Winston Churchillin kuvaus erään kansanryhmän ominaispiirteistä

TEEMU KESKISARJA

–

Winston Churchill (1874–1965) kohosi ihmiskunnan kaapin päälle toisen maailmansodan voittajana. Hänen puheistaan jäivät elämään ”verta, hikeä ja kyyneleitä” ja ”me taistelemme ilmassa, merellä, rannoilla, kukkuloilla, kaduilla, me emme koskaan antaudu”. Kylmän sodan alkajaisiksi sanaseppo teki tunnetuksi ”rautaesiripun”, vaikkei sitä itse keksinyt.

Osa puheista oli pötyä kuten kaikilla kuolevaisilla. Historian harrastajat tietävät Churchillin erheetkin. Laivastoministerinä 1915 hän porskutti Dardanellien ja Gallipolin katastrofeihin. Suurmiehelle sattui ja tapahtui pienestä pitäen. Churchillilla oli hyvä tarina ja tavattoman terävä kynä. Maailmanhistorian lisäksi hän kirjoitti omaa ihmishistoriaansa. Churchillia on suomennettu yllättävän vähän siihen nähden, että hän sai kirjallisuuden Nobelin. Tämä klassikko sentään löytyy: Nuoruuteni (Suomentanut Erkki Arni, Otava 1954).

Churchill muistelee viktoriaanisen ylhäisön 1800-lukua koltiaisen silmin. Kasvatuksessa oli tyrannian piirteitä. Sisäoppilaitoksessa ”ruoskiminen oli huomattava osa opetusohjelmaa”. Pakkolatina hävisi virikkeissä hevospoololle. Ihmissuhteet kangistuivat muodollisuuksiin. Siniverisillä herttuan jälkeläisillä oli erilaisia rahahuolia kuin punaverisillä maatiaisilla. Politiikka näytti raadollisuutensa, kun Winstonin isä, tory-johtaja Randolph Churchill putosi tähdenlennosta ennenaikaiseen hautaan.

Winstonista tuli isona ensin upseeri, kaukomatkailija ja lehtimies. Nuoruuteni-kirjan yksi kuuluisa kohtaus on Omdurmanin taistelu Sudanissa 1898. Se oli brittiläisen ratsuväen viimeinen vanhanajan rynnäkkö. Voitto tuli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja hyviä olivat häviäjätkin. Islamilaiset kapinoitsijat antoivat kovan vastuksen mahdi Muhammad Ahmadin johdolla. Churchill ei kuvannut koitosta juurikaan uskontojen väliseksi vaan keskittyi visuaalisuuteen ja henkeäsalpaavaan jännitykseen.

Churchill seikkaili myös Kuubassa ja buurisodassa, jossa jäi vangiksi ja pakeni. Omat kokemukset ja tyylitaituruus olivat pistämätön yhdistelmä. Churchill sai sotakirjeenvaihtajana ja vereksenä kirjailijana valtavasti lukijoita; kuuluisuus pohjusti uranvaihdoksen ja pääsyn parlamenttiin.

Varhaisilla areenoillaan Kuubassa, Niilin rannoilla, Etelä-Afrikassa ja Intiassa Churchill ei epäinhimillistänyt mitään osapuolta niin kuin vanhuksena natseja. Totta kai nuoruusmuistot olisivat ”rasistisia” tsoukki-herännäisyyden mittareilla. Aikalaisiinsa nähden Churchill oli kuitenkin hyvänsuopa mustia, alkuasukkaita, muslimeja, hinduja etc. kohtaan. Ei hän luokittanut Rudyrard Kiplingin tyyliin, että nuo ovat puoliksi lapsia, puoliksi piruja. Sotiminen oli nuorelle Churchillille unelma-ammatti ja harrastus, valkoisen miehen taakka ei painanut hänen olkapäitään (jotka pahasti lonksahtivat sijoiltaan eräässä maihinnousuonnettomuudessa). Uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus ovat eduksi omaelämäkerralle, jossa orientalismi on kiintoisampaa kuin imperialismi.

Churchill osallistui vuonna 1897 sotaretkelle Intiasta luoteeseen, nykyiselle Pakistanin ja Afganistanin rajaseudulle. Heimot siellä heittäytyivät hankaliksi kuten monesti aiemmin ja myöhemminkin. Afganistan oli Brittiläisen imperiumin kaamea trauma. Maailmanvaltiaat pelasivat ”Suurta Peliä” Venäjän laajentumispyrkimyksiä vastaan mutta eivät pärjänneet villi-ihmisille välimaastossa. Vuonna 1842 oli isohko brittiarmeija tuhoutunut Kabulin ja Jalalabadin välisessä vuoristossa kirjaimellisesti viimeiseen mieheen (ja naiseenkin joita pakolaiskolonnassa oli).

Churchill tiesi, että afgaaneilta, paštuilta tai pataaneilta saattoi saada pataan. Tällä kertaa britit ja heidän intialaiset palkkasoturinsa olivat varuillaan. He eivät puskeutuneet lumihuipuille ja väijytysalttiisiin soliin vaan mursivat yhden linnoituksen piirityksen ja näyttivät voimansa moderneilla aseilla varman päälle -teurastuksissa.

Kun mitään kovin kohtalokasta ei tapahtunut, 23-vuotias Churchill katseli ympärilleen ja tutki maantiedettä sekä kansanryhmien ominaispiirteitä. Minkälaisia olivat täkäläiset ihmiset ja miksi?

Nobel-kirjailijaa sopii siteerata suoraan ilman välihuomautuksia:

”Jokaisella perheellä oli oma vendettansa, jokaisella suvulla omat verivelkansa. Lukuisilla heimoilla ja heimoyhdistelmillä oli kaikilla keskinäiset kalavelkansa. Mitään ei milloinkaan unohdettu eikä mitään velkaa jätetty maksamatta samalla mitalla.”

”Tähän onnen maailmaan yhdeksästoista vuosisata toi kaksi uutta tekijää: takaaladattavan kiväärin ja Ison-Britannian hallituksen. Edellinen muodostui tavattomaksi ylellisyydeksi ja siunaukseksi; jälkimmäisestä tuli loputon harmi. Takaaladattavan, ja vielä enemmän makasiinikiväärin etuja ei liene missään niin arvostettu kuin Intian luoteisilla rajaseuduilla. Ase, joka oli tarkkuudessaan tappava puolentoista tuhannen metrin etäisyydellä, avasi kerrassaan uusien riemujen maailman jokaiselle perheelle ja suvulle, joka kykeni sellaisen hankkimaan. Nyt saattoi jopa pysytellä omassa talossaan ja ammuskella yli kilometrin päässä asuvaa naapuriaan. Tai saattoi väijyä jonkin suuren lohkareen takana ja osua uskomattoman matkan päästä alapuolella matkaavaan ratsumieheen. Kokonaiset kylät saattoivat ammuskella toisiaan ilman, että asukkaiden tarvitsi lähteä konnuiltaan minnekään.”

”Britannian hallituksen toimet sensijaan herättivät pelkkää pahennusta. Etelässä hallitseva suuri, järjestelevä, etenevä, kaikkinielevä valta oli pelkkä ilon häiritsijä. Jos pathanit lähtivät ryöstöretkille tasangoille, niin heitä ei vain ajettu takaisin (mihin kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista), vaan heitä häirittiin jälkeenkin päin pitkät ajat. Sitten seurasi kokonainen sarja retkikuntia, jotka työläästi uurastivat laaksoja ylös, toruen heimoja ja vaatien sakkoja kaiken tehdyn vahingon korvaamiseksi. Kukaan ei olisi sen enempää piitannut näistä retkikunnista, jos ne olisivat yksinkertaisesti tulleet, tapelleet tappelunsa ja menneet sitten tiehensä. Monissa tapauksissa näin tapahtuikin Intian hallituksen noudattaessa vanhaa ’teurasta ja livistä -politiikkaansa’. Mutta yhdeksännentoista vuosisadan lopulla nämä tunkeilijat alkoivat rakentaa teitä useiden laaksojen halki ja etenkin suurta tietä Chitraliin. He pyrkivät tekemään tiensä turvallisiksi uhkauksilla, linnakkeilla ja lahjuksilla. Viimemainittua menetelmää vastaan kenelläkään ei ollut huomauttamista tiettyyn rajaan saakka. Mutta pathanit suhtautuivat tähän tienrakennusintoon suurella nurjamielisyydellä. Sillä teiden varsilla ihmisiä vaadittiin pysymään aloillaan, olemaan ammuskelematta toisiaan ja tiellä kulkevia matkaajia. Tämä meni liian pitkälle, ja kokonainen sarja riitoja sai tästä alkunsa.”

Voiko tällainen kansanluonne koskaan rauhoittua? Mene ja tiedä. Churchillia eivät lukeneet neuvostoliittolaiset ja länsimaalaiset, jotka 1980–2010-luvuilla änkesivät Afganistaniin suurpolitiikkaansa, ideologiaansa, elämäntapaansa, rauhanturvaansa ja kehitysapuaan. Historian katsannossa toivotonta oli myös vuoristolaisten kotouttaminen Lännen asvalttiviidakoihin.

–

–