SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Lännen romahduksen skenaariot ja niiden seuraukset

TWIN1ALEX KURTAGIC (suomentanut Rami Leskinen)

Huomautus: tämä kirjoitus on puhe, jonka pidin Tukholmassa 28. heinäkuuta 2012 neljännessä Identitär Idé  -konferenssissa.)

Kun puhumme siirtymisestä kohti moninapaista maailmaa,

käsittelemme epäsuorasti romahduksen narratiivia.

Se on lähestyvien katastrofien toinen puoli.

Toisaalta me siis katsomme maailmaa ennen romahdusta,

ja toisaalta katsomme sitä romahduksen jälkeen.

Minä haluan puhua itse romahduksesta.

.

Politiikan puolelta löytyy yleinen vakiokertomus romahduksesta,

mutta sitä ei tarkastella syvällisesti.

Vaikka se on toistuva, laajalle levinnyt ja ikoninen,

jopa siinä määrin että se on muuttunut näkymättömäksi.

Valmis romahduksen kertomus, tutuksi tullut profetia katastrofista,

on paha sokea piste niille, jotka mielellään pitävät itseään kaukonäköisinä.

                                                                                                                                                                                    Romahdusta kuvataan näin:

Tapahtuu jotain räjähtävää…

Sairaalloisen ylipainoinen, videopeliriippuvainen ja matalaotsaisen televisioviihteen puuduttama länsimainen ihminen arjalaistuu äkkiä uudelleen…

Herännyt petomaisuus ja äärimmäinen miehisyys saa hänet tarttumaan Magnum .45:een ja nousemaan kapinaan…

Seuraa rotusota…

Velan raskauttama läpikotaisin korruptoitunut järjestelmä, jota miehittävät friikit, rääpäleet ja kykenemättömät nilkit, menettää asteittain hyperinflaation haurastuttaman otteensa vallasta, kunnes egalitaarinen liberaali järjestys lopulta sortuu…

Näin nousee uusi järjestys,

joka perustuu hierarkian, elitismin ja tradition periaatteille.

Kulta-aika palautetaan,

tasa-arvouskovaiset lähetään laivalla Länsi-Afikkaan,

ja arjalainen ihminen saa elää onnellisena.

Tämä kertomus on suosittu Yhdysvalloissa –

maassa, joka on määritelty alusta lähtien rodun ja talouden mukaan,

ja jossa ei yli puoleen vuosisataan ole oikeastaan ollut elinkelpoista poliittista puoluetta, joka puolustaisi nimenomaan maan perustaneiden eurooppalaisten intressejä.

.

Omalla mantereellamme tilanne on hieman erilainen,

mikä johtuu joidenkin maiden kansallismielisten puolueiden kasvavasta suosiosta ja siitä, että jotkut niistä ovat saavuttaneet jonkinlaista vaalimenestystä ja saaneet jopa edustajiaan parlamenttiin –

tämä on pitänyt yllä toivoa egalitarismin rauhanomaisesta syrjäyttämisestä siten, että vakavat, kypsät, vastuuntuntoiset kansalaiset ilmaisevat kohteliaasti mielipiteensä vaaliuurnilla.

Monet eurooppalaiset voivat purkaa raivonsa vaaliuurnilla,

kun taas amerikkalaisilla on vain vallankumouksellinen tarustonsa, ydinsuojansa, pakastekuivatut siemenensä ja 9mm konepistoolinsa.

.

Yhtä kaikki, eurooppalaiset toisinajattelijat hyväksyvät kritiikittömästi saman juuri kuvaamani kertomuksen romahduksesta.

Uskomme, että egalitaristinen poliittinen järjestys on kestämätön.

Uskomme, että olemme astumassa tai jo astuneet levottomuuksien aikakauteen.

Uskomme, että rotu, taloudellinen alamäki ja kolmannen maailman maahanmuutto ovat näiden ongelmien olennainen osa.

Uskomme, että tasa-arvouskovainen politiikka on turmeltunutta ja tuhoon tuomittua.

Ja lisäksi uskomme, että tasa-arvoisuuden kiistävä politiikka tulee viimein tilalle.

.

Mutta vaikka voimmekin olla jokseenkin varmoja lännen lopullisesta romahduksesta, itse katastrofi tuskin tapahtuu edellä kuvatulla tavalla.

Itse asiassa romahdus voi tapahtua monella eri tavalla,

muun muassa tavoilla joita emme yleensä tunnista kuin vasta pitkän ajan kuluttua,

tavoilla jotka eivät tyydytä toisinajattelijan nostalgiaa,

tavoilla jotka eivät imartele toisinajattelijan turhamaisuutta,

tavoilla jotka eivät täytä toisinajattelijan fantasiaa kostosta.

Ja olipa romahdus miten varma tahansa, sen lopputulos ei ole koskaan varma.

.

Saatamme haluta romahdusta ja huomata, että tullessaan se johtaakin nykyistä huonompaan tilanteeseen.

Maailmassa jonka vallan keskukset ovat siirtymässä muualle,

ympäristössä joka on ihastunut totunnaiseen kertomukseen romahduksesta,

meidän on ymmärrettävä romahduksen typologia.

Meidän on myös ymmärrettävä, että mahdollisuuksia avautuu kaikille jotka elävät sisäpuolella,

kuin myös kaikille jotka elävät ulkopuolella.

.

Romahdus nimittäin putsaa koko pöydän

järjestelmän romahdus avaa mahdollisuuksia kaikille, jotka haluavat täysin uuden järjestelmän,

joka on useimmiten heidän uusi järjestelmänsä,

eikä välttämättä meidän.

.

Millainen sitten on romahduksen typologia?

Miten egalitaarisen poliittisen järjestyksen romahdus lännessä todennäköisesti tapahtuu?

Saatamme kokea tuskallisen romahduksen

saatamme kokea asteittaisen romahduksen

tai hitaan romahduksen

tai pehmeän romahduksen

tai sitten saatamme kokea aaltoliikkeinä tapahtuvan romahduksen.

.

Tällä hetkellä leirissämme on taipumusta ajatella, että romahdus tapahtuu silloin kun se on meille sopivaa,

kun olemme itse täysin valmiita siihen.

Vaikka todellisuudessa järjestelmän täydelliselle luhistumiselle löytyy tuskin koskaan sopivaa hetkeä.

Todennäköisesti se tapahtuu silloin kun perustat uuden yrityksen,

se tapahtuu päivänä jolloin sinusta tulee kuuden tyttölapsen ylpeä isä,

se tapahtuu päivänä jolloin Masserattisi hajoaa moottoritiellä.

Se ei odota että olemme päässeet yksimielisyyteen strategioista,

se ei odota että saamme joukkomme järjestykseen,

eikä se odota että olemme saaneet varasuunnitelmat tehtyä.

Romahdus tulee todennäköisimmin kaikille yllätyksenä,

vaikka olemme odottaneet sitä jo vuosikymmeniä.

.

Tuomiopäivän velkapommi tikittää jokaisen läntisen talouden alla.

Mitä jos ne laukeavat tänä iltana?

Mitä jos valuuttakauppiaiden aikaansaama luottamus euroon tai dollariin romahtaa seuraavan parin tunnin aikana

ja aiheuttaa yllättäen 50 tai 100 prosentin devalvaation

mikä johtaa aluksi hintojen kaksinkertaistumiseen joka kuukausi, sitten joka viikko, sitten joka päivä, sitten joka tunti.

.

Oletteko valmistautuneet tähän?

Sellaisissa olosuhteissa ei kannata säästää rahaa,

sellaisissa olosuhteissa ihmiset kuluttavat rahansa mahdollisimman nopeasti saadakseen käsiinsä välttämättömät tarpeet: ruoan, polttoaineen ja itsepuolustusvälineet.

Supermarketit ja huoltoasemat tyhjentyisivät luultavasti muutamassa päivässä, jopa 24 tunnissa.

Kauppiaat kieltäytyisivät myymästä tuotteitaan arvottomaksi tulleen rahan vastineeksi.

Lisäksi on huomioitava, että valuuttakriiseillä on tapana kestää useita vuosia  – varsinkin kun puuttuu poliittista tahtoa ryhtyä välttämättömiin toimiin niiden ratkaisemiseksi.

.

Tämä johtaa kysymykseen:

kuinka pitkään selviydyt elintarvikkeilla, jotka sinulla on keittiön kaapissa juuri nyt?

Viikon? Kuukauden?

Voitko selviytyä kolme vuotta ilman rahaa?

Ilman pääsyä valintamyymälöihin,

ilman polttoainetta jolla tankkaat autosi.

Ja ilman yhteyttä maaseutuun,

jota ilman et pääse nauttimaan hedelmistä, vihanneksista, kalasta ja muista syötävistä eläimistä?

Huolimatta yleisestä katastrofiajattelusta emme ole valmiita,

koska olemme liian tottuneita siihen miten asiat ovat, ja siksi romahdus tuntuu epätodelliselta.

Jopa toisinajattelussamme koemme olevamme turvassa.

.

Ainoa poikkeus tähän sääntöön löytyy kun romahdus on suunniteltu

ne jotka suunnittelevat järjestelmien luhistumisia ovat valmiita, koska heillä on jo jotain uskottavaa tarjottavaa nykyisen järjestelmän tilalle

ja he ovat kuluttaneet vuosia kehittäessään vaihtoehtoa vallitsevalle järjestelmälle.

Todellakin, heillä on jo varjohallitus valmiina odottamassa.

.

Tästä on kyse näkemissämme idän ja Pohjois-Afrikan värivallankumouksissa, jotka ovat pyrkineet ”hallinnon vaihtamiseen” –

Oletteko huomanneet kuinka nämä vallankumoukset ovat kaikki värikoodattuja ja koordinoituja?

Viime vuosina olemme nähneet

oranssin vallankumouksen Ukrainassa,

vaaleanpunaisen vallankumouksen Kirgisiassa,

jasmiinivallankumouksen Tunisiassa,

valkoisen vallankumouksen Egyptissä,

punaisen, vihreän ja mustan vallankumouksen Libyassa

ja vihreän vallankumouksen Iranissa.

Näillä niin sanotuilla ’spontaaneilla kansannousuilla’ on kaikilla poikkeuksellinen kyky tuottaa – näköjään yhdessä yössä – miljoonia taidokkaasti suunniteltuja ja ammattimaisesti painettuja lippuja, banderolleja, t-paitoja, huiveja, julisteita, tenniskenkiä, ja lippalakkeja

– kaikki tarkasti sävy sävyyn Pantonen värikartan mukaan.

.

Ellemme siis ole aktiivisesti mukana jouduttamassa systeemin luhistumista ja ellei meillä ole selkeää tavoitetta ja huolellisesti valmisteltua korvaavaa järjestelmää valmiina,

meidän odottamamme ja monien haluama järjestelmän romahdus yllättää meidät luultavammin valmistautumattomina kuin täysin valmistautuneina.

Ajoituksen suhteen se muistuttaisi syyskuun 11. päivän tapahtumia.

Jotkut olivat ennustaneet 9/11-tyyppisen terrori-iskun jo vuonna 1991 – kymmenen vuotta ennen tapahtumaa.

Ja silti 9/11 yllätti täysin lähes jokaisen –

paitsi niitä, jotka organisoivat sen,

ja muutamia muita.

 

Kuitenkin tämän tyyppisessä romahduksessa on myös myönteisiä piirteitä:

Se on helposti tunnistettavissa ja ne, jotka arvioivat tilannetta tarkasti ja

hallitsevat tehokkaan mobilisoinnin, voivat hyödyntää järkytystä edukseen –

he voivat saada kansalaiset hyväksymään asioita, joita nämä tavallisesti vastustavat.

Siten amerikkalaiset saatiin hyväksymään Patriot Act -lait,

ja siten sortavia tasa-arvolakeja laajennettiin jälleen kerran Euroopassa.

 

Toisaalta sokki avaa myös tien tarvittavaan muutokseen:

vasta silloin kun huomattiin, että Etelämantereen yllä oli otsonikato, CFC-yhdisteet  kiellettiin huolimatta kaikkien taloudellisista eduista.

Hirvittävän romahduksen synnyttämä järkytys aiheuttaa yleensä paniikkia.

Niinpä sopiva sana tämäntyyppiselle romahdukselle on PANIIKKI.

 

Huomattavasti toisenlainen romahdus on sellainen, joka tapahtuu asteittain, hidastetusti tai viivytetysti.

Taloudellista luhistumista, joka alkoi subprime-asuntolainkriisistä vuonna 2007, voidaan kutsua asteittaiseksi romahdukseksi.

Itävallan koulukunnan taloustieteilijät ovat ennustaneet Weimarin tasavallan kaltaista hyperinflaatiota jo monta vuotta;

silti läntiset keskuspankit ja hallitukset ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet jotenkin lykkäämään väistämätöntä.

He ovat käyttäneet kaikkia kuviteltavissa olevia harhautuskeinoja pitääkseen kansantalouksiaan pinnalla –

paisuttaneet niitä, vaikka ne ovat kuilun partaalla.

Keskuspankit ja lännen hallitukset ovat investoineet lykkäämisen ja salaamisen strategiaan,

toivoen että näin ehkäistään vallankumous,

toivoen että näin ollaan ovelampia kuin Kiina,

toivoen että näin palautetaan kuluttajien spontaani luottamus,

että onnekas politiikka

tai ihmeellinen teknologinen läpimurto herättää talouskasvun ruumiin henkiin.

Tässä skenaariossa romahdus tapahtuu lopulta, mutta paljon myöhemmin kuin kukaan ennakoi.

Riittävällä nokkeluudella ”myöhemmin” voi tarkoittaa monia vuosia –

jopa sukupolvia – myöhemmin.

Pahimmassa tapauksessa romahdusta lykätään niin kauan, että kun se lopulta tapahtuu sillä ei ole enää merkitystä  –

koska tuolloin yhteiskunta tai maailma ovat muuttuneet siinä määrin, että meitä tänään askarruttavat kysymykset ovat tulleet täysin merkityksettömiksi.

 

Otetaan esimerkiksi urkuteos, jota esitetään Saksan Halberstadtissa juuri tällä hetkellä.

Vuonna 1987 amerikkalainen musiikin teoreetikko John Cage sävelsi pianokappaleen ja jätti jälkeensä ohjeet joiden mukaan se pitää esittää mahdollisimman hitaasti.

Hän ei vain täsmentänyt kuinka hitaasti.

Niinpä vuonna 1997 arvostetut musiikkitieteilijät ja filosofit kokoontuivat päättämään kuinka hitaasti.

Pitkien ja sivistyneiden pohdintojen jälkeen he päättivät, että teoksen esittämisen pitäisi kestää 639 vuotta.

Toisin sanoen, he päättivät venyttää jokaista sointua, viivästyttää sävellyksen jokaista kokosävelaskelta kymmenillä miljoonilla kerroilla.

Tätä tarkoitusta varten rakennettiin erityiset urut.

Näin esitys pääsi alkamaan vuonna 2001.

Tähän mennessä he ovat onnistuneet soittamaan vain yksitoista sointua. . .  Yksitoista sointua. . .

Viimeisin soinnun vaihdos tapahtui aiemmin tässä kuussa.

Seuraavaksi sointu vaihtuu ensi vuoden lokakuussa.

Jos aikoo jättää tuon tilaisuuden väliin, joutuu odottamaan tovin,

sillä samoja nuotteja soitetaan vuoteen 2020 saakka.

Uskon, että esityksestä luovutaan seuraavan sadan vuoden aikana.

John Cagea tuskin pidetään enää sadan vuoden päästä tärkeänä.

Ja jos Eurooppaa tulee hallitsemaan radikaali islam,

kuten erilaiset kommentaattorit ja tutkijat ovat ennustaneet,

paikalliset wahhabiittiset imaamit eivät todennäköisesti näe mitään järkeä jatkaa kauan sitten kuolleen amerikkalaisen vääräuskoisen esitystä.

Itse asiassa säveltäjän kansallisuuskin on kenties lakannut olemasta.

Se mitä kutsumme Yhdysvalloiksi on saattanut hajota useiksi keskenään vihamielisiksi yhteisöiksi –

joissa puhutaan eri kieliä

joissa harjoitetaan eri uskontoja

joissa eri rodut ovat eristäytyneet toisistaan.

Jos Halberstadtissa urut saataisiin jotenkin soimaan kaikki 639 vuotta,

eivät filosofiset ja taiteelliset periaatteet, jotka johtivat tuohon sävellykseen ja esitykseen, ehkä olisi enää ymmärrettävissä.

Kenties silloin ei enää olisi edes maata nimeltä Saksa.

 

Vastaava periaate sopii nykyisen lännen poliittiseen järjestelmään:

jos hallitseva radikaalien egalitaristien ja globaalien plutokraattien klikki löytää jotenkin keinoja viivyttää järjestelmänsä luhistumista riittävän pitkään,

järjestelmän lopulta romahtaessa

romahduksen kuulevat täysin vieraat ihmiset,

eikä sillä näin ollen ole mitään merkitystä, koska meikäläisiä ei ole enää riittävästi jäljellä, jotta voisimme hyötyä siitä.

 

Asteittaisessa romahduksessa vastarinta voi olla turhauttavaa,

mutta lykkäämisprosessi tuo myös lisäaikaa,

se jopa luo toisinajattelijoiden ryhmille mahdollisuuksia hallita romahtamisprosessia

järjestämällä keinotekoisesti aiheutettuja kriisejä,

jotka saavat aikaan romahduksen suunnitellun aikataulun mukaan.

Tässä skenaariossa sekä hallitsevat klikit että heidän tukemisestaan hyötyvät elävät pelossa,

joten kuvaava sana asteittaiselle romahdukselle on PELKO.

.

Vielä asteittaistakin romahdusta salakavalampi on romahdus, joka tapahtuu hidastettuna ja paljastuu vasta pitkän ajan kuluttua.

Tässä skenaariossa on tärähdyksiä ja kuoppia pitkin matkaa,

mutta yksikään niistä ei ole riittävän ankara kiihdyttääkseen murtumista.
Rappiota hallitaan pragmaattisesti ja teknokraattisesti.

 

Eräässä tämän skenaarion versiossa yhteiskunta käy läpi hitaan romahduksen elämällä pysyvässä puolittaisen kriisin tilassa,

jossa tyytymättömyys pidetään kytemässä pinnan alla päästämättä sitä kriittisen kynnyksen yli.

Tämän aikaansaamiseksi käytetään erilaisia sosiaalisen kontrollin menetelmiä.

 

Hitaan romahduksen vielä äärimmäisemmässä versiossa romahdusta ei koskaan edes tunnisteta sellaiseksi  –

paitsi. . . jälkeen päin tarkasteltuna.

Vielä silloin kun romahdus on paljastumassa, sitä kutsutaan virheellisesti ”yhteiskunnalliseksi kehitykseksi”, ”vähittäiseksi evoluutioksi” tai ”aikojen muuttumiseksi”.

Eräs esimerkki on brittiläinen imperiumi, jonka romahtaminen vei sata vuotta.

Imperiumin hajoamisen jälkeenkin voimme sanoa, että brittivallan luhistuminen maailmassa jatkuu edelleen.

Hidas romahdus ei välttämättä pääty pehmeään laskuun.

Se voi kehittyä vuosisatoja ja päättyä loppuvaiheessa äkilliseen romahdukseen,

johon mennessä nykyiset muodot ovat menettäneet paitsi valtansa, myös merkityksensä

johon mennessä näiden muotojen syy on täysin unohdettu

ja niin syntyy tilaa uudelle paradigmalle.

 

Hitaan romahduksen loppuvaiheessa ne, jotka alussa varoittivat siitä, ovat jo muuttuneet tomuksi.

Heidän nimensä ja asiansa ovat olleet jo pitkään unohduksissa,

heidän ihanteensa ovat muuttuneet jo ajat sitten epäolennaisiksi, merkityksettömiksi, jopa järjettömiksi. . .

 

Siispä,

jos taloudelliset tai poliittiset häiriöt ehkäistään,

voimme pitää valkoisten vähittäistä väestöllistä vaihtumista lännessä osana hidasta romahdusta.

Kahden vuosisadan kuluttua valkoisilla ei enää ole kokemusta suuruudesta ja he pitävät kaventunutta paikkaansa maailmassa normaalina.

Roomalaiset eivät nykyään puhu imperiuminsa palauttamisesta –

he hyväksyvät paikkansa maailmassa normaalina asiain tilana.

 

Järjestelmän muuttaminen väkisin keskellä hidasta romahdusta on vaikeaa,

koska ihmiset ovat tottuneet siihen miten asiat ovat,

olipa elämä kuinka mitätöntä tahansa.

He eivät tiedä muusta

heillä on mukavaa

vaikka he ymmärtävätkin, että asiat voisivat olla paremmin.

 

Keskinkertaisuus on näet mukavaa:

se ei vaadi ponnistuksia,

se ei vaadi kurinalaisuutta,

se ei vaadi huomiota,

se ei vaadi toisen järkyttämistä –

sillä ylivertaisuus harmittaa niitä, jotka eivät kykene siihen,

ja kunnia niitä, jotka eivät pääse siitä osallisiksi.

 

Niinpä hitaaseen romahtamiseen liittyy loputon sarja pieniä, käytännön antautumisia. . .

Loputon sarja pieniä, pikkumaisia nöyryytyksiä,

jotka hyväksytään nuristen.

Haasteeseen ei koskaan tartuta, koska kompromissit näyttävät liian vähäpätöisiltä, että niitä maksaisi vaivaa vastustaa…

Käytännön periksi antamiset ja pienet nöyryytykset siis mahdollistuvat, koska ihmiset ovat apaattisia.

Siispä kuvaava sana hitaalle romahdukselle on APATIA.

 

Romahdus voi olla myös pehmeä –

se on kaikista romahduksista ehkä salakavalin, koska sitä ei koskaan tunnisteta sellaiseksi, edes jälkikäteen.

Pehmeä romahdus on miellyttävä.

Se nähdään parannuksena,

edistyksenä,

kehityksenä,

tai yksinkertaisesti nykyaikaisuutena.

Länsimaisten yhteiskuntien kurinalaisuuden romahdus,

perinteisen metafysiikan romahdus,

ja valkoisuuden ja länsimaisuuden kaltaisten elitististen käsitteiden romahdus

ovat kaikki esimerkkejä pehmeästä luhistumisesta –

niitä pidetään edistyksellisinä muutoksina,

kehityksenä kohti kiltimpää, suvaitsevaisempaa, valistuneempaa ja modernimpaa yhteiskuntaa.

On selvästikin mukavaa ottaa rennosti ja elää vailla mitään kurinalaisuutta,

on mukavaa saada tehdä mitä huvittaa, kun ei tosissaan usko mihinkään,

ja on mukavaa kuvitella voivansa olla kaikkien ystävä

voivansa hymyillä ja avata kotinsa ovet,

päästää kaikki sisään,

ja antaa heidän ottaa mitä he ikinä haluavat,

jopa vaimosi.

.

Voit yhä nauttia turvallisesta, rauhallisesta, keskiluokkaisesta elämästä  tuplalasitetussa ja keskuslämmitteisessä kodissasi,

luottaa että he eivät tyhjennä jääkaappiasi, varasta televisiotasi, joukkoraiskaa vaimoasi, tapa lapsiasi, sytytä sinua tuleen ja sylje päällesi.

Monien mielestä on mukava ajatella, ettei muurien ylläpitäminen,

voimien kehittäminen,

eläminen tiettyjen suuruuden ihanteiden mukaan

ole välttämätöntä.

 

Monien mielestä on mukava uskoa että rahaa on aina,

että sitä virtaa loppumattomana hyökynä,

kultaa ja hopeaa sataa trooppisena rankkasateena,

sitä tulee kaatamalla taivaalta kuin konfetteja,

sillä voi toteuttaa kaikki päähänpistot ja kaikki oikukkaat fantasiat, olivatpa ne kuinka kevytmielistä tai järjettömiä tahansa.

 

Tällainen romahdus on mahdollinen tapahtuessaan infantiiliksi muuttuneessa ilmapiirissä, jossa ihmiset rakastavat valtansa menettämistä, koska siihen sisältyy vastuun menettäminen.

Orjuuttaminen käy mahdolliseksi kun ihmiset nauttivat orjuudestaan,

joten kuvaava sana tällaiselle romahdukselle on ILO.

 

Viimeisenä tulee aaltomainen romahdus,

hidas kokoon luhistuminen, joka kätkeytyy huippujen ja aallonpohjien vuorotteluun.

Taloudelliselta kannalta aallonpohjat ovat taantumia ja huiput nousukausia.

Tämäntyyppinen romahdus on lähes yhtä salakavala kuin edellinen

vaikka rappion pitkäaikainen kehityssuunta olisikin tiedossa:

jokaista aallonpohjaa seuraava noususuhdanne antaa ihmisille toivoa  –  toivoa, että käännekohta on vihdoin tullut

ja että edessä odottaa uusi vauras kultainen aika.

 

Totuus romahduksesta ei paljastu, koska toiveajattelulla liioitellaan jokaisen nousukauden merkitystä.

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

.

Totuus romahduksesta ei myöskään paljastu, koska huiput ja aallonpohjat tarjoavat mahdollisuuksia,

joiden avulla ne, jotka osaavat hyödyntää niitä, saavat valtavan etulyöntiaseman.

Nykyaikaisissa talouksissa hidas luhistuminen kätkeytyy inflaatioon,

ja yleinen taipumus luottaa nimellisarvoihin vääristää havaintoja.

Osakemarkkinoiden alamäki lännessä vuodesta 2000 lähtien todistaa kehittymässä olevaa aaltoilevaa romahdusta.

Näyttää selvältä, että pitkitetty lama avaa väyliä vaihtoehtoiselle politiikalle, jossa ajetaan järjestelmän muutosta ja jossa muodostuu uusia liittoutumia,

mutta näyttää myös selvältä, että nousun mahdollisuus, itse nousukausi tai näissä olosuhteissa tapahtuvat yksittäiset menestystarinat, tai ne kaikki yhdessä, ylläpitävät mielikuvaa että tunnelin päässä näkyy valoa

ja etteivät asiat ole niin huonosti kuin miltä ne nyt näyttävät.

Kunhan vain jaksamme vähän pidempään,

kunhan kestämme vielä vähän pidempään,

asiat alkavat parantua,

ja kaikki tämänhetkiset rasitukset jäävät lopulta taakse,

ja vauraus palaa takaisin,

ja kaikki on jälleen hyvin ja ikionnellista.

Tällainen romahdus loppuu joko liian myöhään tai ei koskaan, koska sen keskellä eläviä elähdyttää toivo,

joten kuvaava sana aaltomaiselle romahdukselle on TOIVO.

 

Edellä kuvaamani erityyppiset romahdukset ovat vain typologiaa –

tai näytteitä typologiasta.

Todellisuus on huomattavasti sotkuisempi –

todellisuudessa erilaiset romahdukset limittyvät, tapahtuvat samanaikaisesti, vuorovaikutuksessa, tai ilmenevät sekamuotoina tai yhdistelminä.

Erilaiset romahdusskenaariot saattavat kehittyä yhdellä kertaa.

Samanaikaisesti, eri alueilla.

 

Kun puhumme lähestyvistä katastrofeista, joilla on maailmanlaajuisia vaikutuksia

monista nyt lähestymässä olevista katastrofeista

kaksi törmää yhteen,

luultavasti ne joita emme ajatelleet,

luultavasti siellä missä emme olettaneet,

luultavasti välittömine seurauksineen joita emme ennakoineet.

Olivatpa törmäävät katastrofit, paikka ja välitön reaktio millaisia tahansa, ne määräävät seuraukset.

Se, mitkä ja minkälaiset ovat seuraukset, ratkaisee lopputuloksen.

 

Tästä pääsen seuraavaan näkökohtaan:

niin tärkeää ja mieluista kuin olisikin nähdä liberaalin järjestelmän loppu lännessä,

ja niin tärkeää ja mieluista kuin olisikin nähdä tasa-arvoideologian kukistuminen sivilisaatiossamme,

liberalismin sortuminen

ja egalitarismin joutuminen epäsuosioon

eivät välttämättä johda meille edulliseen lopputulokseen

eivätkä välttämättä edistä Euroopan asiaa,

vaikka esteet poistuisivatkin.

 

Koska silloin kun katastrofit yhtyvät

ja tapahtuu yleinen romahdus,

alkaa täysin uusi peli,

joka on avoin kenelle tahansa ja jokaiselle ja jossa mikä tahansa ja kaikki on sallittua.

 

Joitakin vuosia sitten sanomalehdessä oli juttu kolumbialaisesta vanginvartijasta, joka vankien pallopeliä tarkkaillessaan

huomasi, että jalkapallo oli epätavallisen muotoinen,

se ei ollut aivan pyöreä,

ja kun pallo pyöri häntä kohti ja hän pysäytti sen jalallaan,

hän tajusi, että se oli petoksesta tuomitun paikallisen poliitikon pää.

 

Jokaikinen –

jokainen itsensä tiedostava ryhmä tai kokonaisuus,

jokainen sisäpuolinen ryhmittymä,

jokainen ulkopuolinen kansakunta,

tavoittelee tai yrittää maksimoida omaa etuaan,

häikäilemättä ja pragmaattisesti.

 

Ilman uskottavaa alkuperäisten eurooppalaisten vaihtoehtoa

nykyisen liberalistisen, egalitaristisen, universalistisen, globalistisen järjestelmän korvaa lännessä se,

joka on tuolloin vahvin, runsaslukuisin ja / tai häikäilemättömin.

 

Se saattaa olla vahva johtaja,

se saattaa olla radikaali islam

se saattaa olla jotain muuta

sillä kaaoksen ja epävarmuuden aikoina

epäjärjestyksen ja hämmennyksen aikoina

ihmiset ovat osoittautuneet varsin halukkaiksi luopumaan vapaudesta saadakseen turvallisuuden.

 

***

Mikä sitten on uskottava vaihtoehto?

No, me tiedämme ettei se ole muunnelma Ranskan tai Amerikan vallankumouksen arvoista.

Tiedämme, että se perustuu tyystin eri periaatteisiin:

individualismin sijaan kannatamme yksilöllisyyttä,

vapauden sijaan kannatamme autonomiaa,

tasa-arvon sijaan kannatamme laatua,

veljeyden sijaan kannatamme sukulaisuutta.

 

Toisin kuin universaalien, tasapäistettyjen massayhteiskuntien vieraantuneet muukalaiset,  jotka eivät ole lojaaleja toisilleen elleivät hyödy siitä taloudellisesti,

me kannatamme valtavaa orgaanisten yhteisöjen mosaiikkia, jossa erilliset kokonaisuudet ovat ystävällismielisessä yhteistyössä keskenään.

Tämä on selvää.

 

Mutta on eräs aihealue, jota ei ole korostettu riittävästi.

Nimittäin moraalifilosofia.

 

Monet ihmiset pitävät meidän yleisiä käsityksiämme monella tapaa houkuttelevina,

monet ihmiset pitävät havaintojamme ja analyysiamme osuvina,

monet ihmiset pitävät liberaaleja, tasa-arvoisia, universaaleja ja globalistisia ihanteita vastenmielisinä

ja haluaisivat että ne korvataan joillakin muilla,

mutta he pelkäävät sanoa sitä ääneen.

He pelkäävät että jos he sanovat jotain, joka saatetaan jollakin tavalla tulkita hieman ahdasmieliseksi tai jossain määrin tasa-arvon vastaiseksi,

heitä voidaan nimitellä.

Ajatus että heitä nimitellään sanalla

joka alkaa kirjaimella ”R” tai ”F” tai jollain vielä pelottavammalla kirjaimella,

tekee heidän olonsa erittäin epämukavaksi.

 

Eikä vain siksi, että he pelkäävät työpaikkojensa tai henkensä puolesta,

sillä useimmiten he ovat ystäviensä parissa,

tai perheensä kanssa,

tai jopa yksin.

Siitä huolimatta he pelkäävät että heitä nimitellään,

heitä huolettavat ystävät tai perheenjäsenet, jopa omassa yksinäisyydessään he miettivät kuinka lähimmäiset suhtautuvat heihin.

 

Tämä johtuu siitä, että vaikka näkemyksemme vetoavat heihin,

vaikka he uskovat, että käsityksemme ovat oikeita,

he eivät usko ajatustemme moraaliseen hyvyyteen.

Syvällä sisimmissään he pelkäävät, että maailmankatsomuksemme omaksuminen tekee heistä pahoja ihmisiä.

 

Tämä johtuu siitä, että nykyinen länsimainen järjestelmä perustuu moraalifilosofiseen systeemiin, joka varjelee tasa-arvoa ehdottomana moraalisena arvona,

ja heidät on koulutettu uskomaan tasa-arvon absoluuttiseen moraalisen hyvyyteen,

vaikka tasa-arvo ei vetoaisikaan heihin henkilökohtaisesti,

vaikka tasa-arvo ei pitäisikään yhtä heidän jokapäiväisten havaintojensa kanssa.

”En ole rasisti, mutta. . . ”

 

Jos siis pyrimme järjestämään Euroopan ja koko Lännen politiikkaa uudelleen romahduksen jälkeisessä maailmassa tavalla, joka edistää eurooppalaisten asiaa,

meidän on laadittava filosofiamme siten, että se perustuu epätasa-arvon ehdottomaan moraaliseen hyvyyteen –

tai sanoisin mieluummin erilaisuuden moraaliseen hyvyyteen, erilaisuuteen ja erillisyyteen, ainutlaatuisiin sukujuuriin tai traditioon,

siihen absoluuttiseen vakaumukseen,

että asioista ei tule hyviä tekemällä niistä tasavertaisia,

että asioista tulee hyviä tekemällä niistä eriveroisia.

Sallimalla erottavat ominaisuudet,

sallimalla ylivertaisen laadun kukoistaa

ja suomalla jokaiselle yksilölle ja yhteisölle maan päällä oma ainutlaatuinen kohtalonsa ja ylpeyden aiheensa.

 

Viime kädessä tämä usko on olennainen tulevan kukoistuksen kannalta.

Tasa-arvoisuuden moraali on pahaa ja tuhoisaa moraalisuutta:

se mikä on yhtäläistä, on vaihdettavissa.

Ja se mikä on vaihdettavissa ei sisällä omaa arvoa.

Tasa-arvo tekee jokaisesta orjan.

Arvo on peräisin kahdesta lähteestä:

paremmuudesta ja niukkuudesta.

.

Mikä on laadultaan erinomainen, on arvoltaan suurempi kuin keskimääräinen.  Mitä on vähän, mikä on harvinaista tai ainutlaatuista, on arvoltaan suurempaa kuin se mitä löytyy kaikkialta.

Niinpä tasa-arvomoraalin lopullinen seuraus

on ihmisen arvon tuhoaminen.

Siksi ei ole mikään yllätys, että tasavertaisuuden historia on valtioterrorin ja joukkomurhien historiaa.

Ranskan vallankumous johti giljotiiniin ja terrorikauteen.

.

Koska ainoat ihmiset, jotka vakavissaan uskovat tasa-arvoisuuden ehdottomaan moraaliseen hyvyyteen ovat eurooppalaiset ja muut valkoiset Euroopan ulkopuolella,

tasa-arvomoraali on viime kädessä menetelmä länsimaisen ihmisen arvon tuhoamiseksi länsimaalaisen ihmisen silmissä.

Erityisen kauheaa tästä tekee se, että moraalisuuskysymykset vaivaavat alituiseen länsimaista ihmistä.

Siksi hän on enemmän huolissaan nimittelystä kuin omasta jatkuvuudestaan  ja hyvinvoinnistaan,

siksi hän on enemmän huolissaan siitä, pidetäänkö häntä pahana ihmisenä kuin siitä, tunteeko hän olonsa kotoisaksi kotimaassaan.

Juuri näin hänestä tulee etnomasokisti.

.

Saatatte ajatella, että on outoa puhua länsimaisen ihmisen kiinnostuksesta moraalia kohtaan ennenäkemättömän yleisen moraalittomuuden aikakaudella,

mutta totuus on, että elämme puritaanista aikaa,

joka uskoo fanaattisesti tasa-arvon moraaliseen hyvyyteen.

Seuraukset harhaoppisuudesta ovat vakavat.

.

Niinpä länsimaisessa ihmisessä on ja pysyy syvä kiinnostus moraalisuuteen.

Tällä on ennen kaikkea geopoliittisia seuraamuksia,

koska suurin osa maailman ihmisistä arvostaa omaa ainutlaatuisuuttaan:

he ajattelevat heimon, etnisyyden ja rodun mukaan

ja ovat valmiita toimimaan niiden perusteella,

riippumatta siitä mitä heidän passissaan lukee.

Heidän mielestään se on oikein ja hyvää, täysin kiistatonta.

Ja lännen romahduksen skenaariossa

tiedämme, että he liittyvät yhteen

rodun ja etnisyyden mukaisesti

ja käyttävät kaikkia keinoja saadakseen itselleen enemmän valtaa

ja lisätäkseen hyvinvointiaan meidän kustannuksellamme.

.

Länsimaisten ihmisten vallitseva moraalijärjestelmä puolestaan kieltää heitä tunnistamasta ja arvostamasta omaa ainutlaatuisuuttaan,

joten he jakautuvat luokan, ideologian, uskonnon tai minkä tahansa kuviteltavissa olevan perusteella

eivätkä yhdisty oman etunsa vuoksi.

.

Ranskan vallankumouksen aikana maassa, josta tuli myöhemmin Haiti valkoiset olivat jakautuneet jakobiineihin,

jotka kannattivat tasa-arvoa ja orjuuden lakkauttamista,

ja kreoleihin, jotka eivät.

Juuri tasa-arvouskovaiset valkoiset tekivät eniten vahinkoa omalle siirtokunnalleen,

koska juuri heidän vallankumouksellinen ideologiansa lietsoi mustat orjat ja mulatit kapinaan,

ja johti lopulta mustien hallintoon ja valkoisten kansanmurhaan.

Kun Jean-Jacques Dessalines kruunasi itsensä keisariksi Haitilla,

joka on vain puolet pienestä Hispaniolan saaresta,

valkoiset ajattelivat:

Liberté, Egalité, et Fraternité

Dessalines mietti:

”Nyt voin tehdä mitä haluan,

ja haluan nähdä valkoisen miehen VERTA! ”

.

Egalitarismi riisuu länsimaisen ihmisen moraalisesti aseista rotujen kilpailulle perustuvassa maailmassa.

Egalitarismin geopoliittiset seuraukset näkyvät tämän vuosisadan suurena vallan uusjakona.

Käykö niin, että Yhdysvallat hajoaa lopulta etnisesti eri osiin, jotka ovat vähemmän tehokkaita

ja vähemmän eurooppalaisia?

Käykö niin, että Pohjois-Afrikasta, Lähi-idästä ja Etelä-Aasiasta saapuneiden maahanmuuttajien takia Eurooppa islamisoituu vähitellen?

Kuuluuko valta niin maan päällä kuin myös kuussa automaattisesti Kiinalle,

joka pysyy syvästi etnosentrisenä, syvästi konservatiivisena ja syvästi sitoutuneena käsitykseen omasta paremmuudestaan?

 

Tässä skenaariossa Venäjästä tulee entistä merkittävämpi toimija –  eurosiperialaisuudesta saattaakin tulla ainoa tarjolla oleva mahdollisuus eurooppalaisille

maanosassa, jonka asukkaista suuri osa on Euroopan ulkopuolisia siirtolaisia.

Mikä optimaalinen strateginen suunta valitaankin, Euroopan elpyminen romahduksen jälkeisessä maailmassa vaatii

 

ensinnäkin sitä, että puntaroimme luhistumisen monia muotoja –

tuskallista, lykättyä, hidasta, pehmeä tai aaltoilevaa  –

ja niihin liittyviä tunteita –

paniikkia, pelkoa, apatiaa, iloa tai toivoa –

 

koska ne eivät useinkaan ole ensimmäisiä mieleen tulevia asioita.

Toiseksi on tarjottava uskottava vaihtoehto romahtavalle järjestykselle,

sillä vaikka romahdus poistaakin esteet, se ei ratkaise itse ongelmaa.

 

Ja kolmanneksi on tehtävä selväksi, että moraalinen hyvyys perustuu laatuun eikä tasa-arvoon,

sillä laatu edellyttää erityisen, ainutlaatuisen ja hankalasti korvattavan arvostamista.

Minun mielestäni eurooppalainen ihminen ja eurooppalainen sivilisaatio ovat erityisiä ja ainutlaatuisia

eivätkä voi siksi olla korvattavissa.

 

Kun katastrofit lähestyvät tässä vaiheessa vuosisataa

ja katsomme edessä olevaa vallan vaihtumista ja uusjakoa,

meidän täytyy muistuttaa samoin ajattelevia siitä, että maailma voidaan rakentaa uudelleen,

että on jotakin johon kannattaa uskoa,

että on jotakin jonka puolesta kannattaa taistella,

jotakin hyvää ja oikeudenmukaista,

ja että mekin voimme kokea suuruutta tulevassa maailmassa.

.

Kiitos paljon!

 

Alex Kurtagic  (s. 1970) on slovenialais-espanjalaistaustainen kulttuurivaikuttaja, joka on asunut pitkään Iso-Britanniassa. Hän on mm. kirjoittanut dystopiaromaanin Mister (Iron Sky Publishing, 2009). Kurtagic kuuluu Alternative Right -verkkosivuston toimituskuntaan, hän on vaihtoehtometalliin keskittyneen Supernal Musicin perustaja ja johtaja, kirjankustannusyhtiö Wermod & Wermod Publishing Groupin päätoimittaja ja toimitusjohtaja. Hänen esseitään, artikkeleitaan ja arvostelujaan on julkaistu Alternative Rightin, Occidental Observerin, Occidental Quarterlyn, Vdaren, Counter Currentsin, Taki Magin, ja American Renaissancen verkkosivuilta. Useimmiten kirjoitukset käsittelevät aiheita, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin, politiikkaan, etnisyyteen ja musiikkiin.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Information

This entry was posted on maaliskuu 27, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: