Ranskan mellakoista

SAMPSA RYDMAN

–

(Artikkelikuva: Mielenosoittajia Ranskan tasavallan monumentilla Pariisissa 17. lokakuuta 2026. FreCha / Wikipedia, CC BY-SA 4.0)

Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti 18.10.2026 puheen kansakunnalle mellakoiden riehuessa ympäri Ranskaa, Belgiaa ja Italiaa. Liikkeitä ryöstettiin, julkisiin rakennuksiin ja kaupungintaloihin hyökättiin ja niitä tuhottiin. Mellakoitsijat hyökkäsivät Bordeaux’n prefektin virka-asuntoon, Lyonin matkailuneuvontaan ja yksityisasuntoihin. Marseillesissa vandalisoitiin synagoga ja joukko juutalaisten omistamia kauppoja. Muslimien puodit säästyivät vahingoilta. Tähän asti suurin vahinko oli Limogesin kulttuurihistoriallisesti merkittävän Hôtel de Villen tuhoutuminen täysin palopommi-iskussa.

Macron aloitti puheensa kysymällä: ”Miten ranskalaiset voivat tehdä jotain tällaista Ranskalle?” Kysymys sisältää itsessään vastauksen. Vain pieni vähemmistö tuhotöihin ryhtyneistä ihmisistä näyttää etnisesti ranskalaisilta, Antifan ja muiden äärivasemmistolaisten vallankumousryhmien jäseniltä. Tuholaiset ovat toisen ja kolmannen sukupolven arabeja ja afrikkalaisia, joiden nähdään videoilla heiluttavan Palestiinan, Algerian, Marokon ja muiden Afrikan maiden lippuja. Jotkut huutavat ”kuolema Ranskalle”. Tämä tuntuu hyvältä hetkeltä puhua vähän liberaalin nationalismin (civic nationalism) epäonnistumisesta.

Ranska on liberaalin kansalaisuuskäsityksen kotimaa. Siinä kansa nähtiin poliittisena yhteisönä, jonka jäseniksi tultiin sitoutumalla perustuslakiin ja yhteisiin poliittisiin arvoihin. Tämä oli pitkälle Jean-Jacques Rousseaun filosofian aikaansaannosta. Hän toi esiin ajatuksen yhteistahdosta (volonté générale) ja väitti, että valtion legitimiteetti kumpuaa sen kansalaisten aktiivisesta osallistumisesta päätöksentekoon.

Ranskalainen historioitsija Ernest Renan (1823–1892) piti kuuluisan luennon “Mikä on kansakunta?” (Qu’est-ce qu’une nation?, 1882). Renan torjui ajatuksen, että kansakunta määriteltäisiin rodun, kielen tai uskonnon perusteella. Sen sijaan hänen mielestään “Kansakunnan olemassaolo on jokapäiväinen kansanäänestys” (un plébiscite de tous les jours) – kyse on ihmisten tahdosta elää yhdessä. Tämän kansalaisuuteen ja liberaaleihin arvoihin perustuvan kansalaisuuskäsityksen mukaisesti Ranskan valtio pyrki sulauttamaan itsensä niin Karibian kuin Pohjois-Afrikankin. Algeriaa pidettiin yhtä elimellisenä osana Ranskaa kuin mannermaata. Jokainen marokkolainen, jolla oli Ranskan kansalaisuus, oli valtion silmissä yhtä ranskalainen kuin Philippe François Marie Leclerc de Hauteclocque.

Asiassa on vain yksi mutta: eivät Pohjois-Afrikan arabit ja berberit kokeneet itseään missään vaiheessa ranskalaisiksi. Ihmisten luonnollinen uskollisuus on historiallisesti perustunut laajennetulle perheelle – suvulle, klaanille, heimolle. Marokkolaiset vihasivat ranskalaisia ja algerialaiset kävivät poikkeuksellisen verisen ja julman vapaussodan ranskalaisten häätämiseksi pois Algeriasta. Algeriassa asui miljoona ranskalaisten siirtolaisten jälkeläistä (pieds-noirs), joille Algerian kansallinen vapautusrintama FNL antoi kaksi vaihtoehtoa: matkalaukku tai ruumisarkku (La valise ou le cercueil).

Katkeruus ja viha Ranskan valtiota ja siirtomaajärjestelmää vastaan on periytynyt monille niistä miljoonista pohjoisafrikkalaisista siirtolaisista, jotka muuttivat 1960–1970-luvuilla Ranskaan työn perässä, ja heidän jälkeläisilleen. Ranskaan saapuneet maahanmuuttajat asutettiin suurkaupunkien lähiöihin (banlieues), joista muodostui sosiaalisesti ja taloudellisesti eriytyneitä, radikalisoituneita alueita. Ranskan tiukka sekularismi (Laïcité) kieltää uskonnollisten merkkien kuten huivien käytön kouluissa ja julkisissa tiloissa. Tämä on tulkittu uskonnollisissa piireissä hyökkäykseksi islamia vastaan ja on vahvistanut ajatusta siitä, että Ranska ja islam ovat ajautuneet väistämättömään sotaan.

Ranskalainen sosiologi ja terrorismin tutkija Olivier Royn mukaan kyse ei ole islamin radikalisoitumisesta, vaan radikalismin islamisoitumisesta. Yhteiskunnan rakenteiden murtumisen taustalla on Ranskan muuttuminen lyhyessä ajassa monietnisesti valtioksi, sukupolvien välinen identiteettikriisi, syrjäytyminen ja nihilistinen viha järjestelmää ja ranskalaisuutta kohtaan, jolle radikaali islam tarjoaa valmiin, väkivaltaisen ja Ranskan valtiota mahdollisimman paljon järkyttävän ilmaisumuodon.

Ranskan äärivasemmisto on Jean-Luc Mélenchonin johdolla nähnyt tilaisuutensa vallankumouksen edistämiseksi nuorten arabien ja afrikkalaisten väkivaltapotentiaalin avulla. Kommunismin ja islamismin liitolla on vanhat juuret jo sadan vuoden takaisessa Bakun kokouksessa, jossa bolševikit kehottivat muslimikansoja pyhään sotaan länsimaita vastaan. Mélenchon piti helmikuussa 2025 puheen, jossa hän vaati Ranskaan väestönvaihtoa (grand remplacement). Hänen mukaansa Ranskalle on vain hyväksi, että tulevaisuudessa maassa asuu etnisten ranskalaisten sijaan värillinen mulattikansa (creoles).

Näkyvin merkki äärivasemmiston ja maahanmuuttajaväestön strategisesta liitosta on kaikissa mellakoissa ja kahakoissa näkyvät runsaslukuiset Palestiinan ja Afrikan maiden liput. Ranskan liput ovat loistaneet poissaolollaan. Nationalismi siis elää ja voi hyvin – ei henkitoreissaan oleva liberaali kansalaisuususkonto tai instituutioiden nujertama eurooppalainen nationalismi, vaan afrikkalainen ja panarabialainen nationalismi, jota vasemmisto edistää oman länsivihamielisen oikofobiansa pauloissa.

Yhteiskunta-sanaan sisältyy ajatus siitä, että on jotain yhteistä. 2000-luvulla olemme huomanneet, että inklusiivinen kansalaisuususko ja liberaali demokratia ovat toimineet vain suhteellisen homogeenisten kansakuntien sisällä. Jos ei ole jaettuja arvoja, jaettua kieltä tai jaettua kulttuuria, ei ole olemassa myöskään yhteiskuntaa. On vain erilaisia etnisiä ja identiteettiperusteisia ryhmiä, joiden välinen valtakamppailu kiihtyy nykyään kohti sisällissodan kaltaista tilaa.

Jos eurooppalaiset aikovat selvitä tästä kaikesta, on ensinnäkin tunnustettava liberaalin kansalaisuusajattelun epäonnistuminen. Enempää Ranskan assimilaatiopolitiikka kuin sen vastakohta, pohjoismainen inklusiivinen monikulttuurisuus, eivät ole kotouttaneet suurinta osaa Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä tänne muuttaneita ihmisiä. On palattava takaisin etnisyyteen perustuvaan kansallisuusajatteluun. Suomen valtiota ei aikoinaan perustettu arvoyhteisöksi tai pelkäksi tietyn maantieteellisen alueen hallintohimmeliksi, vaan Suomen kansan tulevan olemassaolon takeeksi. Kansallisuus on luonnostaan ylisukupolvisuuteen perustuva, poissulkeva yhteisö. Mikäli meitä ja muita ei voi tai ei saa erottaa toisistaan, ei koko suomalaisuuttakaan ole erityisenä ryhmänä olemassa.

Tosiasia on, että Eurooppaan on viimeisten vuosikymmenien aikana päästetty miljoonia ihmisiä, joille meidän historiamme, saavutuksemme, kielemme ja kulttuurimme eivät merkitse mitään. Jean Raspailin romaanin Pyhien leiri sanoin, “He eivät tiedä mitään teistä eivätkä siitä mitä te edustatte. Teidän maailmanne on heille täysin merkityksetön. He eivät edes yritä ymmärtää sitä.” Raspail kuvitteli aikanaan tulijoiden olevan köyhiä, väsyneitä ja kylmissään, mutta todellisuus on pahempi: Monet näistä ihmisistä elävät täällä yhteiskunnan avokätisellä tuella.

Euroopan hallitukset ovat ostaneet heidän säyseytensä leivällä ja sirkushuveilla, asunnoilla ja tulonsiirroilla. Kun halpa velkaraha alkaa loppua ja elinkustannukset nousevat, vihamieliset ihmisjoukot lähtevät ulosmittaamaan hyvinvointia ryöstelemällä kauppoja ja hajottamalla paikkoja. Vasemmisto on tässä konfliktissa valinnut puolensa. Jotkut heistä vitsailivat, että Limogesin kaupungintalo oli konservatiiveille selvästi ihmisiä arvokkaampi. He ovat tässä aivan oikeassa. Eurooppalaisen sivilisaation saavutukset ovat minulle määrättömästi arvokkaampia kuin sellaiset ihmiset, jotka pyrkivät ne hävittämään.

–

–