Hömppähistoriaa eli kuinka Ylestä tuli mainostelevisio ilman mainoksia

TEEMU KESKISARJA

–

Sikala-A-Studion jälkeen olen runsaan vuoden nauttinut Yleisradion porttikiellosta. Kun ei enää tarvitse rampata heikkolaatuisissa keskusteluohjelmissa, aikani riittää tv-historian lukemiseen, kirjoittamiseen ja muistelemiseenkin.

Minun kaltaisteni ikäihmisten päänuppeja täyttävät muistot 1970–80-lukujen tv-sarjoista: Peyton Place, Dallas, Viinitila Falcon Crest, Dynastia…

Olikohan saippuaooppera näistä liian vähättelevä nimitys? Tekoitkun kyyneleet vuolastuivat kai vasta 1990-luvulla Kauniista ja rohkeista. Genren tienraivaajat olivat kunnianhimoisempia käsikirjoitukseltaan ja kuvaukseltaan.

Maailmanmenestykset löivät läpi Suomessa, vaikka markkina oli varsin hankala. Saippuakuplia ei puhallellut Yleisradio vaan mainostelevisio. Sillä ei vielä ollut omaa kanavaa.

Alkujaan oli aivan mahdoton ajatus, että valtionmedia tarjoilisi ulkolaista hömppää ja vieläpä maksaisi sen esitysoikeuksista. Yleä ylipäätään ahdisti ennakkoluulo: kaikki töllötys on epäkulttuuria ja ”näköradio eräänlainen paise radiotoiminnan kyljessä”, kuten tv-veteraani Aarre Elo asetelman ilmaisi. Yle kuitenkin huoli pesäänsä käenpoikasia. Munista kuoriutuivat ensin TES-TV eli Tesvisio (joka esitti esim. Virginialaista) ja sitten ilmoittaja- ja mainostajatahojen Mainos-Televisio.

Tesvisio kuukahti eikä MTV:kään porskuttanut. Se maksoi vuokraa julkiselle palvelulle mutta ei saanut kunnolla kilvoitella sen kanssa. Maikkaria määräili Ylen hallintoneuvosto kuin suunnitelmataloudessa. Lähetysaikaa liikeni viikossa vaikkapa kymmenen tuntia huonoilla kellonlyömillä. MTV:ltä olivat kiellettyjä mm. uutiset, ajankohtaisohjelmat ja puolueiden mainokset, jotka vaalien alla olisivat lyöneet leiville. Mitä kauhistuksia olisikaan 1970-luvun Kekkoslovakiassa tapahtunut, jos porvaristo olisi televisioinut omaa tutkivaa journalismiaan.

Ylen mainoskatkottomuus oli valtti ennen kaukosäätimiä. MTV:n suosikeissa tuli kesken suudelman tai murhan ”kaupallisia tiedotteita” (luullakseni sanonnan keksi Levyraadin juontajana Jukka Virtanen). Ylellä filmit soljuivat putkeen kuin valkokankaalla. Kotimaisiin sarjoihin Ylellä oli varaa palkata ylivoimaiset ohjaajat, kuvaajat ja näyttelijät kaikilla lavastuksen ja puvustuksen höysteillä. Asiaohjelmissa oli teräviä toimittajia; loistokaudellaan Yle kyllä täytti tehtävänsä tiedonvälityksessä, sivistyksessä ja kulttuurissa. Isossa Pajassa tosin oli Iso Byrokratia ja institutionalisoitunut alkoholiongelma, kuten on todistanut Hannu Karpo, joka itse oli raitis tekijämies.

Monopolistaan huolimatta Yle päätyi pinteeseen. MTV kiri yllättävän hyvin ahtaassa markkinaraossa. Yksityinen toimija taisteli joka ilta markoistaan, olemassaolostaan ja työpaikoistaan. Maikkarin omistajat eivät tietenkään pestanneet ylimääräisiä vastaavia tuottajia viiteen hallinnointiportaaseen. Ketteryydellä oli pakko löytää ohjelmia, jotka todella kiinnostivat mainostajia, katsojia, kuluttajia – suomalaisia ihmisiä.

Nimenomaan Maikkari maahantoi amerikkalaisen massaviihteen. Yle suhtautui siihen nuivemmin. Villi Länsi vielä menetteli Ylelläkin (esim. Pieni talo preerialla) ja rikossarjat (esim. Columbo) tunkivat väkisin läpi. Sitä vastoin ökynaikkosten pukuloisto ja pohattojen pröystäily pilvenpiirtäjissä vivahtivat neuvostovastaisuuteen. Suomettumista merkkasi veteen piirretty viiva Atlantissa. Yle hankki turvallisemmin brittiläisiä ja saksalaisia sarjoja, jotka eivät uhkuneet imperialismia.

Suomessa kriitikot systemaattisesti ylistivät Ylen kulttuuritekoja ja haukkuivat jenkkiroskaa. Hesarin tv-guru Jukka Kajavan mukaan amerikkalaisviihde kutkutteli kymmenvuotiaan älykkyystasoa. Katsojat kuitenkin tiesivät itse mistä tykkäsivät. Miljoonat tuijottivat MTV:n vetonauloja ja siinä sivussa mainoksia.

Vihdoin vuonna 1993 MTV sai ikioman kanavansa. Siitä tuli koko illan ilo. Esim. Kymmenen uutisten ansiosta Maikkari kohosi Ylen rinnalle muutenkin kuin saippuassa. Kova saavutus! Rahoitukseltaan ja henkilöstömäärältään Yle liihotti aina ylhäisessä yksinäisyydessään. Silti kaupalliset uutiset olivat vähintään yhtä tosia ja tärkeitä. (Ks. Lyytinen, Jaakko: Kun pöllö sai siivet. MTV:n uutisten historia. Tammi 2006.) Suomeen syntyivät 1980-luvulta lähtien myös paikallisradiot. Yleisradio vastusti niidenkin lupia ankarasti, mutta ei voinut mitään vapauden tuulahduksille.

Aihepiiri on tietysti liian rannaton kolumniin, vaikka tämän venytän ylipitkäksi. Lukemisen arvoista tutkimusta on paljon. (Hellman, Heikki: Koko illan ilo? Kolmoskanava ja television kaupallistuminen Suomessa. SKS 2012; Wiio, Juhani (toim.): Television viisi vuosikymmentä. Suomalainen televisio ja sen ohjelmat 1950–luvulta digiaikaan (SKS 2007); Koivunen, Anu – Pajala, Mari – Saarenmaa, Laura – Zareff, Janne: Kulttuuritelevision aika. SKS 2024.)

Tv-mainonta ei koskaan ollut kultakaivos Suomen kokoisessa maassa. Yksityisten yrittäjien taskut tyhjenivät 2010–2020-luvuilla monista syistä. Omistusta siirtyi ulkomaille. Yle melkein pääsi eroon kotimaisista kilpailijoista. Mutta myöskään yleläinen viihdevaltakunta ei kukoistanut. Ehei. Se lakastui ja kuihtui.

Uusi teknologia avasi suomalaiskodeille kansainväliset valtavirrat ja marginaalitkin. Taivaskanaviin ilmaantuivat suomenkieliset tekstitykset. Uutisia ja asiaohjelmia, jotka ennen olivat säännösteltyjä, tulvi nyt joka tuubista.

Mitä perusteita oli enää sikahintaiselle ja enemmän tai vähemmän vapaaehtoiselle tv-lupamaksulle? Ei mitään, mutta Ylen pelasti ihme. Rahoitus automatisoitui vuonna 2013 yle-veroksi. Se meni suoraan kansalaisten tuloista ja yrityksiltäkin. Unholaan painuivat lupatarkastajat, nuo pelätyt ovikellon pimpottajat, joista nykyisin varoittaisivat viestittelyketjut.

Ylen uusimmalla historialla on kelpo kirjoittajat (Marko Tikka ja Turo Uskali) ja pätevä sisältö mutta nimi on nurinkurinen: Yleisön ilona, poliitikkojen harmina (SKS 2026). Todempi olisi: Poliitikkojen ilona, yleisön harmina.

Ei vain vasemmistolla vaan myös keskustalla ja kokoomuksella ja varsinkin RKP:llä oli Ylessä uhkeat läänityksensä. Poliitikot rakastivat tuttua turvallista valtionmediaansa. Sehän levitti ”oikeaa tietoa”.

Ylestä kehittyi mainostelevisio ilman mainoksia. Se lähetti epäkaupallisia mutta ideologisia tiedotteita. Se mainosti niitä aatteita ja vaatteita, jotka istuivat globaaleihin muoti-ilmiöihin. ”Riippumaton” tiedotusväline ripustautui poliittisiin tukijoihinsa. Yle lopetti koulu-tv:n mutta lisäsi aikuisten lasten ohjelmaa. Sen tehtävä ei ollut tapahtumista kertominen vaan opettaminen. Opettavaisia aiheita olivat esimerkiksi monikulttuuri, ilmasto ja sateenkaari.

Veronmaksajien mielisteleminen oli Ylelle vaikeampaa. A-talkin puhuvat päät, loputtoman toisteiset talous-, tauti- ja sotaviisaat, eivät paljon puhutelleet, kun netissä rönsyili kansalaisjournalismin ”väärää tietoa” oikeasti mielenkiintoisine vieraineen ja vapaine sanoineen.

Entäpä ne tv-sarjat? Yle Areena sai lempinimen ”ilmainen Netflix”. Valitettavasti se ei ollut ilmainen veronmaksajalle eikä läheskään yhtä vetävä kuin ulkolaiset maksulliset suoratoistopalvelut. Toinen Ylen ”ilmainen” sisäänheittotuote, urheilu, vajosi miltei naurunalaiseksi. Kaupalliset studiot ja selostajat olivat etenkin jalkapallossa täysin omaa luokkaansa.

Ylellä oli aina vain enemmän kuluja ja uusia ”sisältöjä”, mutta vähemmän katsojia ja kuuntelijoita. Ensi hätään Yle-pamput pamputtelivat suosiomittauksia. Enemmistö suomalaisista luottaa julkisen palvelun mediaan ja arvostaa olympialaisten televisiointia pläpläplää ja taas tuli kymmenen Kultaista Venlaa (sarjan ainoana osanottajana) ja jopahan kirjautui tunnuksilla miljoona ”aktiivista asiakasta”. Niin tai näin, yhteisöllistä töllötinkokemusta ei ollut enää olemassa.

Nyt Yle ostaa ulkopuolelta paitsi tositeeveetä myös ”strategista viestintää” sekä ”operatiivisia sidosryhmäviestinnän asiantuntijapalveluita”. (Ks. esim. Iltalehti 9.10.2026). Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavan hallitusohjelman lobbaamista konsulttien voimin. Yle käyttää verorahojaan vaalivaikuttamiseen. Se saa sijoituksensa korkojen kera takaisin, jos ja kun seuraava hallitus taas nostaa yle-veroa.

Yle haki menettämiään silmäpareja takaisin mielestään ainoalla mahdollisella tavalla. Se hömppäytyi hampaat irvessä. Nuoriso oli tavoitettava hinnalla millä hyvänsä. Tämä toi aina vain kevyempää ja pinnallisempaa tuotantoa sekä ”rohkeita” avauksia perversioiden parissa.

Iäkäs lukija, voisitkohan vahvistaa tai kumota muisti- ja mielikuvani? Minkä laatuisia olivat sinun mielestäsi Dallas ja Dynastia verrattuna näihin Yle Areenan helmiin.

Lippu rakkauteen. ”Neljä sinkkua osallistuu rakkauskokeeseen, jossa he etsivät lentolipussa lukevan nimen perusteella seuralaisen deittimatkalleen. Tanskalainen realitysarja.”

Sinkut paljaana. ”Nyt puhutaan avoimesti valtasuhteista ja vetovoimasta deittailussa. Sarjassa haastetaan kaavamaiset parisuhdemallit, keskustellaan seksuaalisesta voimaantumisesta ja sielunkumppanuudesta.”

Virtuaalitreffit. ”Virtuaalitodellisuus tarjoaa uudenlaisen mahdollisuuden deittailuun myös ujommille. Tanskalaisessa realitysarjassa seurataan neljän parin virtuaalitreffejä.”

–

–