E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri

TOMISLAV SUNIC   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Historiallinen pessimismi ja traagisen taju ovat toistuvia motiiveja eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Herakleitoksesta Heideggeriin ja Sofokleesta Schopenhaueriin traagisen elämänkatsomuksen edustajat toteavat, että ihmiselämän lyhyyden voi ylittää vain elämän herooisella intensiteetillä. Traagisen filosofia ei sovi yhteen kristillisen pelastusopin tai joidenkin modernien ideologioiden optimismin kanssa. Monet modernit poliittiset teologiat ja ideologiat perustuvat oletukselle, että ”loistava tulevaisuus” on aina kulman takana ja että eksistentiaalisen ahdistuksen voi parhaiten nujertaa hyväksymällä lineaarisen ja edistyksellisen historiankäsityksen. On kiintoisaa huomata, että postmodernin aikamme yksilöt ja massat välttävät yhä tarkemmin viittauksia kuolemaan ja kuolemiseen. Hautajaissaatot ja ruumiinvalvojaiset, jotka vain vähän aikaa sitten kunnioittivat yhteyttä kuolleiden ja elävien välillä, ovat nopeasti vaipumassa unohduksiin. Tämän päivän kylmässä ja superrationaalisessa yhteiskunnassa jonkun kuolema aiheuttaa kiusaantuneisuutta, aivan kuin kuolemaa ei olisi koskaan pitänyt tapahtua tai sitä voitaisiin lykätä tarkoituksellisella ”onnen tavoittelulla”. Usko siihen, että kuolemaa voidaan puijata ikuisen nuoruuden eliksiiriä etsimällä ja ”hyvännäköisyyden ideologialla” on levinnyt laajalle tv-orientoituneessa modernissa yhteiskunnassa. Tästä uskosta on tullut sosiaalisen ja poliittisen toiminnan kaava.

Ranskalais-romanialainen esseisti Emil Michel Cioran väittää, että tietoisuus olemassaolon tarkoituksettomuudesta on ainoa ase Eurooppaa vuosisatojen ajan ravistelleita teologisia ja ideologisia harhoja vastaan. Romaniassa vuonna 1911 syntynyt Cioran hyväksyi hyvin varhain vanhan eurooppalaisen sanonnan, jonka mukaan maantiede on kohtalo. Kotimaaltaan, jonka yli skyyttien ja sarmatialaisten laumat aikoinaan kulkivat ja jota tosielämän vampyyrit ja poliittiset draculat sittemmin vuoroin hallitsivat, hän peri tyypillisen ”balkanilaisen” taidon selviytyä hengissä. Antiikin kreikkalaiset karttoivat tuota Euroopan kolkkaa, ja kun poliittiset olot pakottivat heidät maanpakoon, he etsivät uuden kotimaan mieluummin Sisiliasta tai Manner-Italiasta – tai myöhemmin Cioranin tavoin Ranskasta. ”Meidän aikakauttamme,” kirjoittaa Cioran, ”leimaa valtiottomien henkilöiden romantiikka. Jo nyt luodaan kuvaa universumista, jossa kenelläkään ei ole kansalaisoikeuksia.” Kuten maanmiehensä Eugène Ionesco, Stefan Lupasco, Mircea Eliade ja monet muut, Cioran huomasi varhain, että tunnetta olemassaolon tarkoituksettomuudesta voidaan parhaiten lääkitä syklisellä historiankäsityksellä, josta puuttuu kaikki usko uuden Messiaan saapumiseen tai teknologis-taloudellisen edistyksen jatkumiseen.

Cioranin poliittinen, esteettinen ja eksistentiaalinen asenne olemista ja aikaa kohtaan on yritys elvyttää esisokraattinen ajattelu, jonka kristinusko ja sen jälkeen rationalismin ja positivismin perintö työnsivät filosofisen pohdiskelun marginaaliin. Esseissään ja aforismeissaan Cioran pyrkii luomaan perustan elämänfilosofialle, joka paradoksaalisesti kiistää kokonaan kaiken elävän. Alati kiihtyvän historian kulun aikakaudella hänestä tuntuu järjettömältä spekuloida ihmisen kehittymisellä tai ”historian lopulla”. ”Tulevaisuus,” kirjoittaa Cioran, ”menkää ja nähkää se itse, jos todella haluatte. Tarraudun mieluummin uskomattomaan nykyhetkeen ja uskomattomaan menneisyyteen. Jätän teille tilaisuuden kohdata itse Uskomattomuus.” Ennen kuin rohkenee unelmoida futuristisesta yhteiskunnastaan, ihmisen pitäisi ensin uppoutua olemisensa mitättömyyteen ja lopulta palauttaa elämä siksi mitä se on: työhypoteesiksi. Eräässä litografiassaan 1500-luvun ranskalainen maalari J. Valverde luonnosteli miehen, joka oli nylkenyt pois oman ihonsa. Tuo hätkähdyttävä hahmo, joka pitelee veistä yhdessä ja juuri kuorittua nahkaansa toisessa kädessään, muistuttaa Ciorania, joka opettaa lukijoitaan riisumaan poliittiset illuusionsa. Ihminen pelkää vain ihollaan, ei luurangollaan. Entä jos ihminen vaihteen vuoksi, kysyy Cioran, ajattelisi jotakin jolla ei ole mitään tekemistä olemisen kanssa? Eikö kaikki ilmi tuleva aiheutakin sitkeitä päänsärkyjä? ”Mietin kaikkia niitä jotka olen tuntenut,” Cioran kirjoittaa, ”kaikkia niitä jotka eivät enää ole elossa, jotka ovat jo kauan rypeneet arkuissaan, ikuisesti vapautuneina lihastaan – ja pelostaan.”

Kiintoisa piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa, Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä. Kirjallinen keskustelu moderniudesta on epäilemättä edistänyt tätä valepessimismiä, vaikka moisen pessimismin lähteenä ovat pikemminkin turhautuneet taloudelliset mieltymykset kuin se, mitä Cioran nimittää ”metafyysiseksi vieraantumiseksi.” Päinvastoin kuin Sartren eksistentialismi, joka keskittyy olemisen ja olemattomuuden väliseen murtumaan, Cioran harmittelee kielen ja todellisuuden välistä kuilua, sekä sen aiheuttamaa vaikeutta täydesti ilmaista eksistentiaalisen tyhjyyden visio. Modernien kirjailijoiden popularisoima vieraantuneisuus edustaa Cioranin näkökulmasta ”pariisilaisuutta”, joka on pelkkä elegantti verho uudelleenlämmitetylle versiolle petetystä edistysuskosta. Tämä kriittinen asenne aikalaisia kohtaan lienee syy sille, miksi Ciorania ei koskaan ole hukutettu ylistyksiin ja miksi hänen vihollisensa sanovat häntä ”taantumukselliseksi”. Cioranin leimaaminen nihilismin filosofiksi on kenties ymmärrettävämpää kun otetaan huomioon, että hän on hellittämätön rienaaja, joka alituiseen nimittää Kristusta, Paavalia, pappeja ja heidän maallisia freudilais-marxilaisia seuraajiaan silkoiksi valehtelijoiksi ja silmänkääntäjiksi.

Cioranin ahtaminen johonkin ennaltamäärättyyn älyllis-filosofiseen kategoriaan ei tee oikeutta hänen mutkikkaalle luonteelleen eikä myöskään heijastele objektiivisesti hänen monimutkaista poliittista ajatteluaan. Jokainen yhteiskunta, olipa se sitten demokratia tai despotia, yrittää vaientaa ne joissa ruumiillistuu niiden pyhän poliittisen teologian kielto. Cioranin mielestä kaikki järjestelmät on hylättävä siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kaikki kohottavat ihmisen korkeimmaksi olennoksi. Vain olemattomuuden ylistyksen ja elämän läpikotaisen kieltämisen myötä, väittää Cioran, ihmisen olemassaolo muuttuu siedettäväksi. Cioranin suuri etu on hänen omien sanojensa mukaan se, että ”Elän vain siksi, että vallassani on kuolla koska haluan. Ilman ajatusta itsemurhasta olisin tappanut itseni jo kauan sitten.” Nämä sanat todistavat Cioranin etääntyneen Sisyfoksen filosofiasta ja hylänneen lannassa möyrivän Jobin moraalisen paatoksen. Tuskin kukaan raamatullinen tai moderni hahmo olisi yhtä halukas pohtimaan samalla tavalla ajan kehästä murtautumisen mahdollisuutta. Kuten Cioran sanoo, korkein autuus on saavutettavissa vasta silloin, kun ihminen huomaa voivansa koska tahansa päättää elämänsä. Vasta sillä hetkellä syntyy uusi ”kiusaus olla olemassa”. Toisin sanoen Cioran ottaa elinvoimansa vapauttavan kuoleman kuvien jatkuvasta virrasta, ja näin kaikista eettisistä ja poliittisista sitoumuksista tulee merkityksettömiä. Ihmisen kannattaisi vaihteen vuoksi, väittää Cioran, pyrkiä toimimaan kuin jokin mädänsyöjäbakteeri – tai mikä parempaa, jokin paleotsooisen kauden ameeba. Nämä alkukantaiset elämänmuodot kestävät paremmin olemisen ja ajan kauhua. Alkulimassa on enemmän kauneutta kuin kaikissa elämänfilosofioissa. Tätä alleviivatakseen Cioran lisää: ”Oi, kuinka haluaisinkaan olla kasvi, vaikka sitten joutuisin kasvamaan jonkun ulosteessa!”

Kenties Ciorania voi pitää häirikkönä, tai ranskalaisten sanoin trouble fête’na, jonka itsetuhoiset aforismit loukkaavat porvarillista yhteiskuntaa, mutta myös moderneja sosialistisia haaveilijoita. Ottaen huomioon hänen hyväksyvän suhtautumisensa kuoleman ajatukseen sekä hänen kieltäytymisensä hyväksymästä mitään poliittista oppia, ei ole ihme ettei Cioran enää tunne olevansa sidoksissa itsekeskeiseen elämänrakkauteen. Niinpä hänestä ei ole syytä märehtiä elämisen strategiaa; pikemminkin pitäisi miettiä kuolemisen metodologiaa, tai sitä kuinka voisi olla syntymättä. ”Ihmiskunta on taantunut valtavasti,” kirjoittaa Cioran, ”mikään ei todista sitä paremmin kuin mahdottomuus löytää ainuttakaan kansaa tai heimoa, jonka keskuudessa lapsen syntymä aiheuttaa murhetta ja valitusta.” Mihin ovat kadonneet ne siunatut ajat, hän kysyy, kun Balkanin bogumilit ja Ranskan kataarit näkivät lapsen syntymässä jumalallisen rangaistuksen? Sen sijaan että riemuitsisivat rakkaittensa kuollessa, tämän päivän sukupolvet ovat pökerryksissä kauhusta nähdessään kuolemaa. Sen sijaan että vaikertaisivat ja surisivat jälkeläistensä syntyessä, he järjestävät valtavia juhlatilaisuuksia:

Jos riippuvuus on pahasta, tämän pahuuden lähde löytyy syntymän skandaalista – kun on syntynyt, on riippuvainen. Erillisyyden tarkoituksena tulisi olla tämän skandaalin kaikkien jälkien hävittäminen – tämän kaikista skandaaleista pahaenteisimmän ja sietämättömimmän.

Cioranin ajattelussa on vahva jälki Nietzschestä ja intialaisista Upanishadeista. Vaikka hänen häijy pessimisminsä usein muistuttaa Nietzschen Weltschmerziä, hänen klassinen kielensä ja tiukka lauseoppinsa harvemmin sallii romanttista tai lyyristä ilmaisua tai Nietzschen proosalle tyypillisiä sentimentaalisia purkauksia. Sen sijaan että turvautuisi jylisevään synkeyteen, Cioranin paradoksaalinen huumori ilmaisee jotakin, mitä ei alun perinkään olisi pitänyt konstruoida kielellisesti. Hänen proosansa heikkous piilee luultavasti temaattisen järjestyksen puutteessa. Ajoittain hänen aforisminsa ovat kuin huolellisesti rakennetusta mestarisävellyksestä irrotettuja nuotteja, ja toisinaan hänen kielensä on niin hermeettistä, että lukija jää haparoimaan merkitystä.

Cioranin proosaa lukiessaan lukija kohtaa kirjailijan, jonka tarjoama jäätävän apokalypsin ilmapiiri on jyrkässä ristiriidassa edistysajattelun perinnön kanssa. Todellinen ilo piilee olemattomuudessa, sanoo Cioran, eli vakaumuksessa että jokainen tarkoituksellinen luomisen teko lisää kosmista sekasortoa. Ei ole mieltä pohdiskella loputtomiin elämän korkeampaa tarkoitusta. Koko historia, olipa se kirjoitettua tai myyttistä historiaa, on täynnä teologisten ja ideologisten hokemien kakofoniaa. Kaikki on éternel retour, historiallinen karuselli jossa tänään huipulla olevat päätyvät huomenna pohjalle.

En saata suoda itselleni anteeksi sitä, että olen syntynyt. Aivan kuin olisin tähän maailmaan hivuttautumalla häpäissyt jonkin pyhän salaisuuden, rikkonut jonkin hyvin tärkeän sopimuksen, tehnyt sanoinkuvaamattoman vakavan virheen.

Tämä ei tarkoita, että Cioran olisi tyystin henkisten ja fyysisten kärsimysten ulottumattomissa. Tietoisena kosmisen tuhon mahdollisuudesta ja neuroottisen vakuuttuneena siitä, että joku toinen peto saattaa minä hetkenä hyvänsä riistää häneltä hänen etuoikeutensa kuolla, hän manaa leppymättä esiin sarjan kuolinvuodekuvia. Eikö tämä olekin aidosti aristokraattinen tapa helpottaa olemisen mahdottomuutta?

Ei ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…

Aluksi saattaa tuntea kiusausta sanoa, että Cioran on ihastunut neurooseissaan ja sairaalloisissa ideoissaan rypemiseen, ikään kuin ne ruokkisivat hänen kirjallista luovuuttaan. Niin suuresti hän innostuu elämäninhostaan, että väittää: ”sillä, joka onnistuu saavuttamaan sen, on tulevaisuus joka saa kaiken kukoistamaan – niin menestyksen kuin tappionkin.” Tämä Cioranin emotionaalisten kouristusten suorasukainen kuvaus saa hänet tunnustamaan, että menestys on hänelle yhtä vaikea kestää kuin tappiokin. Kumpikin aiheuttaa hänelle päänsärkyä.

Ylevän toivottomuuden tunne koko elämää kohtaan kulkee Cioranilla käsi kädessä valtioiden ja imperiumien nousuun ja tuhoon kohdistuvan pessimistisen asenteen kanssa. Hänen näkemyksensä historiallisen ajan kiertokulusta muistuttaa Vicon corsi e ricorsia, ja hänen kyynisyytensä ihmisluontoa kohtaan lähestyy Spenglerin ”biologista” historiankäsitystä. Kaikki on yhtä suurta karusellia, ja jokainen järjestelmä on tuomittu katoamaan siitä hetkestä lähtien, jolloin se astuu historian näyttämölle. Cioranin synkissä profetioissa voi havaita kaikuja Rooman stoalaiskeisari Marcus Aureliuksen ennustuksista. Keisari kuuli barbaarien hevosten laukan kantautuvan kaukaa Noricumista ja erotti Pannonian sumujen keskeltä Rooman valtakunnan tulevat rauniot. Vaikka näyttelijät ovat vaihtuneet, lavasteet ovat edelleen samat: miljoonat barbaarit kolkuttavat Euroopan portteja ja ottavat pian haltuunsa niiden takaisen valtakunnan:

Riippumatta siitä miltä maailma näyttää tulevaisuudessa, länsimaalaiset omaksuvat saman roolin kuin kreikkalaiset Rooman valtakunnassa. Uudet valloittajat tarvitsevat ja halveksivat heitä, eikä heillä ole muuta tarjottavaa kuin älyllinen jongleeraus ja menneisyyden loisto.

Nyt vauraan Euroopan on aika pakata tavaransa ja lähteä, ja luovuttaa historian näyttämö elinvoimaisemmille kansoille. Sivilisaatio rappeutuu ottaessaan vapauden annettuna: sen tuho on väistämätön kun se alkaa suvaita jokaista ulkopuolista moukkaa. Mutta vaikka poliittiset hirmumyrskyt väijyvät horisontissa, Cioran on Marcus Aureliuksen tavoin päättänyt kuolla tyylikkäästi. Hänen ymmärryksensä traagisuutta kohtaan on opettanut hänelle ars moriendin ja varustanut hänet hyvin kaikkia yllätyksiä vastaan, olivatpa ne miten suuria tahansa. Voittajat ja voitetut, sankarit ja konnat, eivätkö he kaikki vuorottelekin tässä historian karnevaalissa, tuskailevat ja valittavat kohtaloaan ollessaan alakynnessä, sitten kostavat päästessään niskan päälle. Kaksituhatta vuotta kreikkalais-kristillistä historiaa on pikkujuttu ikuisuuden mittakaavassa. Nyt on muodostumassa sivilisaation karikatyyri, kirjoittaa Cioran, jossa sen rakentajat auttavat sen tuhoajia. Historialla ei ole tarkoitusta, ja niinpä sen tulkitseminen merkitykselliseksi tai jonkinlaisen lopullisen jumalallisen ilmestyksen odottaminen on itsetuhoista harhaa.

Cioranin mielestä salatieteissä on enemmän totuutta kuin kaikissa elämän tarkoituksen löytämiseen pyrkivissä filosofioissa. Ihminen vapautuu lopulta, kun hän riisuu yltään finalismin ja determinismin pakkopaidan, ja kun hän tajuaa elämän olevan vain sattumanvarainen erhe, jonka jokin hämmentävä astraalinen yhteensattuma aiheutti. Todisteet? Päätään hiukan kääntämällä huomaa, että itse asiassa historian tiivistymä on poliisi: ”Eikö historioitsija loppujen lopuksi käsittelekin sitä kuvaa, joka eri aikakausien ihmisillä on poliisista?” Massojen mobilisoiminen jonkin hämärän idean nimissä ja niiden altistaminen veren hajulle on varma tie poliittiseen menestykseen. Eivätkö samat massat, jotka kantoivat harteillaan Ranskan vallankumousta vapauden ja veljeyden nimissä, kantaneet vuosia myöhemmin harteillaan uusiin vaatteisiin pukeutunutta keisaria – keisaria, jonka puolesta he juoksivat avojaloin Pariisista Moskovaan, Jenasta Dubrovnikiin? Cioran väittää, että poliittisen utopian kadotessa yhteiskunnasta toivoa ei enää ole, eikä siis elämääkään. Ilman utopiaa ihmiset tekisivät itsemurhia; kiitos utopian, he tekevät murhia.

Tänään utopioita ei enää ole jäljellä. Massademokratia on ottanut niiden paikan. Ilman demokratiaa elämässä ei juuri ole järkeä, mutta demokratia ei yksin ylläpidä elämää. Loppujen lopuksi, väittää Cioran, ilman nuorta galilealaista mielipuolta maailma olisi nykyään kovin tylsä paikka. Voi, montako vastaavaa mielipuolta tänään hautoo omatekoisia teologisia ja ideologisia johdannaisiaan! ”Yhteiskunta on huonosti järjestetty,” kirjoittaa Cioran, ”se ei suojele meitä nuorena kuolevilta mielipuolilta.” Kaikki profeetat ja poliittiset demagogit pitäisi luultavasti surmata saman tien, ”sillä kun roskaväki omaksuu myytin – valmistautukaa verilöylyyn tai peräti uuden uskonnon syntymään.”

Niin selvältä kuin Cioranin vastenmielisyys utopiaa kohtaan saattaakin näyttää, hän ei missään nimessä pidä pilkkanaan sen luovaa energiaa. Mikään ei inhota häntä enemmän kuin hämärä moderni klisee jossa onnen tavoittelu yhdistyy rauhanomaiseen nautintokeskeiseen yhteiskuntaan. Demystifioitu, illuusioton, kuohittu ja tulevan myrskyn edessä avuton moderni yhteiskunta on tuomittu hengelliseen nääntymiseen ja hitaaseen kuolemaan. Se ei kykene uskomaan muuhun kuin tulevien verenimijöidensä hyviin aikeisiin. Jos yhteiskunta todella haluaa säilyttää biologisen hyvinvointinsa, väittää Cioran, sen tärkein tehtävä on valjastaa ja vaalia ”perimmäistä kurjuuttaan”: sen on pidettävä yllä kykyään tuhota. Tuottihan hänen synnyinseutunsa Balkan, missä tosielämän vampyyrit jälleen tanssivat teurastuksen tahtiin, myös varannon lujaa ihmisainesta tulevia mullistuksia varten. Tällä Euroopan alueella, jota poliittiset vavahtelut ja maanjäristykset alituiseen piinaavat, tehdään tänään uutta historiaa – historiaa, joka luultavasti korvaa väestölle sen aiemmat kärsimykset.

Menneisyydestään ja sivilisaationsa muodosta riippumatta näillä mailla on hallussaan biologinen varanto, jollaista ei lännestä löydy. Kaltoin kohdeltuina, perinnöttöminä, nimettömään marttyyriuteen paiskattuina, kurjuuden ja kapinahengen väliin puristettuina ne kenties saavat tulevaisuudessa palkinnon lukemattomista koettelemuksista, nöyryytyksistä ja pelkuruudesta.

Eikö tämä kuvaakin parhaiten anonyymia ”itäistä” Eurooppaa, joka Cioranin mukaan on tällä hetkellä valmiina kiihdyttämään maailmanhistorian kulkua. Kommunismin kuolema Itä-Euroopassa saattaa merkitä historian paluuta koko Euroopalle. Euroopan ”parempi puolisko”, joka piehtaroi ilmastoiduissa ja aseptisissä salongeissaan, on puolestaan tyhjentynyt lujista ajatuksista. Se on kyvytön vihaamaan ja kärsimään, ja siksi kyvytön johtamaan. Cioranin mielestä vaara lujittaa yhteiskuntaa ja rauha näivettää sitä: ”Siellä missä rauha, hygienia ja joutilaisuus riehuvat, psykoosit moninkertaistuvat… Kotimaani ei ole koskaan oppinut mitä onnellisuus tarkoittaa eikä koskaan ole tuottanut ainuttakaan psykoanalyytikkoa.” Uusien itäeurooppalaisten kannibaalien karkeat tavat, eivät ”rauha ja rakkaus”, määrittelevät tulevan historian kurssin. Helvetin läpikäyneet elävät todennäköisesti kauemmin kuin ne, jotka tuntevat vain sekulaarin paratiisin viihtyisän ilmapiirin.

Nämä Cioranin sanat on suunnattu dekadenttia France la Doulcea vastaan, missä ylipaino ja impotenssi ovat nousseet suosituimmiksi päivittäisiksi puheenaiheiksi. Kyvyttömyydessään tehdä vastarintaa tuleville valloittajille Länsi-Eurooppa ansaitsee Cioranin mukaan samanlaisen rangaistuksen kuin ancien régime, joka Ranskan vallankumouksen aattona nauroi omalle kuvalleen ja ylisti jalon villin kuvaa. Moniko noista hyväntahtoisista aristokraateista tajusi, että tuo sama jalo villi kierittäisi heidän päitään pitkin Pariisin katuja? ”Jos ihmiskunta voi tulevaisuudessa aloittaa alusta,” kirjoittaa Cioran, ”sen tekevät hylkiöt, kaikkien alueiden mongolit, mannerten pohjasakka.” Eurooppa piiloutuu omaan vähämielisyyteensä lähestyvän katastrofin edessä. Eurooppa? ”Hyväntuoksuinen mätä, parfymoitu kalmo.”

Synkistä pilvistä huolimatta Ciorania lohduttaa usko, että ainakin hän on katoavan ”historian päätepisteen” viimeinen perillinen. Huomenna, kun oikea apokalypsi alkaa ja titaaniset vaarat muodostuvat viimein horisonttiin, ”katumus” poistuu sanavarastostamme. ”Näen tulevaisuuden niin selvästi, että jos minulla olisi lapsia, kuristaisin heidät välittömästi.”

Cioranin tuotannon tarkan lukemisen jälkeen päädytään väistämättä lopputulokseen, että Cioran on pohjimmiltaan satiirikko, joka irvailee modernien massojen typerälle eksistentiaaliselle hytinälle. Joku saattaa tuntea kiusausta väittää, että Cioran tarjoaa hienostuneen itsemurhaoppaan niille, jotka hänen laillaan ovat kokonaan kiistäneet elämän arvon. Mutta niin kuin Cioran sanoo, itsemurhia tekevät ne, jotka eivät enää osaa teeskennellä optimismia, so. ne joiden ilon ja onnen lanka katkeaa. Cioranin kaltaisilla valppailla pessimisteillä ”ei ole syytä elää, joten miksi heillä olisi syy kuolla?” Hänen kirjallisen tuotantonsa hätkähdyttävä ambivalenssi koostuu yhtäältä apokalyptisistä enteistä, toisaalta innoittuneista kauhujen kuvauksista. Hän uskoo, että väkivalta ja tuho ovat historian keskeiset ainekset, sillä väkivallaton maailma on tuomittu romahtamaan. On kuitenkin merkillistä, miksi Cioran niin ehdottomasti vastustaa rauhaa: eikö rauha hänen logiikkansa mukaan jouduttaisi hänen kovasti kaipaamaansa kuolemaa ja siten helpottaisi hänen uppoamistaan tyhjyyteen? Tietenkään Cioran ei koskaan moralisoi väkivallan välttämättömyyttä; pikemminkin hän rakkaiden taantumuksellisten esikuviensa Joseph de Maistren ja Niccolò Machiavellin mukaisesti vakuuttaa, että ”lain säätää auktoriteetti eikä totuus” ja että tämän vuoksi poliittisen valheen uskottavuus määrittää myös poliittisen oikeudenmukaisuuden asteen. Jos näin on, kuinka hän selittää se, että auktoriteetti (ainakin sellaisena kuin hän sen näkee) vain pitkittää vastenmielistä olemassaoloa, josta hän niin kovasti haluaa vapautua? Vain hän tietää ratkaisun tähän arvoitukseen. Cioran kuitenkin myöntää, että väkivaltaa kohtaan tuntemastaan inhosta huolimatta jokainen ihminen, hän itse mukaanluettuna, on kiinteässä yhteydessä siihen, ja että jokainen on vähintään kerran elämässään haaveillut pariloivansa jonkun elävältä tai katkaisevansa jonkun pään:

Vakuuttuneena siitä, että yhteiskuntamme ongelmat ovat lähtöisin vanhoista ihmisistä, laadin suunnitelman kaikkien yli 40-vuotiaiden kansalaisten likvidoimiseksi – siinä iässä heidän kalkkeutumisensa ja muumioitumisensa alkaa. Uskoin, että tuossa käännekohdassa kustakin ihmisestä tulee kansakuntansa häpeäpilkku ja taakka yhteisölleen… Ne jotka kuuntelivat, eivät hyväksyneet tätä järkeilyä ja pitivät minua kannibaalina… Onko aikeeni välttämättä tuomittava? Sehän vain ilmaisee jotakin, mitä jokainen isänmaahansa kiintynyt ihminen syvällä sydämessään haluaa: että puolet hänen maanmiehistään likvidoitaisiin.

Cioranin kirjalliselle elitismille ei löydy vertaista modernissa kirjallisuudessa, ja siksi hän usein ärsyttää moderneja sentimentaalisia korvia, jotka ovat valmistautuneet kuulemaan tuutulaulua ikuisesta autuudesta maan päällä tai taivaassa. Cioranin viha nykyisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan ja hänen elämänhalveksuntansa suututtavat epäilemättä vastedeskin moderniuden apostoleja, jotka eivät koskaan väsy messuamaan epämääräisiä lupauksia ”paremmasta huomisesta”. Hänen paradoksaalinen huumorinsa on niin murskaavaa, ettei sitä voi ottaa sellaisenaan, varsinkaan silloin kun Cioran kuvaa itseään.

Hänen kielellinen muotopuhtautensa ja pettämätön sanojen valikointinsa tekee hänestä, huolimatta samankaltaisuuksista joidenkin yhtä elitististen modernien kirjailijoiden kanssa, toisinaan vaikeasti luettavan. Herää kysymys, heijasteleeko Cioranin sanavarasto ”abulioineen”, ”skitsofrenioineen” ja ”apatioineen” todella jotakin neuroosia.

Jos Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa, häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.

Vapaus on sitä, että hylkää ikuisiksi ajoiksi ajatuksen palkinnosta. Ettei odota mitään ihmisiltä tai jumalilta. Ettei hylkää ainoastaan tätä maailmaa ja kaikkia maailmoja, vaan myös itse pelastuksen. Että murtaa ajatuksenkin tästä kahleiden kahleesta.

–

–

Tomislav Sunic on kroatialaissyntyinen, yhdysvalloissa asuva kirjailija, kääntäjä ja professori. Häntä pidetään yhtenä nouvelle droite -liikkeen keskeisistä hahmoista. Sunic on julkaissut useita teoksia ja pitää blogia osoitteessa www.tomsunic.com.