Individualismi ja ihmisoikeuspuhe

JUKKA AAKULA

–

Greed Is Dead: Politics After Individualism on kahden brittiläisen taloustieteen professorin, Paul Collierin ja John Kayn, vuonna 2021 ilmestynyt teos. Collierin ajattelua olen käsitellyt Sarastuksessa aiemmin kahdessa artikkelissa Onko kansallisella identiteetillä käyttöä nykymaailmassa? ja Sosiaalidemokratia näivettyi – mitä saimme tilalle? Collier on Oxfordin yliopiston kehitystaloustieteen emeritus professori ja merkittävä yhteiskunnallinen keskustelija Britanniassa. Hän edustaa kolmatta tietä eli valtio- ja yksilökeskeisyyden sijasta yhteisökeskeisempää markkinataloutta ja politiikkaa.

Collierin ja Kayn teesinä on, että aikaamme leimaa äärimmäinen individualismi, eikä se ole moraalisesti kestävää mutta ei myöskään älyllisesti tai tieteellisesti perusteltua.

Sekä yritysmaailmassa, mediassa että yhä enemmän myös politiikassa yksilöstä on tehty kaiken keskipiste. Talous toimii muka parhaiten, kun jokainen ajaa vain omaa etuaan. Sosiaalinen media ja perinteinen media julistavat molemmat yksilöiden mielenkiintoisuutta. (Some aiheuttaa tosin samalla mielenterveysongelmien voimakasta kasvua varsinkin tyttöjen keskuudessa – tästä Collierin ja Kayn kirja ei vielä kerro.)

Varsinkin USA:ssa myös politiikasta on tullut osa sitä näyttämöä, jossa yksilöt signaloivat omaa erinomaisuuttaan yleisölleen tai vaativat valtiota kovaäänisesti kunnioittamaan omia vasta hetki sitten keksittyjä oikeuksiaan. Ihminen ei ole kuitenkaan vain omaa etuaan maksimoiva yksilö, vaan äärimmäisen sosiaalinen eläin, joka kokee parhaat hetkensä muiden ihmisten seurassa. Tehdessään yhteistyötä muiden kanssa hän myös tehokkaimmin tuottaa hyvää itselleen ja muille sekä yhteiskunnassa että taloudessa.

Mitä enemmän opimme ihmisen evoluutiosta, psykologiasta ja antropologiasta sekä lajimme historiasta (…) yhä selvemmäksi tulee, että individualismi epäonnistuu selittämään ihmisen perimmäisen luonteen. (…) Terve yhteiskunta on verkosto, jossa tehdään vastavuoroisuuden ja velvollisuuksien ylläpitämää yhteistyötä. Osa riippuvuuksista on yksilöiden välisiä, mutta useimmat riippuvuudet liittyvät ryhmiin – yrityksiin, paikallishallintoihin, kouluihin, yhteisöihin ja perheisiin. Useimmat keskinäisriippuvuuksista perustuvat kirjoittamattomiin käytäntöihin eivätkä juridisiin dokumentteihin.

–

Ahneuden ylistys

Talouselämässä ahneutta on ylistetty yhteiskunnan tärkeimpänä käyttövoimana. Sixten Korkmannin mukaan kaikkien aikojen suosituin taloustieteellinen sitaatti on Adam Smithin lause: ”Emme odota saavamme illallista lihamestarin, olutpanijan tai leipurin hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan sen takia, että he tavoittelevat omaa etuaan.” Lainaus on tärkeä mutta antaa yksipuolisen kuvan Smithin ajattelusta. Smith totesi nimittäin myös: ”Ihmisen pitäisi aina olla valmis siihen, että hänen omat pienet etunsa uhrataan (…) yhteisön intressien puolesta.

Collier ja Kay toteavat:

Syy siihen miksi markkinatalous on ainoa kestävä reitti taloudelliseen hyvinvointiin ei ole se, että rikkaat maat ovat individualistisempia. Pikemminkin päinvastoin – varakkaita valtioita leimaa korkea luottamuksen taso, yhteistyö ja sosiaalinen koheesio. Syy siihen miksi markkinataloudet ovat menestyksellisiä on se, että ne ovat pluralistisia ja rohkaisevat ihmisiä kokeiluihin. Kun kokeilut epäonnistuvat – kuten niille useimmiten tapahtuu – markkinatalous tarjoaa nopean takaisinkytkennän: virheet hylätään, onnistumisia imitoidaan.

Taloustieteen teoria omaa etuaan (utiliteettiaan) maksimoivasta yksilöstä (homo economicus) on johtanut ajatukseen, että yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa osakkeenomistajille voittoa. Osakkeenomistajat ohjelmoivat yrityksen johdon insentiiveillä toimimaan niin, että pörssikurssin nouseminen mahdollisimman korkealle on johdon omakin etu. Johdon tehtävä on sitten manipuloida työntekijät toimimaan osakkeenomistajien hyväksi.

Yksi seuraus tästä pyrkimyksestä oli USA:n opioidiskandaali: kipulääkettä, joka tiedettiin erittäin voimakasta riippuvuutta aiheuttavaksi ja joka oli siksi tarkoitettu vain kuolemansairaille, alettiin markkinoida paljon laajemmalle asiakasryhmälle. Firmojen osakekurssi nousi hetkeksi ja yrityksen johto sai insentiivinsä. Seurauksena on ollut kuitenkin satoja tuhansia kuolleita, oikeusjuttuja, tuomioita ja koko lääketeollisuuden maineen kärsiminen.

Kuulemme usein – jopa yritysten johtotehtävissä toimivilta – väitteen että yrityksen johdon juridinen velvollisuus on maksimoida osakkeenomistajien omistuksen arvoa. Sellaista lakia ei ole, ei Britanniassa, ei USA:ssa eikä missään merkittävässä maassa.

Todellisuudessa hyvin toimiva yritys on ihmisyhteisö, jonka jäsenet sisäistävät yrityksen tehtävän yhteisöllisyyden dynamiikan kautta. Historian suuret yritysjohtajat kuten General Motorsin Alfred Sloan tai Boeingin Bill Allen inspiroivat Collierin ja Keyn mukaan työntekijöitään luomalla yhteisen päämäärän, joka on pikemminkin luoda suurta liiketoimintaa kuin maksimoida osakkeenomistajien omistuksen arvoa. Sitoutunut yhteisöllinen ryhmätyö toki sitten loi ja lisäsi näissä menestyneissä yrityksissä monenlaista arvoa, mukaan lukien osakkeenomistajien omistuksen arvo. Inspiroivat johtajat hajauttavat päätöksentekoa niille, joilla on kokemuksen antamaa osaamista. ”Hyvä yhteisöllinen johtaja ei pyri olemaan kaiken viisauden lähde, vaan pikemminkin kasvattamaan kolektiivista tietoa.”

Individualismi on vaikuttanut voimakkaasti myös politiikkaan. Politiikan teko on muuttunut pahimmassa tapauksessa minän performanssiksi sekä oikealla että vasemmalla – mitä paremmin minä näyn, sitä parempi. Mitä älyttömämpiä väitteitä vaikkapa sukupuolten määrästä tai rokotteiden vaikutuksista minä esitän, sitä voimakkaammin signaloin kuuluvani parempien ihmisten yhteisöön eli meihin. Se, että samalla vieraannutan muut yhteistyöstä kanssani ei minun performanssiani haittaa.

Mutta ennen kuin politiikka muuttui minän performanssiksi, politiikkaan astui ihmisoikeuspuhe.

–

Ihmisoikeuspuhe

Ihmisoikeuspuheen alku oli ymmärrettävä. YK:n ihmisoikeuksien julistus määritteli joukon suorastaan universaaleiksi kuviteltuja ihmisoikeuksia tilanteessa, jossa Saksa oli murhannut ihmisiä etnisin perustein. USA:ssa kansalaisoikeusliike syntyi vaatimaan oikeuksia mustille tilanteessa, jossa USA:n lainsäädäntö ei taannut mustille samoja perusoikeuksia kuin valkoisille.

Seuraavaksi koko politiikan sisältö alkoi kuitenkin muuttua kansalaisten hyvinvoinnin edistämisestä uusien oikeuksien keksimiseksi ja vaatimukseksi kunnioittaa näitä keksittyjä oikeuksia.

Oikeuksista eivät puhuneet vain vasemmistolaiset. Oikeistolaiset puhuivat omistusoikeudesta, aseenkanto-oikeudesta ja syntymättömien lasten oikeudesta elämään. Vasemmisto puhui naisten oikeudesta valita, mustien oikeudesta täyteen kansalaisuuteen ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista. Molemmat puhuivat sananvapaudesta lähinnä silloin, kun itse olivat heikoilla.

Osa vaadituista oikeuksista oli ehkä järkeviä ja kohtuullisia, suurin osa ei. Mitkään näistä oikeuksista tuskin olivat absoluuttisia missään objektiivisessa mielessä – todellisuudessa ne olivat tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa syntyneitä käsityksiä oikeuksista.

[Filosofian professori] Alasdair MacIntyre vertasi uskoa luonnollisiin oikeuksiin uskoon noitiin ja yksisarvisiin.

Ensimmäinen ongelma ihmisoikeuspuheessa on se, että ristiriitaisten oikeuksien välillä pitäisi kyetä tekemään valinta eikä ajautua päättymättömään riitelyyn kuten yleensä käy.

Valintatilanteessa voivat olla vastakkain esimerkiksi a) naisen oikeus omaan ruumiiseensa ja b) syntymättömän lapsen oikeus elämään. Ristiriita ratkaistaan nykyaikana käytännössä periaatteella ”kumpi huutaa kovemmin, voittaa”. Vastakkaisen mielipiteen kannattaja leimataan moraalisesti vialliseksi, jotta hänen käsityksensä voidaan ohittaa. Jos huutaminen ei auta, asia viedään oikeuteen.

Nykyajan kaikelle eettiselle keskustelulle periaate ”kumpi huutaa kovemmin, voittaa” on professori Alasdair MacIntyren mukaan tyypillinen. Ristiriitaisten moraalinäkökulmien ongelma oli toki tunnettu jo antiikin Kreikassa. Erilaisten hyveiden ristiriita on antiikin moraalisessa diskurssissa MacIntyren mukaan tavoitettu parhaiten Sofokleen näytelmissä. Tätä traagista ongelmaa Sofokles ei ratkaise lopullisesti, koska siihen ei ole oikeaa eikä väärää ratkaisua. Sofokleen näytelmissä jumala ratkaisee ongelman näytelmän lopussa, mutta meidän olisi ratkaistava ongelma itse uudelleen ja uudelleen – individualistinen ja polarisoitunut aikamme on kuitenkin kykenemätön tähän.

Traagisen ongelman eli kahden oikeuden ristiriidan ratkaiseminen huutamalla ja toista demonisoimalla johtaa kansalaisyhteiskunnan heikkenemiseen, luottamuksen alenemiseen ja polarisaatioon. Toisin sanoen nollasummapelin logiikkaan.

Toinen ongelma on se, että politiikan sisältö on muuttunut kansalaisten hyvinvoinnin edistämisestä yhä uusien oikeuksien keksimiseksi ja niiiden kunnioittamisen vaatimiseksi.

Ihmisoikeuspuhe köyhdyttää poliittista keskustelua, koska se suosii jyrkkyyttä pragmaattisuuden ja kompromissien sijaan. Se tukee sellaista tapaa edistää taloudellista tai sosiaalista tavoitetta, että “luodaan” uusi “oikeus” tavoitteita edistämään.

Hyvinvoinnin edistämisen politiikka voi tietysti sekin johtaa erimielisyyksiin toisaalta keinoista ja toisaalta siitä, kenen hyvinvointia edistetään. Tällaiset ristiriidat tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden kompromissien tekoon ja siten luottamuksen rakentamiseen erimielisten välillä. Toisin on oikeuksien maailmassa. Oikeuksista ei voi tehdä kompromisseja, koska ne ovat “suuria” moraalisia kysymyksiä.

Oikeuksista kiihkoilevat sekä vasemmistolaiset että oikeistolaiset. Omistusoikeutta uhkaa verotus ja verotus on oikeiston fundamentalisteille varkautta. Libertaarifundamentalistit näkevät yleisen asevelvollisuuden rikkovan kansalaisten vapautta – yleinen asevelvollisuus on heille orjuutta. Vasemmalla ihmisen oikeus saada kunnioitusta vakaumukselleen edellyttää, että kansalaisella on muka oikeus kieltäytyä asepalveluksesta jopa Suomen kaltaisessa Rajamaassa. Collier ja Key osoittavat millaisiin äärimmäisyyksiin ihmisoikeuspuhe voi mennä:

Nykypäivänä saattaa tuntua oudolta, että pedofiilijärjestö Paedophile Information Exchange (PIE) teki vuodesta 1974 vuoteen 1984 Britanniassa julkisesti propagandaa sen puolesta, että lapsilla pitää olla oikeus seksiin – mukaan lukien seksiin paljon itseään vanhempien miesten kanssa. PIE oli jäsenjärjestö ihmisoikeusjärjestössä National Council for Civil Liberties, johon kuului monia organisaatioita jotka edistivät sosiaalisia pyrkimyksiä ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi.

(…)

Sama päättely, joka oikeuttaa epäilyn sitä kohtaan että lapsilla pitää muka olla “oikeus” seksiin, oikeuttaa epäilyn sitä kohtaan että lapsilla pitää olla “oikeus” valita oma sukupuolensa.

Samalla kun politiikan teko on muuttunut ihmisoikeuspuheeksi, politiikka on antanut tilaa suurille spektaakkeleille. Aktivisti tai presidentti saa asiansa kuuluviin, kun hänen puheensa on performanssia tai hyvesignalointia. Mitä suurempia hetkellisiä tunnekuohuja aktivisti pystyy ilmaisemaan, sitä paremmin hänen sanomansa myy.

–

Aktivismi politiikan performanssina

USA:n edellinen presidentti Donald Trump on rikastunut kiinteistömyyjä ja tosi-tv -tähti, joka on löytänyt konservartiivisista amerikkalaisista minälleen yleisön ja ihailijajoukon. Tultuaan presidentiksi hän sai koko maailmasta yleisön performanssilleen.

Enää presidentti ei valtionpäämiehenä symboloi suuren kansakunnan arvoa – kuten Eisenhower, Reagan tai kuningatar Elisabet II. Presidentti Trumpille politiikassa kyse on vain minästä.

Toisaalta Trump ei ole narsismissaan – Collier ja Kay käyttävät termiä ekspressiivinen individualismi – yksin: yritykset julistavat omaa erinomaisuuttaan hyvesignaloimalla – samoin akateeminen eliitti, erilaiset Hollywood-tähdet ja muu viihdemaailma.

Yliopistoissa kuvitelma moraalisesta ylivertaisuudesta johdetaan meritokratialle luontaisesta älyllisen ylivoimaisuuden oletuksesta: ”Olen älykäs, joten tiedän parhaiten.” Oletus on niin vahva, että eliitti ei ainoastaan halua kiistää erimielisiä mielipiteitä, vaan tukahduttaa erimielisten mielipiteiden ilmaisunkin. Valistumattomia ei arvostella perustelluilla argumenteilla, vaan he ovat henkilökohtaisen pahoinpitelyn kohteena. He ovat akateemisen eliitin mielestä fasisteja, homofobeja, rasisteja, transfobeja ja ilmastonmuutoksen kieltäjiä.

Mediassa väite moraalisesta ylivertaisuudesta syntyy toisella tapaa. Sanomalehden kolumnissa tai protestikokouksessa ilmaistu intohimoinen raivo ja tunteiden voima on monelle moraalisen arvon mitta.

(…)

Tämä vastenmielinen jyrkkyys on seurausta eliitin äärimmäisestä individualismista, joka on vallannut suuren osan modernista poliittisesta ja kulttuurisesta ajattelusta: minän noususta yhteisön kustannuksella.

Moraalinen ylivertaisuus on eliitille ja mediapersoonille osa oman minän tuotteistamista. Kyse on maineesta ja statuksesta mutta usein myös puhtaasti rahasta.

Hollywoodin julkkikset ovat havainneet, että heidän nimensä yhdistäminen woke-aiheeseen lisää heidän vetovoimaansa nuoreen yleisöön. Koska tällainen yhdistäminen on kaupallisesti edullista, on olemassa erityinen konsulttien ammattikunta, joka neuvoo julkkiksia siinä, mikä asia sopisi parhaiten heidän itsensä markkinointiin. Mm. sukupuolidysforia herätti siksi julkkisten kiinnostuksen. 

BBC:n uudenvuoden 2020 erikoistapahtumassa BBC tarjosi julkkiksille mahdollisuuden antaa lahjoitus haluamalleen järjestölle. Kaksi amerikkalaista Hollywood-julkkista valitsi transjärjestö Mermaidsin avustuskohteeksi 5 000 punnan lahjoitukselle.  Koska tämä lahjoitus rahoitettiin lisenssimaksulla, (…) sen maksoivat pääasiassa tavalliset brittiperheet.

Collier ja Kay osoittavat kirjassaan, miten Mermaids-järjestö käyttää rahojaan vaarallisten hoitokäytäntöjen propagoimiseen henkisestä epävakaudesta ja sukupuolidysforiasta kärsiville lapsille ja nuorille.

Aktivistien intoilu tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vihreä aktivismi sai irrationaalisen ydinvoiman vastustuksensa avulla Saksan valtion lopettamaan ydinvoiman käytön.

Tsunami nielaisi typerästi sijoitetun ydinvoimalan Japanissa ja aiheutti valtavia vahinkoja. Vihreiden kannatus nousi välittömästi Saksan mielipidemittauksissa. Saksassa ei ollut tsunamin vaaraa ja sen ydinvoimaloita huollettiin saksalaiselle tyypillisellä perusteellisuudella. Liittokansleri Angela Merkel, joka on itsekin tiedemies, päätti tyynnytellä vihreitä ilmoittamalla sulkevansa kaikki Saksan ydinvoimalat. Saksa tarvitsi edelleen sähköä ja saa suuren osan sähköstä ruskohiilestä, joka on eniten hiilidioksidipäästöjä aiheuttava ja eniten saastuttava energialähde. Saksa avasi uusimman hiilikaivoksensa helmikuussa 2020, ja sen hiilidioksidipäästöt henkeä kohti ovat suuremmat kuin lähes minkään muun Euroopan maan.

Collier ja Kay eivät mainitse, että samalla Saksan valtio teki itsensä – ja yritti tehdä muutkin maat – riippuvaiseksi autoritaarisen Venäjän energiantuonnista. He mainitsevat kuitenkin, että Saksan hiilidioksidipäästöt aiheuttavat merkittävää haittaa jo ennestään köyhille kehitysmaille.

Ekspressiiviset individualistit yliopistoilla, mediassa ja politiikassa puhuvat arvoista ja vähemmistöjen oikeuksista, mutta todellisuudessa he usein vain etsivät vastaanottavaista yleisöä. Samalla he vieraannuttavat muut hyvistäkin tavoitteistaan kuten ympäristöongelmien ratkaisemisesta. Demokraattiprofessori Mark Lilla eritteli aikoinaan syitä Trumpin voitolle ja Clintonin häviölle. HS haastatteli Lillaa:

Politiikassa on kyse toisten vakuuttamisesta, ei itseilmaisusta. (…) Jos huutaa “olen tässä, olen homo”, ei saa osakseen muuta kuin päänsilittelyä tai silmien pyörittelyä.

(…) Juuri tämä itseriittoisuus johti Lillan mielestä vasemmiston tappioon. Sen sijaan että opiskelijoita kehotettaisiin tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja etsimään kompromisseja, heitä rohkaistaan löytämään oma ainutlaatuinen identiteettiinsä, jota pitää varjella muiden arvostelulta, Lilla sanoo.

(…) Kun yhteisten etujen sijaan korostetaan eroavaisuuksia, amerikkalaiset eivät enää välitä toistensa ongelmista, koska he eivät koe jakavansa niitä, Lilla sanoo. Sotasukupolven uhrautumisen tilalle on tullut millenniaalisukupolven uhriutuminen.

–

Positiivinen vaihtoehto

Collierin ja Kayn ratkaisu on vähemmän individualismia, vähemmän valtiokeskeistä yksilöiden oikeuksien ja tarpeiden tyydyttämistä ja enemmän yhteisöllisyyttä. Yksilö ei ole kaiken mitta eikä minun oikeuteni määritellä oma identiteettini ole politiikan keskipiste.

Ihmiset sekä tekevät yhteistyötä että kilpailevat – ja jokainen näistä mainituista kyvyistä voi olla sekä rakentava että tuhoisa. Voimme tehdä rakentavaa yhteistyötä luodaksemme monimutkaisia sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden verkkoja, jotka lisäävät hyvinvointiamme – tai tuhoisaa yhteistyötä pakottaaksemme uskonnollisia, poliittisia ja taloudellisia arvojamme muille ryhmille ja muille kansoille ja varastaa heidän resurssejaan.

Menestyvät yhteiskunnat – kestävät, vauraat ja kansalaistensa tarpeet täyttävät – ovat niitä, jotka ovat luoneet instituutioita, jotka kanavoivat sekä yhteistyön että kilpailun myönteisille kanaville monimutkaisten yleishyödyllisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Collier ja Kay kertovat myös konkreettisia esimerkkejä siitä, miten ihmiset tekevät esimerkiksi yleishyödyllistä työtä yhteisöllisesti, eivätkä vain signaloi erinomaisuuttaan. Sveitsin ja Suomen kaltaisissa maissa nuorten välivuosi koulun jälkeen vietetään usein asepalveluksessa, jolloin nuori mies tai nainen tutustuu kaikkiin sosiaaliluokkiin kuuluviin maanmiehiinsä. USA:ssa ja Britanniassa ylemmän keskiluokan nuoret lähtevät usein kehitysmaihin esimerkiksi Peace Corps -ohjelmissa.

Wendy Copp – amerikkalainen nuori nainen – halusi kehittää välivuoden viettoa kohti yhteisöllistä sosiaalityötä omassa maassaan. Copp oli tavannut Princetonissa opiskellessaan köyhien perheiden lahjakkaita nuoria ja tajunnut amerikkalaisten köyhien lähiökoulujen heikon tason. Copp perusti Teach for America -ohjelman, jonka kautta tuhannet ylemmän keskiluokan nuoret ovat eksoottisen kehitysmaamatkailun sijaan lähteneet vuodeksi alemman sosiaaliluokan lähiöön kouluavustajiksi tai opettajan sijaisiksi.

Coppin idea on nyt laajentunut 40 maahan. Herää kysymys, miten on Suomen laita. Sosiaalisessa mediassa pidetään nyt ääntä Pisa-tulosten romahduksesta, mutta vaaditaan vain, että muut (julkishallinto) tekisivät jotain. Varakkaat vanhemmat taas haluavat eristää omat lapsensa ongelmista muuttamalla keskiluokaisiin lähiöihin. Yhteisöllisistä ratkaisuista ei juuri puhuta. Olisiko aika?

–

Paul Collier & John Kay: Greed Is Dead. Politics After Individualism. (Penguin Press, 2021)

–

–