Pommien alla

ANDRIJ KRASNJAŠTŠIH (suomentanut Jukka Mallinen)

–

Harkovalainen kirjailija Andrij Krasnjaštših (Andrii Krasniashchykh) väitteli James Joycen Ulysseksesta. Niinpä hän painottaa, että irlantilaiset eivät ole englantilaisia, vaikka käyttävätkin englantia. Samoin viimeistään Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainan venäjänkieliset eivät ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia.

Hän puolustaa kirjallisuusperinteen väkevöittämää venäjää puolikielisen Putinin alamaailman slangilta ja tympeältä neukkujankutukselta. Hän on puolustanut venäjää keräämällä Venäjän armeijan tiedotuksista rikasta materiaalia karkeista kieli-, oikeinkirjoitus- ja tyylivirheistä.

Krasnjaštših opetti Harkovassa Karazinin kansallisen yliopiston Ulkomaisen kirjallisuuden ja klassisen filologian osastossa, kunnes se pommitettiin raunioiksi. Nyt hän on evakossa Pultavassa, missä hän syntyi 1970. Hän julkaisee säännöllisesti tunnetussa ukrainalaisessa Ukrainska Pravda -verkkomediassa ja useissa ukrainalaisissa ja englanninkielisissä kirjallisissa aikakauslehdissä ja on saanut ukrainalaisia ja amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 2000 hän perusti Harkovan kirjallisuuslehden SP:n.

Krasnjaštših on julkaissut kirjat ”Ukrainalainen Nostradamus”, ”Harkova maailmankirjallisuuden peilissä”, ”Kirjailijoita Harkovassa. Boris Slutski” ja ”Sholem Aleichem”. Hänen kertomuksiaan pommituksista ja evakoista on julkaistu englanniksi, saksaksi, viroksi, latviaksi, puolaksi ja tšekiksi.

(Jukka Mallinen)

–

Humanismi

Mitä tehdä humanismin kanssa? Se huokaisee minussa syvään, kun näen valokuvissa harkovalaisten ruumiita sortuneiden talojen raunioissa tai kadulla, joku meni hakemaan vettä, vieressä kenttäpullo, joku seisoi kaupan jonossa. Vanha nainen lojuu penkillä leikkipuistossa. Kun näen Harkovan pommitetun keskustan, josta toisen maailmansodan jälkeen oli vain vähän jäljellä, ja siitä, mitä se ei hajottanut, hajottavat loputkin ne, jotka nimittelevät meitä ”fasisteiksi” ja ”natseiksi”. Ukrainalainen venäjänkielinen äitini sanoo: ”ne ovat pahempia kuin fasistit”. Myös hänelle humanismi on jäänyt sotaa edeltäneeseen menneisyyteen. ”Ne pitää ampua”, sanoo äiti venäläisistä, jotka ampuvat Harkovaa ja sitten antautuvat meidän armeijallemme. Antautuneita ei ole oikeutta ampua, mutta äidillä on oikeus sanoa niin. Joka päivä kolmen viikon ajan hän, me, Harkova olemme eläneet sireenistä sireeniin, ja niin kauan kun se ulvoo, joku kuolee, jotakuta pommitetaan.

Venäläinen, venäjänkielinen, Venäjällä syntynyt isäni, jota venäläiset ovat saapuneet vapauttamaan lentokoneilla, panssarivaunuilla ja ohjuksilla, sanoo samaa: mitä enemmän niitä ammutaan, sitä nopeammin jäljelle jääneet ymmärtävät. Isän suuressa infarktien kiusaamassa sydämessä ei ole humanismia jäljellä. Pelkään heidän sydämensä takia – isän ja äidin.

Isä on 81-vuotias, hän muistaa toisen maailmansodan, saksalaiset, jotka miehittivät heidän venäjänmaalaisen kylänsä. Kertoo tästä koko ajan, kun istumme suojassa hyökkäysten aikana. Lapsuuden muistot tulvahtivat häneen, hänen elämäänsä reunustavat kaksi sotaa sulautuivat yhteen.

Suoja on ikkunaton komero, huoneiston perällä. Isä ei pysty laskeutumaan kellariin, hissi ei ole toiminut sodan ensimmäisestä päivästä lähtien, olemme seitsemännessä kerroksessa. Jos laskeutuu alas, hänen sydämellään ei nousta ylös.

Isällä on ”sodan lapsen” tunnus. Sellaisen saa varmaan minun tyttärenikin. Hän on vaimoni kanssa isoäidin luona, piilottelevat pommituksilta kellarissa. Isä muistelee kellaria, minne saksalaiset ajoivat heidät majoittuessaan taloon.

Tytär haluaa pihalle, on satanut lunta, haluaa tehdä lumiukon. Mutta pihalle ei saa mennä, ja hän piirtää lumiukkoja, jotka taistelevat venäjänmaalaisia sabotaasintekijöitä vastaan. Ylhäältä lentokone, jossa on merkki Z, pudottaa pommin. Ennen hän piirsi pikku eläimiä, auringon, taivaan, perheen. Piirsi puron ja metsän ”Figurovkassa” – yliopiston lomapaikassa Tšugujevon lähellä, missä olemme viettäneet kesää joka vuosi. Tšugujevon lähellä kaikki on tuhottu.

Kaikki on tuhottu kotitalomme luona, mistä hankkiuduimme vanhempien luo. Yliopiston urheilukeskus, opiskelija-asuntolat, kaupat, talot. Tyttären on vielä nähtävä tämä. Ja piirrettävä.

Piirrettävä koulunsa. Onko se ehjänä, sitä aluetta pommitettiin kovasti, ammuttiin ohjuksilla.

Piirrettävä Ševtšenko-puisto, missä juhlimme delfinaariossa 19. helmikuuta hänen kymmenettä syntymäpäiväänsä. Viisi päivä ennen sotaa. Kaupungin keskusta ja sen mukana Ševtšenko-puisto on kokonaan raunioina.

Sodan jälkeen tyttäreni piirtää Harkovan, sen mitä siitä on jäljellä. Sellaisena hän muistaa Harkovan. Alkaa kysellä, kun rauniot raivataan: ”Mitä oli tässä paikassa?”, ”Mitä tässä oli ennen sotaa?”

”1800-luvun talo, uusbarokkia”, ” Jugendia”, ”Ukrainalaista modernia”, ”Konstruktivismia”. Näytän hänelle valokuvia.

Näitä valokuvia katselemalla olen kuvittellut, millainen oli Harkova ennen toista maailmansotaa. Mitä oli nykyisten autiomaiden ja aukioiden paikalla, mitä arkkitehtuurin mestariteoksia. Harkovasta, jossa minä kasvoin, tulee tyttäreni sotaa edeltänyt Harkova. Harkovasta, jota kuvasin – hänen vanhoja valokuviaan.

Harkovaa ei enää ole. Eikä meitäkään. Me entiset, sotaa edeltäneet jäimme maan alle. Metroon, jonne monet laskeutuivat 24. helmikuuta eivätkä sitten ole nousseet ylös tähän päivään mennessä. Kellareissa, holveissa. Entinen, normaali, inhimillinen elämämme kuoli sinne, kun Harkovaa pommitettiin.

Näen jo uudestisyntyneitä kaduilla. He antavat vastaan tulevalle tietä ja ovat kohteliaita – ei korrekteja, vaan nimenomaan kohteliaita – toisilleen. En ennen sotaa tuntenut sellaista huomaavaisuutta, sellaista vilpitöntä lämpöä tuntemattomia kohtaan meidän tavallisessa merkantiilisessa Harkovassamme, missä kaikki elivät omia ongelmiaan, elämiään. Nyttemmin tämä elämä ja ongelmat ovat yhteisiä, jokainen tuntee samaa kuin mitä kaikki tuntevat.

Nimittääkö tätä humanismiksi tai miten toisin? Mitä on humanismi?

–

Venäjänkielinen

Irlantilaiset pysäyttivät Venäjän lähettilään auton, yrittivät kiskoa lähettilään ulos. Irlantilainen kuorma-auto ajoi Venäjän lähetystön portista. Irlantilainen kansanedustaja sanoi: englannin kieli Irlannissa ei tee irlantilaisista englantilaisia.

Dobkin kiljui kerran: ”Me olemme venäjän kielen puolesta!” Halutti vastata hänelle: ”Mitä sinä sillä? Mitä teet sen kanssa? Puhuisit jo omallasi, ”debiilisti kirjoitetulla””. Nyt haluttaa sanoa Putinille: ”Painu hittoon kielesi kanssa” – ja vaihtaa lopullisesti ukrainaan.

Mutta en tee sitä. Osaan venäjää paremmin kuin Putin. Olen puoli vuosisataa ajatellut sillä, kirjoittanut, kehittänyt tyyliä. Istuttakaa viereeni Putin ja hänen alamaailman slanginsa, hänen tympeä takapihan kielensä ja antakaa sanelukirjoitus tai essee, näette kuka päihittää kenet.

Mutta Putin ei halua kilpailla kanssani, hän pommittaa minua ja ampuu raketinheittimillä, koska minä osaan venäjää paremmin kuin hän. Ja paremmin kuin hänen sotilaansa. Ministerinsä. Tsaarintekijänsä.

Niin minä vielä sodin ei-venäjänmaalaisella venäjälläni. Sen kanssa ja sen koko armeijalla. Niin minä varmasti voitan. Koska hän ajattelee: ”mä hakkaan sut”.

Putin ei ajanut minua Harkovasta, ei aja kielestäkään. Harkova ei ole hänen, eikä kieli.

–

Miten elää kaupunki, jota ei ole

Jyrisee. Pihalle ajaa roska-auto, ottaa roskat.

Jyrisee. Porttivahti katsoo taivaalle, mutta ei sinne päin, missä jyrähtelee. Tupakoi, seisoo.

Jyrisee. Ihmiset kävelevät kadulla, tihentämättä askelta.

Tykkitulta. Haluttaa piiloutua huoneiston perille. Eläkeläinen pyrähtelee urheilukentällä lyhyin juoksuaskelin. Meni kääntöristin luokse, nojasi, kumartui, teki voimisteluliikkeitä.

Jyrisee. Tanakka talonmies kaupungin punaisissa haalareissa nostelee roskia roskalaatikosta.

Jyrisee niin, että talo tärähteli. Mies kävelee koiran kanssa, se hyppii napatakseen kädestä kepin, mies heittää, koira juoksee hypähdellen sen perään.

Jyrisee. Jyrisee. Jyrisee. Jyrisee. Jyrisee monta kertaa peräkkäin ja hyvin kovaa. Savukejono kioskille takia ei hajaannu eikä muuta muotoaan, seisoo kuten seisoi.

Lähellä jyrähtelee, lasit helisevät ikkunoissa. Leikkipuistossa nainen kutsuu lasta, sitoo kiinni tämän myssyn nauhat.

Harkova, sodan 21. päivä.

–

Pommien alla

Heti aamuvarhaisesta ilmahälytyksiä. Yölläkin oli muutama. Elintarvikkeet lopussa, pitää mennä kauppaan. Odotan vaara ohi-merkkiä, menen ulos. Laskeuduttuani ensimmäiseen kerrokseen muistan, että unohdin käsineet, mutta ei voi palata. Sovittiin, että vanhemmat istuvat suojassa, kunnes palaan.

Kadulla kukaan ei juokse, minäkään en juokse. Kävelen.

Supermarketissa on puolityhjää, mutta välttämättömin löytyy. Leipää, makkaraa, irtomakaroneja, jopa kanoja. Otan kaikkea kaksin kappalein.

Ihmisiä on vähemmän kuin ennen sotaa. Tuotiin kärryssä munia, syntyi jono, kaikki meni. Otin kaksi kennoa.

Kassalla nainen kysyy myyjältä, eikä tätä pelota olla täällä koko päivä. Hän vastaa: ”Kotona jyrisee, sama kuin töissä”. Jyrisee ympäri Harkovaa.

Hinnat kaksi kertaa korkeampia kuin ennen. Ostin kolmella tuhannella hrivnalla. Palaan kuorman kanssa, hitaasti. Jyrisee, jyrisee.

Toinen syöksy – pitää tavata vaimo. Talojemme puolessa välissä. Katsottiin reitti kartasta, sovittiin, missä kohdataan.

Unohdin taas käsineet. Käsillä on kylmä. Jyrisee milloin kovempaa, milloin kauempana. En juokse, mutta kävelen nopeasti – tapaamiseen sentään.

Näen kaukaa, huidon paketeilla, käsillä. Suudeltiin, syleiltiin, ei ole nähty kahteen viikkoon. Vaimo on kaunis.

Aikaa keskustelemiseen ei ole: jyrisee, – puhutaan sitten puhelimessa. Jyrähti kovaa. Otin repusta ostokset vaimolle, nostin perunat ja vihannekset hänen repustaan. Pitää hajaantua. ”Kuin Stirlitz* vaimonsa tapaamisessa”, sanoo vaimo. Jyrähti.

Voittoa juhlimme vaikka miten, mutta ei ainakaan ilotulituksella.

–

Tee nopeasti

Tee kotona kaikki nopeasti. Ei voi jättää myöhemmäksi. Myöhemmin ei ehkä ole sähköä, kaasua, vettä. Lämmitystä. Nettiä. Mobiiliyhteyttä.

Puhelimen pitää aina olla ladattuna. Jos on vähemmän kuin 90 prosenttia – lataukseen.

Kylpyammeen pitää aina olla täynnä vettä. Vesi on jo katkaistu. Vuorotellen katkaistiin lämmitys yöksi ja muutaman kerran valo. Netti katosi. Kuumaa vettä ei ole ollut aikoihin. Siksi pitää myös kylpeä nopeasti lämmitetyllä vedellä – ettei jäähtyisi, ja ettei osuisi kohdallesi alastomana ja märkänä, jos jotain sattuu.

Syöt nopeasti, samaten jos jotain sattuu.

Menet ikkunan luo nopeasti ja katsot kadulle, katsot nopeasti, onko kaikki kunnossa. Nopeasti – suojaan, kun tulee hälytys.

Luet tekstin nopeasti, vastaat kirjeisiin. Koska jos jotain sattuu.

Mutta kadulla ei pidä kiirehtiä. Kadulla siitä sanotaan ”paniikki”.

–

Perhekuvia

Seinällä perheen valokuvia. Nadja kastettiin, koko suku kokoontui, kummaltakin puolelta. Meitä on valokuvassa paljon. Soittelemme, kirjoitamme. Kaikki ovat Harkovassa, perheen pultavalainen osa odottaa meitä Pultavassa, me emme vain lähde.

”Tiet hankalia”, ”ei turvallista”, ”ammutaan”. Itse asiassa kukaan ei vain halua jättää kotiaan. Tuntuu, niin kauan kuin olet siinä, varjelet sitä. Jätät – niin sille kuin sinullekin voi tapahtua jotain. Sekin varjelee sinua.

Nyt, lukon takana, kaikki päivät kuluvat touhussa: ihanteellinen puhtaus, kattokruunut loistavat, kaikki lattiat pesty. Miten voisi jättää sen, sellaisen kauniin, puhtaan.

Valokuvissa me olemme kaikki iloisia. Nyt näemme painajaisia. Yksi kaikkien puolesta. Äiti puhuu: ”Näin unta, että Harkova on vallattu”. Vaimo – että venäläiset ovat naapurikadulla. Mitä isä näkee unissa, en tiedä, hän ei puhu. Puhuu: ”Harkovaa ei luovuteta”.

–

Haluttaa iloa

Haluttaa iloa, vitsejä, hyviä uutisia. Huonot uutiset lentävät niinkin pään päällä koko päivän ja jyrisevät.

Lähetämme toisillemme anekdootteja messengerissä. Putinista ja Venäjän armeijasta. Kuvia ja videoita, joissa romanit varastavat panssarivaunun.

Rivien välistä voi huonoistakin uutisista laskea ellei nyt hyviä niin edes rohkaisevia asioita. Tai tulkita parhain päin. Parhain päin – se on rauha, sodan loppuminen. Paluu normaaliin elämään, ilman pelkoa, ilman pommituksia, ilman hyökkäyksiä.

Niin kauan kuin tämä elämä ei ole palannut, minuutin ilolla, hymyllä, vitsillä on yhtä kaikki taustanaan sota. Naurat ja tunnet sen, se on sinussa.

–

Taikauskoinen kieli

Jatkoa. Pelon kieli on hyvin varovainen. Ei saa kirjoittaa tai sanoa, että kaikki on hyvin. Koska millä hetkellä tahansa voi kääntyä huonoksi. Ja sanomalla ”hyvin” vedät puoleesi ”huonon”. Se odottaa vain, että kääntäisit selkäsi.

Pitää valita sanat huolellisesti, mieluummin neutraalit. Ei mitään ”hienoa”, ”mainiota”. Ei ”kaikki hyvin” vaan ”siinähän se”. ”Normaalisti”. ”Enemmän tai vähemmän”. Tfuu-tfuu, ettei pahentaisi katseella. Tämä kieli tulee sodan jälkeen olemaan kanssamme vielä pitkään. Ajattelemme sillä, puhumme.

Mutta ”sodan jälkeen” – sekään ei ole tämän päivän sanakirjasta.

–

Mitä jää

Mikä jää niille, jotka jäivät Harkovaan. Kuka ei ole rintamalla, ei vapaaehtoistyössä, ei terrorintorjunnassa. Jäämme me.

Me ja läheisemme. Läheiset – jotka ovat vieressä. Seinän takana, naapuritalossa, puhelimessa. Pitävät yllä rohkeuttaan, keskustelevat, jakavat ruoan.

Ja odottavat.

Voittoa.

–

*) Stirlitz – Natsi-Saksan politiikan ytimeen solutettu neuvostovakoilija suositussa neuvostoliittolainen televisiosarjassa ”Kevään seitsemäntoista hetkeä”.