Lisääntymisen perusteet

CHRISTIAN HEIKKONEN

–

Syntyvyyden lasku on valtamediassakin käsitelty aihe, jolle on esitetty kaikennäköisiä syitä ja ratkaisuja. Tarkastelen tässä kirjoituksessa syitä tälle laskulle antropologian näkökulmasta. En ole suomeksi enkä englanniksi löytänyt tyydyttävää kirjoa antropologisia syitä kehnolle syntyvyydelle, mikä puolestaan motivoi kirjoittamaan itse aiheesta.

Syntyvyysongelmaa tarkastellessa on syytä huomata, että ihminen ei elä evolutiivisessa tyhjiössä; emme ole tyhjiä tauluja, vaan meidän päätöksiämme ohjaa vielä tänäkin päivänä vuosituhansia sitten vallinnut todellisuus. Näin ollen on turhaa käsitellä koko lisääntymiskriisiä, mikäli emme tunnusta juuri niitä ominaisuuksiamme, jotka lisääntymiskäyttäytymistämme ohjaavat.

Valtamediassa käytävää keskustelua hallitsevat virheelliset tulkinnat, jotka tarjoavat lähinnä näennäisiä syitä huonolle syntyvyydelle. Niiden ruotiminen vie tilaa kaikelta ongelman vakavasti otettavalta tarkastelulta. Syiksi on valjastettu mitä milloinkin vanhempainvapaajaksojen epätasaisestaa jakautumisesta hallituksen leikkauspolitiikkaan ja ilmastoahdistukseen. Näillä, kuten kaikilla tekijöillä, voi olla jonkinlaista vaikutusta, mutta se jää varsin pieneksi kokonaiskuvaa tarkasteltaessa. Syntyvyyden laskusuunta on alkanut jo kauan ennen ilmastohätätiloja ja tai muita median esittämiä syitä.

Keskityn yksinomaan väestötason tekijöihin, sillä ne painavat vaa’assa aivan eri tavalla kuin yksilötason vaikuttimet. Emme voi varmuudella tietää, ovatko yksilötason vaikuttimet todellisia syitä lisääntymättä jättämiselle vai pikemminkin pienen ihmisen rationalisointia teoille, joiden todellista biologista yhtälöä hän ei tunne.

Selvää on kuitenkin, että yhteiskuntamme kannalta ensisijaisesti väestötason tekijöillä on väliä. Väestötasolla tarkasteltavat tekijät sijaitsevat ensisijaisesti kulttuurissa, jota ei yksittäisillä poliittisilla päätöksillä voi muuttaa.

–

Taustaa

Jo 1930-luvulla pelättiin laajalti Euroopan kansojen sukupuuttoa. Suomessa arveltiin vuonna 1944 Maatalouden pikkujättiläisessä seuraavasti: “Väestömäärän vuotuinen kasvu on näet uhkaavasti pienentynyt, ja se vaara on tarjolla, että tämä kasvu loppuu kokonaan, jolloin siis syntyväisyys- ja kuolleisuusnumerot pysyttelevät tasoissa tai mikä pahinta, viimeksi mainitut numerot tulevat suuremmiksi. Erään pessimistisen laskelman mukaan väkiluku v. 1980 olisi melko tarkalleen yhtä suuri kuin se on nykyisin (3,8 miljoonaa).” Väestöliitto perustettiin kamppailemaan alle korvaustason laskevaa hedelmällisyyslukua vastaan. Vuonna 1942 Suomen kokonaishedelmällisyysluku kävi alla korvaustason (tilastokeskus). Tätä ennen koko 1930-luvun ajan pelättiin, uppoaako kokonaishedelmällisyysluku alle korvaustason vai ei.

–

Ruotsissa kokonaishedelmällisyysluku laski alle korvaustason jo vuonna 1927 ja pysyi pitkään alle kahden, noin 1,7:n tietämillä, aina vuoteen 1941. Tämänkin jälkeen Ruotsin hedelmällisyysluku ei ollut paljoa korvaustason yläpuolella ja Ruotsin suuret ikäluokat jäivätkin muuta Eurooppaa maltillisemman kokoisiksi, mikä voi osin johtua Ruotsin osallistumattomuudesta toiseen maailmansotaan.

Saksassa taas kokonaishedelmällisyysluku suhasi korvaustason molemmin puolin 1920-luvulta 1950-luvulle. Hedelmällisyys saatiin nostettua vuonna 1935 korvaustason yläpuolelle, mutta se romahti jälleen toisen maailmansodan tuoksinassa. Samankaltaisia lukuja kirjattiin ympäri Eurooppaa.

Syntyvyyden vapaapudotus ei siis ole mikään uusi tuttavuus Euroopassa, ja Euroopan älymystö on taannoin ollut yhtä avuton ratkaisemaan asiaa kuin nytkin. Lähinnä sodanjälkeinen syntyvyyden suuri aalto, suuret ikäluokat, pelasti Euroopan pinteestä ja toi väliaikaista helpotusta. Suurten ikäluokkien syntymäaikaiset olosuhteet olivat kuitenkin varsin poikkeukselliset; eläimistä tiedetään yleisesti, että ne lisääntyvät poikkeuksellisen paljon heti kriisien jälkeen.

Joidenkin kansallismielisten syypääksi maalaama ehkäisy voi toki olla yksi mahdollinen tekijä, mutta jo 1900-luvun alkuvuosina, kauan ennen hormonaalisen ehkäisyn keksimistä ja kondomin laajaa saatavuutta, hedelmällisyysluku oli joissakin Euroopan maissa 1,5. Ehkäisyn vaikutuksia vastaan puhuu myös Suomen hedelmällisyysluvun hidas palautuminen vuoden 1973 1,5:stä vuoden 2009 1,86:een.

Viimeisintä merkittävää hedelmällisyyden laskua selittää paremmin tekijä, joka aiheutti myös seksuaalivallankumouksen: kaupungistuminen. Ehkäisyn ja syntyvyyden laskun välillä voidaan puhua pikemminkin korrelaatiosta kuin syy-seuraussuhteesta. Teollistumisen ja sitä seuranneen kaupungistumisen aloittamat rakennemuutokset ovat olleet ratkaisevampia ihmisten lisääntymispäätösten kannalta.

–

Lisääntymisstrategia syntyvyyden mahdollistajana ja rajoittajana

Ihminen on yhteistyölisääntyjä, joita nisäkäslajeista on alle prosentti. Yhteistyölisääntyjille ominaista on se, että yhteisö kasvattaa jälkeläiset kollektiivisesti. Yhteisö siis ottaa yhdessä vastuuta lasten kasvatuksesta ja elossa pitämisestä, eivätkä nämä siten ole yksin vanhempien vastuulla. Edes lähimmät sukulaisemme simpanssit ja bonobot eivät ole yhteistyölisääntyjiä. Esimerkiksi simpanssiemot kasvattavat lapsiaan yksin vuosienkin ajan.

Herää kysymys, miksi ihmisen lisääntymisstrategia evolutiivisesti eroaa varsin merkittävällä tavalla lähimmistä sukulaisistamme. Vallitseva teoria on, että yhteisöllinen kasvatus mahdollistaa pitkän lapsuuden ja kehityksen jälkeläisille, mikä auttaa puolestaan myöhemmällä iällä selviytymään pidempään. Yhteisöllisessä kasvatuksessa resurssien käyttö on tehokkaampaa, mikä puolestaan mahdollistaa suuria määriä resursseja kuluttavat aivot. Yhteistyölisääntyminen ilmenee jopa sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä ihmisen synnytys vaatii luonnossakin yhteistyötä kätilön kanssa.

Yhteistyölisääntyminen mahdollistaa lyhyemmän synnytysvälin. Ihmiset saavat keskimäärin enemmän jälkeläisiä elinaikanaan kuin simpanssit tai bonobot. Samalla on arvioitu, että ihmisten paremmat kommunikaation edellytykset, eli pääasiassa puhe, ovat joko vaatineet yhteisöllistä kasvatusta tai mahdollistaneet sen. On huomattava, että tehokkaamman resurssien käytön vuoksi yhteisöllistä kasvatusta tavataan enemmän karuissa elinympäristöissä, kuten kylmillä ja kuivilla alueilla.

Nykyään usein vanhanaikaisenakin pidetty ydinperheen ihanne ei noudata yhteisöllistä kasvatusta, vaan kasvatus nähdään yksin vanhempien vastuuna. Ydinperhemalli on syntynyt teollistumisen ja kaupungistumisen tuloksena, joten ei ole sattumaa, että hedelmällisyys on niiden myötä romahtanut. Ne eivät tyydytä ihmisen biologisia edellytyksiä lisääntyä.

Kaupungit eivät tarjoa eheää pysyvää yhteisöä, vaan sirpaloituneen ja alati muuttuvan sellaisen. Teollistumisen myötä sosiaalinen odotus on, että vanhempien velvollisuus on kasvattaa lapsi yksin ilman yhteisön huomattavaa apua.

Yhteistyölisääntymiseen kytkeytyvä ihmisen erityispiirre on isovanhemmuus. Ihminen on yksi erittäin harvoista nisäkäslajeista, joilla on vaihdevuodet. Pääsääntöisesti kaikkien muiden nisäkäslajien naaraat pysyvät hedelmällisinä koko elinkaarensa ajan. Ihmisen isovanhemmuuden arvellaan johtuvan evolutiivisesta valinnasta. Isoäiti ”luopuu” omasta hedelmällisyydestään ja lisääntymisestään huolehtiakseen oman lapsensa jälkikasvusta. Näin säästyy resursseja ja vältetään eturistiriitoja. Isovanhempien arkipäiväinen osallistuminen lastenlastensa kasvatukseen on ollut hyvin yleistä esiteollisena aikana. Historiallisesti voidaankin puhua sukuyksiköstä perheyksikön sijaan.

Nykyään katsotaan yleisesti, että isoäidin ei tarvitse osallistua lastenlastensa kasvattamiseen, sillä hän on “eläkepäivänsä ansainnut”. Historiallista väestöaineistoa tarkastellessa on kuitenkin huomattu, että lapset, joilla on ollut isoäiti läsnä elämässä, selvisivät jopa puolet todennäköisemmin aikuisuuteen. Isoäitien läsnäolo on myös lyhentänyt synnytysten väliä. Isoäitien poissaolo perheiden arjesta mitä todennäköisimmin siis laskee syntyvyyttä.

Lastenhankinta on pohjimmiltaan resurssienhallintaa, jonka vaakakupeissa painaa kysymys siitä, parantaako vai heikentääkö lapsensaanti sen hetkistä elintasoa. Maatalousyhteiskunnassa vastaus oli yksinkertainen. Lapsista sai työvoimaa arjen helpotteeksi; lapset myös hoitivat vanhempiaan vanhoilla päivillä, mikä yksiselitteisesti paransi elintasoa. Nykyään vanhuksia odottaa vanhainkoti tai kotiin hylkääminen, eli lasten- ja vanhustenhoidon vastavuoroisuutta ei enää ole.

Toinen keskeinen kysymys on, parantavatko vai heikentävätkö lapset sosiaalista asemaa yhteiskunnassa tai ovatko lapset odotusarvoinen asia. Uskonnollisissa ja terveen koheesion yhteiskunnissa lapset ovat samalla oletusarvo ja vanhemman ansio. Ihminen on kuitenkin lopulta laumaeläin, joka ei päädy ratkaisuihinsa tyhjiössä; päätöksiä tehdään suhteessa laumaan.

Väestötasolla ihmiset tekevät päätöksiä sen pohjalta, paraneeko heidän asemansa yhteisössä ja tuovatko tehdyt päätökset helpotuksia arjen ponnisteluihin. Nykyinen länsimainen kulttuuri ei oleta yksilön hankkivan lapsia; se ei kannusta lisääntymiseen, vaan vanhemman katsotaan olevan jopa heikossa asemassa, sillä hänellä ei ole samanlaista sosiaalista liikkuvuutta kuin lapsettomalla. Vanhempi joutuu luopumaan vapauksistaan lapsensa tähden, mikä on myrkkyä yksilökeskeiselle kulttuurille.

Lapsimäärän vähentyessä on laajempi yhteisö asteittain vieraantunut lapsista, mikä selittää myös sen, että lapselta ei enää hyväksytä lapsenomaista käytöstä. Yhteiskunnalla on myös maatalousyhteiskuntaa paljon tiukemmat odotukset lapsen käytöksen ja kasvatuksen suhteen. Tämä näyttäytyy vanhemmalle lapsivihamielisyytenä ja tuo vanhemmuuteen ylimääräisen sosiaalisen taakan.

Sen lisäksi, että lapsi tulee kasvattaa yksin, hänet pitää myös kasvattaa tarkasti määriteltyihin raameihin sopivaksi. Vanhemman tulee paapoa, palvella ja ylisuojella lastaan, tai tämä kasvaa kieroon. Tällainen pikkutarkka ohjailu sitoo paljon vanhemman resursseja. Lapsen hankkimista harkitseva pelkää oman elintasonsa puolesta, koska yhteiskunnan odotuksissa lapselle tulisi taata jokin hulppean haamurajan ylittävä elintaso.

Ekologiaa opiskelleille K- ja R-valinta ovat tuttuja käsitteitä. K-valintaa noudattavat lajit hankkivat vähän jälkeläisiä, mutta panostavat niihin kaikkensa. R-valintaa noudattavat puolestaan hankkivat paljon jälkeläisiä, mutta panostavat yksilötasolla huomattavasti vähemmän. Ihminen ei kuulu yksiselitteisesti kumpaankaan, vaan molempia strategioita yhdistellään vallitsevien olosuhteiden mukaan.

Nykyinen kulttuuri suosii vahvasti K-strategiaa, sillä kuhunkin jälkeläiseen odotetaan käytettävän runsaasti resursseja. Ei ole järkevää hankkia useampaa jälkeläistä, sillä odotusten ollessa korkeat resurssit eivät yksinkertaisesti riitä.

On ristiriitaista ajatella, että elämän tulisi olla jollain tapaa valmis, jotta lapsia voisi hankkia. Tulisi olla vakaa työ, auto, omistusasunto, hyvä koulutus ja vakaa parisuhde. Tähän pisteeseen päästyään yksilö alkaa pelätä saavutetun elintasonsa menettämistä, ja tässä suhteessa lapsi on uhka. Hetkeä, jolloin kaikki odotukset täyttyvät, ei myöskään luultavasti koskaan tule. Tämä tajutaan yleensä vasta hedelmällisen iän loppupäässä.

Suomalaisten ihannelapsiluku on kaksi. Tilastollisesti luku ei täyty. 1990-luvulta asti laskeneen syntyvyyden syynä on ensisijaisesti esikoisten määrän väheneminen: noin 80 prosenttia syntyvyyden laskusta johtuu siitä. Toisten, kolmansien ja neljänsien lasten määrät ovat pysyneet suhteellisen vakaina. Merkittävin toivotun ja toteutuneen lapsimäärän erotusta selittävä tekijä on liian myöhäinen ensisynnyttäjien ikä. Sitä taas selittävät yhteiskunnan odotukset valmiista elämästä ja lapselle tarjottavasta elintasosta.

–

Sukupuolten väliset suhteet ovat lisääntymisen tavoin resurssienhallintaa, jossa punnitaan parisuhdetta uhkana tai mahdollisuutena. Osapuolet arvioivat, onko parisuhteessa enemmän saatavaa vai menetettävää. Tästä päädymme nykypäivän nurinkurisiin parisuhdemarkkinoihin. Valtio on monessa suhteessa korvannut miehen roolin naisen turvantuojana ja elättäjänä, sosiaalinen media ja viihde taas seuralaisena.

Syntyvyys on laskenut entisestään sosiaalisen median aikakaudella. Sosiaalinen media lietsoo polarisaatiota ja sukupuolten välistä sotaa, jossa voittavat vain sosiaalisen median alustat. Ehkä myrkyllisin puoli ilmiössä on poliittisten aatteiden sekoittuminen siihen.

Tämä on syntyvyyden ja parinmuodostuksen kannalta ikävä yhtälö. Sosiaalinen media tarjoaa naiselle näennäistä seuraa ja parisuhde näyttäytyy vain tunne-elämän taakkana. Samalla naisella ei ole taloudellista tai sosiaalista tarvetta sitoutua mieheen. Tähän on osasyynä naisten laajamittainen siirtyminen työvoimaan ja korkeakoulutukseen. Lopulta naisille, jotka mielivät pariutua, on avoinna koko maailman deittipooli.

On kuitenkin huomattava, että naisten osallistuminen työmarkkinoille ei yksistään halvaannuta syntyvyyttä. Esimerkiksi haredijuutalaisilla hedelmällisyysluku on 6,5, vaikka 80 prosenttia haredinaisista on työelämässä – määrä on lähes kaksinkertainen työssäkäyviin haredimiehiin verrattuna.

–

Suomen vahvuudet syntyvyydessä

Suomen muusta Euroopasta erottava piirre on sekä lapsettomien että suurperheiden suuri osuus väestömäärään nähden. Lapset eivät Suomessa jakaudu tasaisesti. Esimerkiksi Italiassa kokonaishedelmällisyysluku 1,3 tarkoittaa, että lähes kaikilla naisilla on yksi lapsi ja joillakin kaksi. Suomessa se tarkoittaa, että yli kolmanneksella väestöstä ei ole lapsia ja perheistä useimmissa on vähintään kaksi tai kolme lasta. Näin on ollut Suomessa kauan: 1880-luvulla syntyneistä noin neljännes jäi lapsettomiksi, sitä ennen mahdollisesti saman verran tai enemmänkin. Tämä ei tarkoittanut, että lapsettomat eivät osallistuneet lasten kasvatukseen. Monet osallistuivat siihen piikoina, renkeinä tai muuna palvelusväkenä talonpojille tai sitä ylhäisemmille.

Epätasaisesti jakautuva syntyvyys on muodostanut alituisen geneettisen pullonkaulan ja saanut suosimaan suurta perhekokoa. Nykyäänkin Suomessa on suhteessa eniten suurperheitä Euroopassa ja eniten lapsettomia maailmassa. Suurperheet eivät rajoitu yleisten luulojen tapaan vain lestadiolaisten tai muiden uskovaisten piiriin, vaan niitä on huomattavan paljon myös maallistuneiden keskuudessa. Suurperheiden (≥4) lapset muodostavatkin hieman alle kuudenneksen kaikista maamme lapsista, ja ilman suurperheitä maamme kokonaishedelmällisyysluku olisi mahdollisesti alle Japanin vastaavan.

–

Onneksemme voimme todeta, että pieni runsaslapsinen väestönosa on paljon vastustuskykyisempi maailman suhdannevaihteluita vastaan kuin hedelmällisyysluvuissa tasaisesti jakautuva koko väestö. Maamme suurperheitä voi siis pitää hedelmällisyytemme kivijalkana, joka takaa paljon vakaamman väestöllisen perustan kuin muualla Euroopassa.

–

Lopuksi

Historiassa kovaotteisimmatkaan diktaattorit eivät ole saaneet ihmisiä lisääntymään epäedullisissa olosuhteissa, ainakaan pitkäkestoisesti. Lisääntymisen rajoittaminen on kyllä onnistunut, kuten yhden lapsen politiikka Kiinassa on osoittanut. Syntyvyyden oikaisu ei ole yksinkertainen asia, johon voidaan vaikuttaa muutamalla poliittisella päätöksellä. Asian korjaaminen vaatii yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteiden kokonaisvaltaista uudistusta biologisia lisääntymistarpeitamme vastaaviksi. Jos uudistuksia ei suoriteta, kulttuuri korjautuu ennemmin tai myöhemmin syntyvyyttä suosivaksi, mutta tämänhetkisestä yhteiskunnasta ei siinä vaiheessa ole paljoa jäljellä.

Voimme jokainen osaltamme vaikuttaa vallitsevaan tilanteeseen. Voimme tarjota perheille tukiverkkoja ja yhteisöjä, jotka auttavat jakamaan taakkaa lasten kasvatuksessa. Voimme myös vaikuttaa omalla esimerkillämme sosiaalisiin arvostuksen kohteisiin. Tutkimuksissa on todettu, että vauvakuume on niin kutsutussa ystävävaikutuksessa tarttuvaa. Ystäväpiirissä syntynyt lapsi kasvattaa piiriin syntyvien uusien lasten todennäköisyyttä viidenneksellä seuraavan kahden vuoden ajan. Vastaava ilmiö on havaittu vahvempana sisarusten välillä ja hieman heikompana työyhteisössä tai muussa viiteryhmässä.

On huomattu, että vaikutus toimii myös kääntäen. Lapsettomuus vähentää muidenkin lastenhankkimishaluja. On siis tärkeää, että pystymme luomaan vähintäänkin illuusion jonkinlaisesta syntyvyyden noususta. Onneksi Suomessa on myös todellisia merkkejä paremmasta: vuonna 2025 syntyvyys nousi (huom.: suomalaisten keskuudessa) 5 %. Tänä vuonna syntyvyyden arvioidaan nousevan vielä 6-9 %, mikä tarkoittaisi vuoden 2024 lukuihin verrattuna yli 15 %:n kasvua.

–

–