoonkin että länsimainen ajattelu kerta toisensa jälkeen harhautui kiistämään sen omintakeisen luonteen eikä siten koskaan oppinut todella ymmärtämään sitä, kuten länsi ei nykyäänkään ymmärrä kommunismin saaliiksi jäänyttä Venäjää. Voi olla, että viime vuosina Japanikin on kasvavassa määrin erottautunut lännestä, vaikka en tätä asiaa kovin hyvin tunnekaan. Sen sijaan Israel näyttäisi minusta olevan lännestä erillinen maailmansa, koska sen valtiojärjestelmä on niin kiinteästi yhteydessä uskontoon.

Kuinka vähän onkaan suhteellisesti katsoen aikaa siitä, kun pieni eurooppalainen maailma vaivattomasti kahmi itselleen siirtomaita kaikkialta, vieläpä vakavaa vastarintaa odottamatta ja valloittamiensa kansojen kaikkia elämänarvoja tavallisesti halveksien. Tähän nähden kyseessä oli todella menestyksellinen hanke, eikä lännen voittoisalle ekspansiolle näyttänyt tulevan rajoja vastaan lainkaan. Mutta yhtä äkkiä 1900-luvulla havaittiin länsimaisen kulttuuripiirin hauraus. Nyt tiedämme, että valloitukset jäivät lyhytaikaisiksi ja tilapäisiksi, ja tämä tosiasia puolestaan osoittaa ne länsimaisen maailmankuvan synnynnäiset valuviat, jotka alun perin johtivat lännen ekspansion tielle. Länsimaiden suhteet entisiin siirtomaihinsa ovat nyt kääntyneet päälaelleen, ja länsi menee kolmannen maailman nöyristelyssään usein äärimmäisyyksiin. Mutta tässä vaiheessa on vielä vaikea arvioida sen lopullisen laskun suuruutta, jonka entiset siirtomaat tulevat esittämään lännen maksettavaksi, eikä ole lainkaan varmaa, riittääkö kolmannelle maailmalle mikään muu kuin lännen täydellinen antautuminen ja luopuminen kaikesta omistamastaan.

Mutta kaikesta huolimatta sokea ylemmyydentunne on edelleen voimissaan. Se pitää yllä uskoa länsimaistyylisen kehitystien teoreettiseen ylivoimaisuuteen ja käytännölliseen houkuttelevuuteen, mistä seuraa sellainen käsitys, että koko planeetan pitäisi astua tälle tielle. Lujasti uskotaan siihen, että kaikki nuo muut maailmat ovat ainoastaan tilapäisesti estyneet omaksumasta länsimaista elämäntapaa ja pluralistista demokratiaa ja että syyt tähän kyvyttömyyteen löytyvät noiden kriisistä kriisiin kulkevien maiden kelvottomista hallituksista sekä noiden kansakuntien barbaarisuudesta. Kansakuntia tuomitaan sen mukaan, miten ne ovat edistyneet läntisellä kehitystiellä. Mutta tämä lähestymistapa on itse asiassa osoitus lännen omasta kyvyttömyydestä käsittää muiden maailmojen ominaislaatua ja lännen jatkuvasta taipumuksesta punnita kaikkia muita omalla vaa’allaan. Planeettamme kehitysnäkymien todellinen kuva on kuitenkin aivan toisennäköinen.

Huoli jakautuneen maailmamme kohtalosta on synnyttänyt teorian, jonka mukaan läntisen maailman ja Neuvostoliiton yhteiskunnat kumpikin omista lähtökohdistaan käsin kehittyisivät kohti yhteistä ideaalia, kultaista keskitietä. Tämä ns. konvergenssiteoria on lohdullinen oppi. Se kuitenkin viittaa kintaalla tosiasioille, sillä nämä maailmat eivät suinkaan ole kehittymässä samaan suuntaan; kumpaakaan niistä ei voida muuttaa kilpailijansa ideaalien mukaiseksi ilman väkivaltaa. Sitä paitsi konvergenssiajattelu väistämättä tarkoittaa myös vastapuolen järjestelmän kaikkien puutteidenkin hyväksymistä, mitä tuskin kukaan pitää toivottavana.

Jos puhuisin nyt synnyinmaani yleisölle, keskittyisin tässä maailmaamme jakavien ristiriitojen yleisesityksessäni itäisen järjestelmän kurjuuden ruotimiseen. Mutta koska pakollista maanpakolaisuuttani on nyt kestänyt jo neljä vuotta ja koska yleisöni on länsimainen, pidän kiinnostavampana tällä kertaa keskittyä tiettyihin oman aikamme lännen erityispiirteisiin sellaisina kuin ne ymmärrän.

Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta tämän päivän länsimaailman silmiinpistävin piirre saattaa olla rohkeuden puute. Läntinen maailma on menettänyt kansalaisrohkeutensa. Tämä puute on havaittavissa yhteiskunnallisen elämän kaikilla tasoilla, kaikissa maissa, kaikissa hallituksissa, kaikissa poliittisissa puolueissa ja tietenkin Yhdistyneissä kansakunnissa. Rohkeuden romahdus on erityisen silmiinpistävää hallitsevassa luokassa ja intellektuaalisessa eliitissä, minkä seurauksena koko yhteiskuntaa leimaa pelkuruuden yleisvaikutelma. Toki on monia rohkeita yksilöitä, mutta heillä ei ole merkittävää vaikutusvaltaa julkisessa elämässä. Poliittiset ja intellektuaaliset byrokraatit antavat itsestään depressiivisen, passiivisen ja hämmentyneen vaikutelman sekä toiminnassaan että lausunnoissaan. He ovat valmiit menemään jopa niin pitkälle, että rakentelevat akateemisia teorioita todistelemaan kuinka realistista, järkevää, intellektuaalisesti ja moraalisesti kestävää on perustaa valtion harjoittama politiikka heikkouteen ja pelkuruuteen. Ja, ironista kyllä, rohkeuden romahdusta vain korostavat kiukku ja joustamattomuus, joita samat byrokraatit usein osoittavat joutuessaan tekemisiin heikkojen maiden ja hallitusten kanssa tai vakavaan vastarintaan kykenemättömien voimien kanssa. He kuitenkin halvaantuvat välittömästi saadessaan vastaansa vahvan ja aggressiivisen hallinnon tai kansainvälisen terrorismin muodostaman uhan.

Onko todella tarpeen muistuttaa, että muinaisista ajoista saakka rohkeuden menetystä on pidetty tuhon enteenä?

Modernit länsimaiset valtiot syntyivät sellaisten ajatusten varassa, että hallitusten on palveltava kansalaisia ja että ihmisen on voitava elää vapaana onnea tavoitellen. (Ks. esim. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus.) Muutaman viimeisen vuosikymmenen kuluessa tekninen ja yhteiskunnallinen kehitys on mahdollistanut näiden toiveiden realisoitumisen ja hyvinvointivaltion synnyn. Jokaiselle kansalaiselle taataan kaivattu vapaus ja materiaalista hyvää niin määrällisesti kuin laadullisestikin riittävästi takamaan tavoitellun onnen teoreettinen saavuttaminen, mutta ”onni” ymmärretään tässä moraalisesti melko arveluttavalla tavalla, sillä näiden samojen vuosikymmenten kuluessa tuon sanan sisältö on jotenkin köyhtynyt.

consumerism 1Tämän prosessin edistyessä on kuitenkin jätetty huomiotta muuan psykologinen detalji: alati tyydyttämätön halu omistaa aina vain enemmän ja enemmän sekä lakkaamatta taistella aina vain paremman ja paremman elämän puolesta ovat lyöneet monien länsimaalaisten ihmisten kasvoihin syvän huolen ja jopa depression leiman, vaikka tällaiset tunteet pyritäänkin visusti kätkemään. Tämä lakkaamaton ja kiihkeä kilpailu alkaa lopulta hallita kaikkea inhimillistä ajattelua avaamatta ainoatakaan mahdollisuutta todelliseen vapauteen ja hengelliseen kasvuun. Yksilönvapaus suhteessa monenlaiseen valtion taholta tulevaan painostukseen on taattu; ihmisten enemmistö nauttii hyvinvoinnista, jollaisesta heidän vanhempansa ja isovanhempansa eivät olisi osanneet uneksiakaan; on käynyt mahdolliseksi kasvattaa nuoria näiden ihanteiden hengessä sekä ohjata heitä kohti fyysistä kukoistusta, materiaalista hyvinvointia ja miltei rajoittamatonta rahan, vapaa-ajan sekä aisti-ilojen täyttämää elämää. Mitä pahaa tässä kaikessa voi olla? Miksi kenenkään pitäisi riskeerata oma kallisarvoinen olemassaolonsa jonkin yhteishyvän takia tai ehkä valmistautua puolustamaan kaukaisissa maissa niinkin epäilyttäviä arvoja kuin kansallinen turvallisuus?

Biologiakin opettaa meille, että kovin korkean tason saavuttanut elämänmukavuus ei ole organismille hyväksi. Nykypäivän länsimaisissa yhteiskunnissa mukava elämä on jo alkanut riisua turmiollista naamiotaan.

Länsimainen yhteiskunta on organisoitunut tavalla, joka parhaiten sopii sen päämääriin. Kutsun länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen perusperiaatetta legalismiksi. Ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuskäsityksen rajat on määritelty laissa, ja nuo rajat ovat hyvin venyvät. Länsimaiset ihmiset ovat omaksuneet huomattavan kyvyn käyttää hyväkseen, tulkita ja manipuloida lakia. Näin on siitä huolimatta, että lait pyrkivät olemaan aivan liian mutkikkaita tavallisen ihmisen ymmärrettäväksi ilman ammattijuristien apua. Jokainen ristiriitatilanne ratkaistaan lain kirjaimen mukaan, minkä jälkeen asiaa pidetään loppuun käsiteltynä. Vaaditaan vain että henkilö on legaalisesta näkökulmasta katsoen oikeassa, eikä kukaan ei tohdi huomauttaa, että hän saattaa oikeuden päätöksestä huolimatta olla väärässä. Ei voi olla puhettakaan mistään vapaaehtoisesta itsensä kieltämisestä tai siitä, että joku luopuisi oikeuksistaan, kaikkinaista uhrautumista toisen hyväksi pidetään yksinkertaisesti absurdina. Jokainen taistelee oikeuksistaan lain äärirajoille saakka. Öljy-yhtiö on legaalisesta näkökulmasta tahraton hankkiessaan oikeudet johonkin uuteen energiamuotoon vain estääkseen kilpailijaa sitä käyttämästä. Ruoantuottaja on legaalisesta näkökulmasta tahraton myrkyttäessään myymiään tuotteita vain parantaakseen niiden säilyvyyttä: eihän ketään kuitenkaan pakoteta ostamaan näitä tuotteita.

Olen elänyt ikäni kommunistisessa järjestelmässä, ja voin vakuuttaa, että yhteiskunta ilman minkäänlaista objektiivista laillisuuskäsitystä on todella hirveä ympäristö elää. Mutta yhteiskunta, jossa lain kirjain on ainoa ihmiselämää arvottava mittatikku, ei ole ihmisen arvoinen sekään. Moisessa yhteiskunnassa elävä henkilö ei kykene hyödyntämään likimainkaan koko inhimillistä potentiaaliaan. Lain kirjain on liian kylmä ja muodollinen prinsiippi ollakseen yhteiskunnalle siunaukseksi. Kun ihmiselämän kudos kokonaisuudessaan koostuu pelkistä legalististen suhteiden langoista, on seurauksena kaikki ihmisen jaloimmat pyyteet halvaannuttava moraalisen keskinkertaisuuden ilmapiiri.

Sitä paitsi, pelkän legalistisen yhteiskuntarakenteen varassa on yksinkertaisesti mahdotonta kyetä vastaamaan tämän vuosisatamme uhkakuviin ja vaaroihin

***

Nykypäivän länsimaisessa yhteiskunnassa on havaittavissa tietty epätasapaino kahden vapauden välillä, nimittäin vapauden tehdä pahaa ja vapauden tehdä hyvää. Jos jollakin valtiomiehellä on mielessään isänmaata suuresti hyödyttäviä suunnitelmia, hänen täytyy edetä hyvin varovasti, etten sanoisi arasti. Hän joutuu joka käänteessä kohtaamaan lukemattomia hätäisiä ja edesvastuuttomia kriitikoita. Hän on jatkuvasti alttiina niin parlamentin kuin lehdistönkin taholta tulevalle torjunnalle. Hänen täytyy joka askeleella todistaa aikeensa perustelluiksi ja virheettömiksi. Lahjakkaalla poikkeusyksilöllä ei ole mitään mahdollisuuksia toteuttaa epätavallisiksi ja odottamattomiksi miellettyjä ideoitaan, sillä alusta saakka hän takertuu lukuisiin tielleen viritettyihin ansoihin. Tällä tavoin keskinkertaisuus viettää juhliaan demokraattisten vallanrajoitteiden suojissa. On kovin helppoa kaivaa maata julkishallinnon alta, ja sen toimintakyky onkin vakavasti heikentynyt kaikissa länsimaissa. Yksilönoikeuksien puolustaminen on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että yhteiskunta on nykyisessä tilassaan puolustuskyvytön tiettyjen yksilöiden vastuuttomuuden edessä. Lännen on tullut aika keskittyä vaihteeksi ihmisen velvollisuuksiin hänen oikeuksiensa asemesta.

Tuhoisalle ja vastuuttomalle vapaudelle on annettu rajoittamaton liikkumatila. Yhteiskunnalla ei näytä olevan juurikaan aseita torjua inhimillistä rappiota; ajateltakoon vaikka vapauden väärinkäyttöä lasten ja nuorten moraaliseen turmelemiseen pornografiaa, rikoksia ja kauhua pursuavilla elokuvilla. Kuvitellaan, että tämä kaikki kuuluu vapauteen ja että nuorten mahdollisuus kieltäytyä tällaisen aineiston katselemisesta ikään kuin tasapainottaisi tilannetta. Legalismin periaatteiden mukaisesti järjestäytynyt yhteiskunta ei selvästikään kykene puolustautumaan pahan syövyttävältä vaikutukselta.

Entä mitä pitäisi ajatella varsinaisen rikollisuuden synkästä maailmasta? Juridiset puitteet (erityisesti USA:ssa) ovat riittävän laveat rohkaisemaan paitsi yksilöllistä vapautta myös yksilöllistä rikollisuutta. Puolustusasianajajien monilukuisen ammattikunnan tuella syyllinen voi selvitä rikoksestaan rangaistuksetta tai suhteettoman lievällä tuomiolla. Jos hallitus ryhtyy vakavissaan toimimaan terrorismia vastaan, se saa välittömästi niskaansa yleisen mielipiteen tuomion terroristien kansalaisoikeuksien loukkaamisesta. Tällaisia tapauksia on lukuisia.

Kuvatun kaltainen vapauden taipuminen kohti pahaa on asteittaisen kehityksen tulos, mutta se on mitä ilmeisimmin saanut alkunsa siitä yltiöhumanistisesta käsityksestä, että ihmisluonnossa ei ole mitään synnynnäistä pahuutta; maailma kuuluu ihmiskunnalle, ja kaikki ihmisyyden puutteet johtuvat vääristyneistä yhteiskunnallisista olosuhteista, jotka tulee oikaista. Mutta ihme kyllä, vaikka parhaisiin yhteiskunnallisiin oloihin on päästy lännessä, siellä esiintyy silti rikollisuutta ja sitä esiintyy peräti merkittävästi enemmän kuin köyhyydestä ja laillisuusvajeesta kärsivässä neuvostoyhteiskunnassa. (Meillä tosin on idässä valtava määrä rikollisiksi luokiteltuja leirivankeja, mutta useimmat heistä eivät ole koskaan syyllistyneet mihinkään todelliseen rikokseen vaan asettuneet vain poikkiteloin laittoman valtion kanssa.)

Lännessä lehdistö ja muut tiedotusvälineet nauttivat nekin suurta vapautta. Mutta kuinka ne tätä vapauttaan käyttävät?

Tässäkin tapauksessa päähuoli näemmä kiinnitetään siihen, ettei lain kirjainta vain rikota. Muodollisesti lain puitteissa pysyvässä tosiasioiden vääristelyssä ei nähdä moraalista ongelmaa. Mikä on journalistin tai hänen työnantajansa vastuu yleisön tai historian edessä? Tunnetaanko yhtään yksittäisen lehtimiehen tai lehden julkista katumuksenosoitusta tai oikaisua sellaisissa tapauksissa, joissa he ovat erehdyttäneet yleistä mielipidettä tai hallitusta levittämällä virheellistä informaatiota tai vetämällä asioista vääriä johtopäätöksiä? Ei, tällainen ei ole tapana, koska se vaikuttaisi haitallisesti lehden myyntilukuihin. Lehdistön virheet voivat aiheuttaa vahinkoa kokonaisille kansakunnille, mutta lehdet pääsevät aina kuin koira veräjästä.

information 1Koska yleisölle on voitava nopeaan tahtiin syöttää uskottavan tuntuista uutisvirtaa, täytyy median pakostakin turvautua tiedonvälityksessään arvailuihin, huhuihin ja oletuksiin, jotka jäävät sitten elämään tosiasioina lukijoiden mielissä, eikä niitä koskaan oikaista, kuinka valheellisia lopulta lienevätkin. Kuinkahan monta hätäistä, harkitsematonta ja pinnallista tuomiota tällä tavoin langetaankaan joka päivä johtamaan lehdenlukijaa harhaan? Media voi toimia sekä yleisen mielipiteen tulkkina että sen harhauttajana. Voimme nähdä terroristeja ylistettävän sankareina, valtion turvallisuutta vaarantavia salaisuuksia vuodettavan julkisuuteen tai häpeämätöntä sekaantumista tunnettujen henkilöiden yksityiselämään, ja tätä kaikkea perustellaan sloganilla ”kansalla on oikeus tietää”. Mutta tämä kelvoton iskulause on kelvottoman aikakauden hedelmä. Tosiasiassa kansalla on myös oikeus olla tietämättä, ja se oikeus on huomattavasti arvokkaampi. Tässä puhutaan nyt Jumalan kuvaksi luodun ihmisen oikeudesta olla saastuttamatta sieluaan juoruilla, hölynpölyllä ja turhanpuhumisella. Mielekästä ja työntäyteistä elämää elävä ihminen ei todellakaan tarvitse tätä jokaisesta tuutista tunkevaa katkeamatonta uutisvirtaa.

Kiire ja pintapuolisuus ovat 20. vuosisadan henkisiä sairauksia, ja missään muualla tämä diagnoosi ei ole niin ilmeinen kuin tiedotusvälineissä. Ongelmien syväanalyysi on lehdistössä pannassa, sen sijaan siellä toimenkuvaksi riittää sensaationkäryisen fraseologian tuottaminen.

Mutta sellaisenaankin lehdistöstä on tullut lännessä johtava vallankäyttäjä, ja se ohittaa vaikutusvallassa sellaiset perinteiset valtiomahdit kuin parlamentti, hallitus ja oikeusistuimet. Nyt voisi kysyä, minkä lakien nojalla lehdistö on tähän asemaansa noussut ja mille instanssille se on tekemisistään vastuussa? Kommunistisessa idässä asia on selvä, sillä siellä journalistit ovat valtion nimittämiä virkamiehiä. Mutta keneltä länsimainen lehtimies saa valtansa? Missä määritellään hänen toimikautensa pituus ja hänen valtansa rajat?

On vielä muuan seikka, joka ei lakkaa ihmetyttämästä totalitaarisen idän tiukan yksiääniseen lehdistöön tottunutta tarkkailijaa: vähin erin näet tulee huomanneeksi eräänlaisen yhtenäisen ajan hengen, joka yhdensuuntaistaa tulkintoja kaikkialla läntisessä lehdistössä. On helppo havaita yhteisesti hyväksytyt arviointikriteerit ja ehkä jopa yhteinen ammattikuntaintressi, mikä sen sijaan että synnyttäisi kilpailua yhtenäistää eri lehtitalojen uutisointia. Lehdistö saattaa nauttia suurta vapautta, mutta lukijaan tuo vapaus ei todellakaan ulotu. Lehdet näet jokseenkin systemaattisesti panevat painoa vain niille mielipiteille, jotka eivät liian avoimesti uhmaa kaikkialla lehdistössä kulloinkin vallalla olevaa muotivirtausta.

Turvautumatta minkäänlaiseen sensuuriin vallitsevat intellektuaaliset muotisuuntaukset erotetaan tehokkaasti epämuodikkaista. Ja vaikka mitään ei muodollisesti kielletä, noilla epämuodikkailla virtauksilla on olemattomat mahdollisuudet löytää tiensä kirjoihin, sanoma- ja aikakauslehtien sivuille tai yliopistojen luentosaleihin. Tämänkin yliopiston tutkijat ovat termin muodollisessa merkityksessä vapaita, mutta käytännössä he ovat nyt vallitsevien intellektuaalisten muotioikkujen ehdollistamia. Toisin kuin idässä, täällä ei ole avoimen väkivallan uhkaa, mutta silti itsenäisten ajattelijoiden on mahdotonta saada ääntään kuuluviin ja antaa panostaan julkiseen elämään, siitä pitää huolen muodin sanelema tasapäistävä karsintaprosessi. Tämän seurauksena syntyvä vaarallinen laumahenki on vakava kehityksen jarru. Olen saanut täällä Yhdysvalloissa ollessani kirjeitä huomattavan älykkäiltä henkilöiltä. Ajattelen vaikkapa erästä syrjäisen maalaisyliopiston professoria, jolla olisi kapasiteettia vaikuttaa merkittävällä panoksella isänmaansa kehitykseen mutta jota ei kuulla, koska media ei ole hänestä kiinnostunut. Tällainen tilanne on omiaan synnyttämään massoissa ennakkoluuloja ja sokeutta, mikä on meidän päivinämme erityisen vaarallinen ilmiö. Käyköön tästä esimerkiksi tietty itsepetokseen saakka hyväuskoinen taipumus tulkita vallitsevaa maailmanpoliittista tilannetta, mikä taipumus ympäröi kuin jäykkä haarniska länsimaisia ihmismieliä ja jota seitsemäntoista itäeurooppalaisen tai –aasialaisen maan asukkaiden omakohtaiset todistukset eivät voi läpäistä. Vasta historian säälimätön sorkkarauta tulee tuon haarniskan kerran murtamaan.

Olen tässä maininnut muutamia sellaisia länsimaisen elämäntavan piiriin kuuluvia ilmiöitä, jotka ovat omiaan yllättämään ja järkyttämään tähän maailmaan saapuvaa ulkopuolista. Tämän puheen yleisnäkökulma ei salli minun enää tämän perusteellisemmin käsitellä näitä kysymyksiä, vaikka yhtä ja toista tärkeätä sanottavaa olisi vaikkapa länsimaisen koulutusjärjestelmän erikoisuuksista.

***

Jokseenkin yleisesti ollaan sitä mieltä, että lännellä on esittää koko muulle maailmalle menestyksellisen taloudellisen kehityksen malli, vaikkakin viime vuosina sitä on häirinnyt hallitsematon inflaatio. Tästä menestyksestä huolimatta monet länsimaalaiset ovat tyytymättömiä omaan yhteiskuntaansa. He halveksivat sitä ja pitävät sitä ihmiskunnan nykyiselle kehitysvaiheelle ala-arvoisena järjestelmänä. Monet näistä kriitikoista kääntyvät sosialismiin, mikä on väärä ja vaarallinen muotivirtaus.

Toivon, että kukaan nyt läsnä olevista ei kuvittele minun tarjoavan sosialismia lääkkeeksi niille länsimaisen järjestelmän puutteille, joita olen tässä esityksessäni kritisoinut. Ei, reaalisosialismia omissa nahoissani kokeneena en todellakaan nyt liputa tämän vaihtoehdon puolesta. Tunnettu neuvostoliittolainen matemaatikko ja NL:on Tiedeakatemian jäsen Igor Šafarevitš on kirjoittanut loistavan kirjan nimeltä Sosialismi. Šafarevitšin syvällinen analyysi osoittaa, kuinka minkä tyyppinen sosialismi hyvänsä aiheuttaa ihmishengen tuhon ja johtaa koko ihmiskunnan kuolemaan. Šafarevitšin kirja julkaistiin pari vuotta sitten Ranskassa, eikä toistaiseksi ole löytynyt ketään kumoamaan sen teesejä. Kirjan englanninnos julkaistaan piakkoin Yhdysvalloissa.

Mutta jos minulta nyt kysytään, voisinko ajatella länsimaista yhteiskuntaa nykymuodossaan malliksi omalle synnyinmaalleni, niin tähänkin minun on rehellisyyden nimessä vastattava kielteisesti. Raskaiden kärsimysten kautta minun maani on nyt saavuttanut siinä määrin intensiivisen hengellisyyden tilan, etten todellakaan pidä teidän hengellisesti väsähtänyttä yhteiskuntaanne tavoittelemisen arvoisena mallina Neuvostoliitolle. Myös nuo yllä käsittelemäni teidän nykyisen elämäntapanne piirteet ovat hyvin murheellisia asioita.

On kiistatonta, että lännessä ihmisten yksilöllisyys on heikkenemässä, kun taas idässä se vahvistuu jatkuvasti. Elämän mutkikkuus ja vaarallisuus on tuottanut vahvempia, syvällisempiä ja mielenkiintoisempia persoonallisuuksia kuin mihin lännen standardisoidut hyvinvointiyhteiskunnat pystyvät. Jos meidän yhteiskuntamme muuttuisi teidän yhteiskuntanne kuvaksi, se kieltämättä merkitsisi parannusta joiltakin osin; mutta se merkitsisi myös muutosta huonompaan tietyillä varsin tärkeillä elämän osa-alueilla. Yhteiskunta ei tietenkään voi loputtomiin pysyä siinä laittomuuden tilassa, joka nyt vallitsee omassa synnyinmaassani. Mutta aivan yhtä arvotonta on täällä lännessä vallitseva hengen latteus ja sieluttoman legalismin tila. Idän vuosikymmenten väkivallan ja vainojen karaisema ihmissielu kurottelee nyt kohti ylevämpiä ja puhtaampia tavoitteita kuin ne, mitä voivat tarjota kuvottavan kaupallisuuden, typerryttävän television ja sietämättömän musiikin turmelemat läntiset massayhteiskunnat.

Kaikki yllä sanottu on ilmeistä kaikilta maailman kulmilta tuleville tarkkailijoille. Länsimainen elämäntapa on aina vain vähemmän ja vähemmän houkutteleva malli muille.

On koko joukko oireita, jotka historian valossa osoittautuvat tuhoutuneen tai tuhoaan lähestyvän yhteiskunnan merkeiksi. Sellaisia ovat mm. taiteiden rappiotila ja suurten valtiomiesten puute. Ja toisinaan nämä varoitusmerkit ovat erityisen selkeitä ja konkreettisia. Kun teidän demokraattisen järjestelmänne ja kulttuurinne sydän [New York] jää muutamaksi tunniksi vaille sähköä, niin välittömästi alkavat kansalaisenne massoittain ryöstellä ja mellakoida. Sivistyksen pintakerroksen täytyy olla todella ohut, koska yhteiskuntajärjestelmänne on niin epävakaa ja epäterve.

Mutta taistelu tämän planeettamme puolesta, niin fyysinen kuin hengellinenkin taistelu jonka mittasuhteet ovat kosmiset, ei ole mikään kaukaisen tulevaisuuden asia vaan se on käynnissä jo nyt. Pahuuden voimat ovat aloittaneet ratkaisevan offensiivin. Tunnette jo taistelun lähenevän, mutta silti teidän valkokankaanne ja lehtenne ovat täynnään pakotettuja hymyjä ja kohotettuja samppanjalaseja. Mistä moinen ilo?

***

Jotkut tunnetut yhteiskunnalliset vaikuttajanne, kuten esimerkiksi George Kennan ovat sitä mieltä, että politiikkaan ei voi soveltaa moraalisia kriteereitä. Näin sotkemme keskenään hyvän ja pahan, oikean ja väärän; näin mahdollistamme absoluuttisen pahan voittokulun tässä maailmassa. Mutta todellisuudessa asia on niin, että ainoastaan moraaliset perusteet voivat taata lännen voiton kommunistien strategiasta. Muita mittapuita kuin moraalisia ei taistelussa ole. Kaikki käytännölliset tai tilapäisluonteiset kalkyylit jäävät auttamatta vihollisen strategian jalkoihin. Kun ongelma saavuttaa tietyn tason, asian mittasuhteita käsittämään kykenemätön legalistinen ajattelutapa halvaantuu sen edessä.

Huolimatta saatavilla olevan informaation runsaudesta, tai ehkä juuri sen takia, lännellä on suuria vaikeuksia ymmärtää todellisuutta sellaisena kuin se on. Jotkut amerikkalaiset ekspertit elättelevät naivia toivetta, että Angolasta tulisi Neuvostoliiton Vietnam tai että kuubalaisten aktiivisuutta Afrikassa voitaisiin hillitä erityisellä myöntyväisyydellä Castron suuntaan. Kennanin neuvo Yhdysvalloille aloittaa yksipuolinen aseistariisunta kuuluu samaan kategoriaan. Jospa vain tietäisitte, kuinka makeasti vähäpätöisimmätkin Kremlin virkamiehet nauravat teidän poliittisille huippuasiantuntijoillenne! Mitä Fidel Castroon tulee, hänhän pilkkaa Yhdysvaltoja avoimesti lähettämällä aivan silmienne alla joukkojaan kaukaisiin maihin.

vietnamMutta vaarallisin virhe on sittenkin teidän kyvyttömyytenne ymmärtää Vietnamin sodan olemusta. Jotkut vilpittömät ihmiset haluaisivat kaikkien sotien loppuvan niin pian kuin suinkin; toiset taas uskovat, että Vietnamin tulisi saada itsemääräämisoikeus omiin asioihinsa, joko kansalliselta tai kommunistiselta pohjalta; Kambodzhassa näemme tänä päivänä harvinaisen selkeästi tämän politiikan tulokset. Yhdysvaltain sodanvastaisen liikkeen jäsenet ovat syyllistyneet petokseen Kaukoidän kansoja kohtaan, jotka ovat joutuneet nyt noin 30 miljoonaa uhria vaatineen kansanmurhan kohteiksi. Eivätkö nämä vakaumukselliset pasifistit kuule Aasian valitushuutoja? Eivätkö he ymmärrä vastuutaan? Vai päättävätkö he vain sulkea korvansa? Amerikkalainen älymystö on menettänyt hermonsa, ja sen seurauksena vaara on tullut lähemmäksi Yhdysvaltojen omia rantoja. Tätä vain ei tiedosteta. Teidän lyhytnäköiset poliitikkonne, jotka allekirjoittivat hätäisesti rauhansopimuksen Vietnamin kanssa, näyttivät voittavan Amerikalle hengähdystauon; mutta nyt tämän häpeällisen antautumisen seuraukset häilyvät yllänne. Tuo pieni Vietnam oli varoitusmerkki ja tilaisuus mobilisoida kansakuntanne voimavarat. Mutta jos voimakas Amerikka kärsi todellisen tappion kommunistista pikkuvaltiota vastaan, kuinka länsi voi toivoa kestävänsä tulevaisuuden koitoksissa?

Olen joskus sanonut, että 20. vuosisadalla läntiset demokratiat eivät ole voittaneet ainoatakaan suurta sotaa ilman voimakasta mutta filosofialtaan ja ideologialtaan kyseenalaista mannermaista liittolaista. Toisessa maailmansodassa läntiset demokratiat, sen sijaan että olisivat lyöneet Hitlerin omin voimin (ja epäilemättä niiden voimat olisivat riittäneet), ikään kuin kasvattivat itselleen itäisestä liittolaisestaan uuden vihollisen, joka osoittautui vielä pahemmaksi ja voimakkaammaksi kuin lyöty Saksa; Hitlerillä ei nimittäin koskaan ollut käytössään yhtä suuria resursseja ja yhtä monia kansakuntia, eikä hänellä liioin ollut tarjota mitään yhtä puoleensavetäviä aatteita kuin Neuvostoliitolla, jonka asialla oli suuri määrä kannattajia lännessä. Ja nykyäänkin tietyt länsimaiset tahot ovat korottaneet äänensä sen puolesta, että liittouduttaisiin mahdollisen neuvostoaggression varalta jonkin kolmannen vallan kanssa, joka tässä tapauksessa olisi Kiina. Mutta tällaiseen ratkaisuun en toivoisi minkään kansakunnan päätyvän, sillä jälleen kerran olisi kyse kirotusta liitosta pahuuden kanssa. Se kyllä soisi Yhdysvalloille hengähdystauon, mutta kun amerikkalaisin asein varustautunut miljardin asukkaan Kiina myöhemmin kääntyisi entistä liittolaistaan vastaan, odottaisi Yhdysvaltoja vastaavanlainen kansanmurha kuin mikä nyt on käynnissä Kambodzhassa.

Mutta mitkään aseet, olkoot kuinka voimakkaita hyvänsä, eivät voi länttä auttaa, ellei se saa menettämäänsä tahdonvoimaa takaisin. Psykologisesti heikon ja antautumaan valmiin osapuolen käsissä aseet ovat pelkkä taakka. Sen, joka mielii puolustaa itseään, on oltava valmis myös kuolemaan; mutta tätä valmiutta on vähänlaisesti materiaalisen yltäkylläisyyden kultin kasvattamassa yhteiskunnassa. Lännen valtit ovat vähissä, se voi enää vain myönnytyksiä tekemällä voittaa aikaa tai pettää yhteisen asian. Täten tuossa häpeällisessä Belgradin konferenssissa [so. 1977 pidetty ETYK –seurantakokous. suom. huom.] lännen vapaat diplomaatit osoittivat heikkoutensa ja antautuivat samaan aikaan kun Neuvostoliitossa toimivien Helsinki-ryhmien jäsenet uhraavat henkensä.

Länsimaalaisten ajattelutapa on muuttunut konservatiiviseksi: maailmantilanteen halutaan hinnalla millä hyvänsä pysyvän ennallaan ja muuttumattomana. Tämä heikko unelma status quosta on kehityksensä päätepisteen saavuttaneen yhteiskunnan merkki. Mutta vaatii melkoista sokeutta olla näkemättä, että länsi ei enää hallitse valtameriä ja että sen hallussa olevat maa-alueetkin ovat kutistumaan päin. Nuo kaksi niin kutsuttua maailmansotaa (eiväthän ne todellisuudessa sellaisia olleet) merkitsivät edistyksellisen lännen itsetuhon alkua. Seuraava sota (jonka ei välttämättä tarvitse olla ydinsota enkä itse usko sen sellainen olevankaan) saattaa hyvinkin haudata lännen sivilisaation lopullisesti.

Kuinka voi olla mahdollista, että niin kunniakkaan historian ja niin suurenmoiset vapauden vaalimisen traditiot omistava sivilisaatio menettää puolustustahtonsa nykyisenkaltaisten vaarojen edessä niin täydellisesti kuin teidän sivilisaatiollenne on käynyt?

***

Miten tähän on tultu? Kuinka kerran niin voittoisa länsi on sortunut nykyiseen heikkouteensa? Voidaanko lännen pitkältä taipaleelta osoittaa joitakin kohtalokkaita käännekohtia, joissa sen suunta olisi peruuttamattomalla tavalla harhautunut? Näin ei näyttäisi olevan asian laita. Länsi marssi vakaasti eteenpäin julistamiensa yhteiskunnallisten suuntaviivojen mukaisesti ja hämmästyttävän teknologisen kehityksen siivittämänä. Ja aivan yhtäkkiä se kuitenkin löysi itsensä nykyisestä heikkoudentilasta.

Tämä tarkoittaa sitä, että syyn heikkouteen täytyy löytyä aivan muutaman viimeisen vuosisadan aikana juurtuneen modernistisen ajattelun perusteista. Viittaan tässä siihen lännessä nyt vallitsevaan maailmankuvaan, joka on syntynyt renessanssin päivinä ja saanut ensimmäiset poliittiset ilmaisunsa valistuksen vuosisadalla. Tätä maailmankuvaa, josta tuli kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun perusta, voi kutsua rationalistiseksi humanismiksi ja siihen sisältyy ajatus ihmisen täydellisestä riippumattomuudesta kaikista korkeammista voimista. Yhtä hyvin voisi puhua antroposentrismistä: ihminen nähdään tässä kaiken keskipisteenä.

Renessanssin synnyttänyt käänne saattoi olla historiallisesti väistämätön. Keskiajan kulttuurin voimat olivat nääntyneet sen sietämättömän paineen alla, mikä aiheutui ihmisluonnon fyysisen puolen laiminlyömisestä hengellisen kustannuksella. Mutta sen jälkeen käännettiinkin selkä hengelle ja vajottiin aivan ylettömään materialismiin. Tuo humanismi, joka oli olevinaan oppaamme, ei tunnustanut ihmisessä olevaa synnynnäistä pahuutta eikä nähnyt ihmisyydelle mitään sen korkeampaa päämäärää kuin ajallisen onnen täällä maan päällä. Täten nuoreen länsimaiseen sivilisaatioon pääsi pesiytymään vaarallinen taipumus palvoa ihmistä ja hänen materiaalisia tarpeitaan. Kaikki mikä ylitti fyysisen hyvinvoinnin tavoittelun ja materiaalisen rikkauden kasaamisen, kaikki ihmisyyden syvemmät ja ylevämmät tarpeet jätettiin huomiotta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa sfäärissä, ikään kuin ihmiselämällä ei mitään hengellisiä tavoitteita olisikaan. Näin avautuneesta muurinhalkeamasta pahuus pääsi sisään, ja nykyään aukko on revennyt valtavaksi eikä pahan kulkua estä mikään. Pelkkä vapaus ei sinänsä ole ratkaisu kaikkiin ihmiselämän ongelmiin, ja sitä paitsi se tuo tullessaan vielä koko joukon uusia ja ennennäkemättömiä ongelmia.

Mutta nuorissa demokratioissa, kuten Yhdysvalloissa sen syntyvaiheissa, kaikki ihmisoikeudet johdettiin uskosta siihen, että ihminen on Jumalan luomus. Toisin sanoen yksilönvapauskin myönnettiin ehdollisena ja sen edellytyksenä pidettiin sitä, että ihminen kantaa uskonnollisen vastuunsa. Tämä oli edeltävien tuhannen vuoden perintöä. Kaksisataa vuotta sitten, tai vielä vain viisikymmentä vuottakin sitten, olisi Amerikassa näyttänyt mahdottomalta, että yksilölle myönnettäisiin rajaton vapaus vain oikkujensa tai vaistojensa tyydyttämiseen. Mutta sittemmin kaikkialla lännessä on luovuttu moisista rajoituksista; nyt on vapauduttu kristillisten vuosisatojen koko moraalisesta perinnöstä, mukaan lukien armeliaisuus ja uhrivalmius. Valtioista on tullut aina vain materialistisempia. Länsi on puolustanut menestyksellisesti ja jopa ylenpalttisesti ihmisoikeuksia, mutta ihmisen käsitys vastuustaan Jumalalle ja yhteiskunnalle on hämärtynyt hämärtymistään. Näinä parina viimeisenä vuosikymmenenä länsimaisen filosofian legalistinen itsekkyys on saavuttanut huippunsa, ja maailma on havainnut olevansa vaikeassa hengellisessä kriisissä ja poliittisessa umpikujassa. Kahdeskymmenes vuosisata on suistunut niin syvään moraaliseen kurjuuteen, että sellaista ei olisi kyetty kuvittelemaankaan viime vuosisadalla; kaikki nuo edistyksen ja teknologisen sivilisaation ylistetyt saavutukset, mukaan lukien avaruuden valloitus, eivät pysty aikamme ihmistä tästä kurjuudesta lunastamaan.

Kun humanismi kehittyi aina vain materialistisempaan suuntaan, sen käsitteistö päätyi merkille pantavan helposti ensin sosialistien ja sitten kommunistien propagandan arsenaaliin. Karl Marx saattoi jo vuonna 1844 todeta kommunismin olevan ”täydet kansalaisoikeudet saanutta humanismia” (naturalized humanism, humanisme naturalisé).

Tuo Marxin arvio osoittautui kohtalaisen paikkansapitäväksi. On helppo tunnistaa sekulaarihumanismin ja kaiken tyyppisen sosialismin yhteiset peruskivet: pidäkkeetön materialismi, vapaus uskonnosta ja uskonnollisesta vastuusta, näennäistieteellinen ja ylenpalttinen kiinnostus yhteiskunnallisiin rakenteisiin. (Nämä ovat piirteet ovat yhtä tyypillisiä niin 1700-luvun valistukselle kuin marxismillekin.) Ei suinkaan ole sattumaa, että kaikki kommunismin mielettömät ja mahtipontiset tulevaisuudessa odottavan ajallisen onnen lupaukset on suunnattu Ihmiselle isolla alkukirjaimella. Ensisilmäyksellä tämä rinnastus näyttää häpeälliseltä: kuinka lännen ja idän ajattelutraditioilla sekä elämäntavoilla voisi nykyään muka olla niin paljon yhteistä? Mutta materialistisen kehitysajattelun logiikka nyt vain on sellaista.

Näiden materialismin eri haarojen välinen keskinäinen suhde on sellainen, että vasemmistolaisin materialismin muoto osoittautuu aina voimakkaammaksi, puoleensavetävämmäksi ja voittoisammaksi, koska se on johdonmukaisempaa. Kristillisestä perinteestä riisuttu humanismi ei tässä kilpailussa pärjää. Voimme seurata tämän prosessin edistymistä globaalissa mittakaavassa menneinä vuosisatoina ja varsinkin menneinä vuosikymmeninä ja havaita, kuinka tilanne muuttuu aina vain dramaattisemmaksi. Liberalismi syrjäytyi väistämättä radikalismin tieltä, radikalismin täytyi antautua sosialismin edessä eikä sosialismi koskaan kyennyt vastustamaan kommunismia. Idän kommunistinen valtapiiri saattoi kestää ja voimistua kiitos sen innostuneen tuen, joita se sai lukemattomilta länsimaisilta intellektuelleilta; nämä kun samaistuivat kommunismiin voimakkaasti ja kieltäytyivät näkemästä sen rikoksia. Kun he eivät enää voineet mitenkään jättää rikoksia huomiotta, he yrittivät kaikin keinoin todistaa ne oikeutetuiksi. Meidän maissamme idässä kommunismi on kärsinyt täydellisen ideologisen tappion, siellä sitä ei pidetä yhtään minkään arvoisena. Mutta länsimaiset intellektuellit tarkastelevat sitä yhä kiinnostuneina ja myötäeläen, ja juuri siksi lännellä on niin suuria vaikeuksia seistä lujana itää vastaan.

Highway sign showing curve ahead - blurred background.Mielessäni ei nyt ole kolmannen maailmansodan katastrofi tai ne muutokset, jotka se toisi yhteiskunnalle. Niin kauan kuin voimme herätä joka aamu rauhallisen taivaan alla, meidän on elettävä banaalia arkielämäämme. Mutta jo jonkin aikaa on ollut kehittymässä hiljainen katastrofi, ja viittaan nyt siihen suuronnettomuuteen, jota merkitsee humanistinen ihmistietoisuuden täydellinen maallistuminen, ihmissielun hengellinen kuolema.

Tuollaiselle tietoisuudelle ihminen on kaiken mitta ja kaiken tuomari. Siis tämä epätäydellinen ihminen, jota lakkaamatta kiduttavat ylpeys, itsekkyys, kateus, turhamaisuus ja lukemattomat muut puutteet. Nykyään me tunnemme luissamme niiden erehdysten seuraukset, joita ei vielä tunnistettu modernin ihmisen taipaleen alussa. Tiellä, joka on tuonut meidät renessanssista omaan aikaamme, kokemuksemme ovat karttuneet, mutta olemme samalla kadottaneet sen tietoisuuden korkeammasta todellisuudesta, joka aikaisemmin hillitsi meidän intohimojamme ja edesvastuuttomuuttamme. Olemme kiinnittäneet toiveemme liian suuressa määrin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin reformeihin vain huomataksemme, että olemme menettäneet kalleimman omaisuutemme, hengellisen elämämme. Idässä se tuhoutui hallitsevan puolueen jalkoihin. Lännessä se tukehtuu kaupallisen elämäntavan paineessa. Tämä on todellinen kriisi. Maailman kahtiajakautuminen ei itsessään ole yhtä hirveä ilmiö kuin sen molemmissa puoliskoissa raivoavan sairauden samankaltaisuus.

Jos ihminen olisi syntynyt vain onnea varten, kuten humanismi julistaa, me eläisimme ikuisesti. Mutta koska meidän ruumiidemme on määrä kuolla, täytyy olemassaolomme todellisen tarkoituksen olla luonteeltaan hengellistä laatua. Jokapäiväinen elämämme täällä ei voi olla lakkaamatonta nautintoa. Elämämme tarkoituksena ei voi olla lakkaamaton materian kasaaminen ja sen huoleton tuhlaaminen. Elämämme tarkoituksen tulisi olla velvollisuuden täyttäminen; itse kunkin elämästä pitäisi tulla moraalisen kasvun tie, siten että päätämme päivämme parempina olentoina kuin millaisina ne aloitimme. Meidän on kerta kaikkiaan arvioitava arvojemme mittapuut uudelleen; niiden nykyinen tila on hirveä. Ei voi olla mahdollista, että presidentin onnistumista viranhoidossaan arvioidaan sen mukaan, kuinka paljon kansalaisten tienestit ko. ajanjaksolla ovat kasvaneet tai kuinka monta uutta öljyjohtoa on rakennettu. Vain rajoittamalla vapaaehtoisesti omia halujamme voimme nousta maailmaa piinaavan materialismin herraksi.

Olisi taantumuksen merkki nykypäivänä takertua valistuksen kivettyneisiin kaavoihin. Yhteiskunnallinen dogmatismi jättää meidät täysin avuttomiksi nykyajan koettelemusten edessä.

Siinäkin tapauksessa, että vältymme suursodalta, elämämme täytyy muuttua, jos haluamme säästyä itsetuholta. On välttämättä tarkistettava ihmiselämää ja yhteiskuntaa koskevien nykyisten käsitystemme perusteita. Onko ihminen todella kaiken yläpuolella? Eikö ole mitään häntä suurempaa henkeä? Onko oikein, että ihmisen elämää määrittää yksinomaan materiaalisen kasvun ideaali? Onko lupa vahingoittaa hengellistä elämäämme ajamalla moisen maailmankuvan ylivaltaa?

***

Jos maailma ei ole nyt tullut päiviensä loppuun, se on astumaisillaan yhteen historiansa ratkaisevista käännekohdista, joka on merkitykseltään samaa luokkaa kuin keskiajan vaihtuminen renessanssiksi. Tilanne vaatii meiltä hengellistä kasvua. Meidän on noustava elämässämme ja maailmankuvassamme aivan uudelle tasolle, jolla luontomme fyysistä puolta ei pahoinpidellä, kuten keskiajalla oli laita, mutta – ja tämä on tärkeämpää – jolla myöskään hengellistä olemustamme ei tallota jalkoihin, kuten oli laita modernina aikana.

Meidän nousumme vie meidät uuteen antropologiseen kehitysvaiheeseen. Meillä ei ole muuta tietä kuin tie ylöspäin.

%d bloggers like this: