Carolus Löfroosin haastattelu

Ruotsissa asuva Carolus Löfroos osallistui vuosina 2014-15 vapaaehtoisena Ukrainan sotaan Azovin rykmentin ”ulkomaalaisjoukkueessa”. Kiuas julkaisi hänen muistelmateoksensa ”Vapaaehtoiset. Sotamme Ukrainassa 2014-2015” viime syksynä, ja se on saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Viime vuoden lopulla kirja ilmestyi myös englanniksi yhdysvaltalaiselta Antelope Hill -kustantamolta. Löfroosin haastattelun on tehnyt ja suomeksi tulkinnut Timo Hännikäinen

–

”Vapaaehtoiset” on nyt saatavilla suomen- ja englanninkielisinä laitoksina. Onko englanninkielinen laitos saanut laajan yleisön? Millaisia kommentteja olet saanut lukijoilta?

Suureksi yllätyksekseni näyttää todella siltä, että ihmiset lukevat yhä kirjoja. Siellä täällä on ilmestynyt muutama arvostelu, mutta hauskin lukemani oli englanninkielisen laitoksen ensimmäinen arvio. Se oli hyvin lyhyt ja siinä verrattiin kirjaa Generation Killiin, mutta mainittiin, että toisin kuin televisiosarjan / kirjan merijalkaväen pataljoonassa, Ukrainan ulkomaalaisjoukkueessa ”juopoteltiin ja kiroiltiin paljon”. Kai tuollaisia kiteytyksiä tulee, kun tila on kovin rajattu.

–

Lukijat ja arvostelijat ovat verranneet sinua moniin erilaisiin sotamuistelmien tekijöihin: Ernst Jüngeriin, Sven Hasseliin, Marco Casagrandeen… Onko sinulla omaa suosikkia sotamuistelmien joukossa?

Ollakseni aivan rehellinen, ennakko-oletukseni että ihmiset eivät lue kirjoja kumpuaa pääosin itsestäni. Olen yleensä aivan liian lyhytjänteinen istuakseni alas ja lukeakseni kirjan kannesta kanteen. Vaikka minua on monesti kehotettu lukemaan Jüngeriä, en ole vielä tehnyt niin.

Sama pätee Hasseliin, jonka tiedän paremmin mutta johon perehtymisessä en kuitenkaan ole päässyt sen pidemmälle kuin katsomaan vanhan elokuvaversion Kuolema telaketjuilla -kirjasta. Se oli joka tapauksessa lapsuuden suosikkejani VHS-aikana. Siinä kuvatussa sekoilussa ja typeryydessä tuntui olevan jotain poikkeuksellisen aitoa, joka vetosi minuun enemmän kuin kaikki muut sotakuvaukset, joita olen sitä ennen ja sen jälkeen nähnyt. Ajan mittaan sain selville, että kirjoittaja oli itse ollut sodassa ja että hän oli luultavasti keksinyt kaiken. Nuorena aikuisena hyväksyin tosiasian, että tarinan hahmot olivat kaukana todellisuudesta. Hyväksyin sen, että tosielämässä ei ollut magiaa ja jatkoin elämääni, vähän selväjärkisempänä mutta pohjattoman pettyneenä kykyyni ymmärtää ympäröivää maailmaa.

Aloin ymmärtää vasta päädyttyäni Ukrainaan ja liityttyäni omituiseen ulkomaalaisjoukkueeseen. En tietenkään tiedä, kertoiko Hassel itse todistamistaan ja kokemistaan tapahtumista, mutta ainakin hän on kertonut uudelleen muilta kuulemiaan tarinoita. Tarinoita ihmisistä ja tapahtumista, jotka ovat ehdottomasti tosia. Sellaista ei yksinkertaisesti voi keksiä ja vain sattumalta saada sitä tuntumaan todemmalta kuin useimmat muut sotakuvaukset. Ennen Ukrainan sotaa en osannut kuvitellakaan, että sellaisia miehiä kuin Kreikkalainen ja Långström on oikeasti olemassa (ja kummankin persoonaa on kirjaa varten hiukan siloiteltu). Jos joku olisi kertonut heistä minulle, olisin vain ajatellut että he ovat keksittyjä tai ainakin suuresti liioiteltuja hahmoja. Sellaisia kuin Sven Hasselin kirjoissa. Mutta he olivatkin todellisia, aivan kuten Hasselin tarinat.

Vertaaminen Casagrandeen oli yllätys, ja ilahduin siitä yhtä paljon kuin muistakin. En muista koskaan tavanneeni häntä, mutta muistan että hänen isänsä, joka taisi olla paikallinen poliisi, asui enoni kodin lähellä Etelä-Suomessa. Kaiken kuulemani perusteella Casagranden tarinat Balkanin sodasta ovat melkoisen epätavallisia, ja jos omiani voi verrata niihin, olen tietenkin iloinen. Jos löydän aikaa ja kärsivällisyyttä lukea jonkin kirjan, luen Mostarin tien liftarit ennen kuin siirryn Hasseliin ja Jüngeriin.

–

Yksi kiehtova piirre ”Vapaaehtoisissa” on sen yksityiskohtaisuus kaikessa: toiminnassa, ympäristössä, ihmisten ulkonäössä, vaatteissa, aseissa, varusteissa… Teitkö minkäänlaisia muistiinpanoja Ukrainassa ollessasi?

Alussa yritin pitää jonkinlaista päiväkirjaa, mutta aiemmin mainitsemani lyhytjänteisyys ja tuon vaiheen äärimmäinen yksitoikkoisuus lopettivat sen lyhyeen. Ei ole järkeä kirjoittaa päiväkirjaa, kun jokainen päivä on kuitenkin samanlainen kuin edellinen. Päätin sen sijaan luottaa pelkkään muistiini. Minulla on aina ollut aika hyvä valokuvamuisti, mutta luonnollisesti kirkkaimmatkin muistikuvat hämärtyvät ajan mittaan. Kun aloin vakavissani kirjoittaa kokemuksiani ylös, tapahtumista oli jo kulunut suunnilleen seitsemän vuotta. Onneksi minulla oli ollut kamera mukana, ja saatoin verrata ottamiani valokuvia muistikuviini sekä tarkastaa päivämääriä ja kellonaikoja digitaalisista tiedostoista. Sellaisiin yksityiskohtiin en tietenkään ollut kiinnittänyt mitään huomiota itse sodan aikana.

Seuraavaksi tarkastelin tapahtumapaikkojen karttoja. 2000-luvun kirjoittajana minun onneksi oli helpompi saada niitä käsiini kuin vaikkapa 1940-luvun sotamuistelijan. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta kun esimerkiksi suoritimme vastahyökkäystä Šyrokynessä, olin niin uupunut ja välinpitämätön, etten koskaan ollut aivan varma, mitä tietä pitkin hyökkäsimme. Usein matka suojaan vihollisen tulelta tuntui minusta 700 metrin pituiselta, mutta osoittautuikin olevan vain 200 metrin mittainen kun tarkastin sen kartasta. Printtasin kylän kartan, lähetin sen joukkueen muille miehille ja pyysin heitä piirtämään nuolia merkitsemään etenemissuuntaamme, vihollisen tankin sijaintia ja niin edelleen.

Silloin kävi ilmi, etten ollut ainoa joka ei ollut sinä päivänä painanut asioita mieleensä, sillä jokaisessa saamassani kartassa nuolet ja muut merkit oli piirretty eri kohtiin. Kreikkalainen ja Richter kiistelivät siitä, oliko meitä tulittanut venäläinen tankki ollut 300 vai 1000 metrin päässä, vaikka kummassakaan näkemyksessä ei ollut järkeä, ja Cuixin ranskalaisittain sekavassa mielessä olimme hyökänneet Šyrokyneen etelästä emmekä pohjoisesta. Uuvuttavien ristiviittausten, valokuvien, satelliittikuvien ja kaikkien mukana olleiden hämärien muistikuvien lisäksi Bear muisti kirkkaasti kuinka tankki oli vyörynyt esiin hänen edessään olleesta pensaikosta, joten onnistuin kokoamaan palapelin todellisesta tilanteesta. Selvitin tapahtumat ja sijainnit metrin tarkkuudella, tai ainakin melkein. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka pyrin kirjoittamaan kaiken niin todellisuutta vastaavaksi kuin mahdollista. Ennen kirjan lähettämistä kustantajille luetutin sen vielä useilla joukkueen jäsenillä.

Laaduntarkastamisen viimeisen vaiheen piti koittaa alkuvuodesta 2022, kun aioin lähettää muutaman viimeisen luvun Kirtille, joka oli ollut komppanianpäällikkönä Šyrokynen taistelussa. Uskoin, että komentajan näkemys antaisi viimeisen silauksen taistelukuvaukselle ja saisin laajemman kuvan itse operaatiosta. Tämä ei kuitenkaan koskaan toteutunut, sillä venäläiset hyökkäsivät helmikuun lopulla. Kuten tiedetään, Kirt ja muu Azovin rykmentti kieltäytyivät vetäytymästä Mariupolista ja joutuivat puolustamaan kaupunkia toivottomassa tilanteessa, kunnes heidän oli lopulta pakko antautua saman vuoden toukokuussa.

Kirt kuitenkin selvisi hengissä sekä piirityksestä että sotavankeudesta, joten ehkä vielä joskus saan häneltäkin palautteen ja teen sen perusteella muokkauksia uuteen laitokseen.

–

Kuvaat sotaa pikemminkin eksistentiaalisena kokemuksena kuin poliittisena konfliktina tai järjettömänä painajaisena. Pitääkö olla poikkeuksellinen luonne kuvatakseen sotaa siten?

Tavanomainen selitys on, että kaksi prosenttia ihmisistä on täydellisiä sotilaita. Väitteen esittäjien mukaan nämä miehet ovat enemmän tai vähemmän psykopaattisia. Heidän mielestään vain psykopaatti voi nähdä sodassa kauneutta. Oman kokemukseni perusteella tämä ei ole vain yksinkertaistus, vaan iso ja härski valhe.

Kun päätin lähteä sotaan, minulla oli uskoakseni kulttuurisesti rakentunut käsitys siitä, millaista sota oli. Se tuli kaikista sodanvastaisista elokuvista, kaikesta ”sota on helvettiä” -hokemisesta. Kaikista veteraaneista (erityisesti niistä jotka eivät koskaan olleet kokeneet taistelua), jotka valittivat mielenterveysongelmistaan. Tietenkin yhdistin tämän käsityksen jonkinlaiseen naiiviin ja poikamaiseen seikkailuhenkeen, mutta silti se vastasi yleisiä mielikuvia. Sota on paha, piste. Olin kuitenkin hyvin nuoresta saakka halunnut olla sotilas, ja olin lähinnä nauttinut asepalveluksestani Suomessa ja vuosistani Ruotsin kodinturvajoukoissa. Sotilaana oleminen rauhan aikana on kuitenkin erilaista, ja halusin olla sotilas myös oikeassa sodassa. Nähdäkseni millaista se on. Mistä minut on tehty. Halusin kovasti jotain, jonka pahuudesta minulle oli kerrottu koko elämäni ajan. Sisäinen ristiriita, jonkinlaista sielullista kaksoisajattelua.

Aluksi Ukrainan-kokemukseni pitkäveteisyys rikkoi tuon sisäisen konfliktin ja minut itseni, ja olin pohjattoman pettynyt. Olin matkustanut vieraaseen maahan tietämättä mitä odottaa, paitsi että se oli jotain abstraktilla tavalla pahaa, ja olin löytänyt pelkkää tyhjyyttä. En pelkoa, en kunniaa, en taistelua. En hyvää enkä pahaa. Pelkkää äärimmäisen tyhjyyden äärimmäistä kauhua. Kun lopulta alkoi tapahtua ja aloimme suorittaa kaipaamiani tehtäviä vihollisen alueella, olin kyllästynyt kaikkeen. Olin tyhjä kuori, en piitannut paljon mistään.

Uskoakseni tässä vaiheessa aloin muovautua pikemminkin ympärilläni olevien ihmisten vaikutuksesta. En toisen kulttuurin tai vieraan yhteiskunnan vaikutuksesta, vaan erikoisten asetovereitteni. Sen pienen maailman, jonka osaksi huomasin tulleeni. Bearin poikamainen viattomuus, joka sai hänet halukkaaksi uhraamaan kaiken, jopa henkensä, kansansa vapaan ja vauraan tulevaisuuden puolesta. Tjeckin epäitsekäs kyky voittaa halvaannuttava pelkonsa ja edetä kohti varmaa kuolemaa, suojella ystäviään ruumiillaan ja hengellään, vaikka hänen lihansa vaati juoksemaan pakoon. Långströmin täydellinen pelottomuus ja taisteluhurmos, jonka vallassa hän innokkaasti työnsi meitä kaikkia vaaroja kohti. Kaikkein eniten minuun varmaankin vaikutti Kreikkalaisen maailmankatsomus. Maailmankatsomus, jossa mikään ei ollut pyhää mutta kaikki pyhitettyä. Jossa sota ei ollut kauheaa vaan jotain josta saattoi vitsailla ja nauttia. Sota oli taiteenlaji. Ihmisestä, joka salli itsensä nauttia siitä, tuli taiteilija eikä uhri. Sodan taiteilija saattoi maalata raivokkaan ekstaasin vallassa sodan äänillä, hajuilla ja kirkkailla väreillä, ihmeissään puhtaasta kauneudesta joka hänellä oli onni ja etuoikeus kokea.

Kreikkalaiselle vain tällä oli merkitystä. Sodalla ja itsensä kehittämisellä sodan taiteilijana. Vaikka uskonkin että tämän tajuaminen vaatii poikkeuksellista luonnetta, kuka tahansa tavallinen ihminen voi huomata saman jos vain sallii sen itselleen. Viime kädessä siitä syystä tavalliset ihmiset haluavat kuulla tarinoita urheudesta, elämästä ja kuolemasta, kuten he ovat tehneet niin kauan kuin tarinoita on ylipäätään kerrottu. Tarinoita siitä, kuinka miehet voittavat pelkonsa ja heikkoutensa, luovat suuruutta tyhjästä ja veistävät kivestä patsaita jotka kestävät heitä kauemmin. Eikö kaikessa ole kysymys juuri tästä? Ja kuinka siinä voi olla näkemättä puhdasta kauneutta?

”Jos päättää olla näkemättä”, Kreikkalainen luultavasti sanoisi.

–

Eräs suomalainen lukija kirjoitti ”Vapaaehtoisista”: ”Jos Vietnamin sodan estetiikka oli psykedeelistä rockia ja sotilasvarusteisiin kirjoitettuja hippien iskulauseita, Itä-Ukrainan sodan estetiikka oli sitä, että sotilaat koristelivat itsensä pääkalloilla, mustilla auringoilla ja viikinkiriimuilla ja kuuntelivat black metallia matkalla etulinjaan.” Mitä ajattelet tästä?

Sodasta syntyvä kuva riippuu tietenkin niistä, jotka siinä taistelevat. Kehnosti motivoituneet alaluokkaiset amerikkalaiset, jotka liittivät oman itsekeskeisen kulttuurinsa ja yleisen laiskuutensa Vietnamin sotaan, johon heidät oli värvätty heidän mielestään ilman kunnon syytä, olivat aivan erilaisia kuin ukrainalaiset patriootit ja jalkapallohuligaanit, jotka värväytyivät taistellakseen entistä orjuuttajaansa vastaan. Köyhät ja innottomat hipit, jotka halusivat vain palata kotiin viidakosta, olivat oma porukkansa. Slaavilaiset katutappelijat, jotka halusivat murskata kalloja karussa, paksun mudan ja sodan pirstomien tiilien ja teräksen täyttämässä rannattomassa maisemassa, olivat omansa. Jäljelle jäävät kuvat ovat yhtä erilaisia kuin miehet, jotka piirsivät ne.

–

Vanha yksikkösi, ulkomaalaisjoukkue, sotii yhä Ukrainassa. Voitko kertoa jotain sen tämänhetkisestä tilanteesta?

Tilanne on vähän monimutkainen, koska joukkue on muuttunut paljon vuosien varrella, ja muutokset ovat jatkuneet Venäjän uuden hyökkäyksen aikana. Esimerkiksi Tor matkusti omin päin Ukrainaan nykyisen sodan alussa ja liittyi Kansainväliseen legioonaan. Hän oli Javorivissa sinä yönä kun venäläinen risteilyohjus räjäytti legioonan tukikohdan paskaksi. Jos näit epäselvän kännykällä kuvatun videon, jossa näkyy yksi räjähdyksistä ja jossa kuvaaja huohottaa kuuluvasti juostessaan suojaan, se on hänen kuvaamansa. Tor ei tietenkään ollut niiden pelkureiden ja paskanpuhujien joukossa, jotka lähtivät kotiin iskun jälkeen. Hän palveli legioonassa jonkin aikaa ja osallistui taisteluihin tiedusteluyksikön jäsenenä Mykolajivin ja Hersonin alueella.

Chris Garrett auttoi aluksi avustuskuljetusten toimittamisessa Lviviin, mutta perusti lopulta oman pomminpurkajayksikön. Hän siivosi suuren osan sotkusta, jonka venäläiset jättivät vetäytyessään Hostomelin lentokentältä, ja sieltä hän siirtyi samoihin hommiin eri puolille maata. Kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, hän oli aikeissa pitää vähän lomaa, sillä hän oli työskennellyt keskeytyksettä reilun vuoden. Hänet tuntien loma ei luultavasti kestä kovin kauan.

Bear ei palannut ulkomaalaisjoukkueeseen, vaan liittyi toiseen taisteluyksikköön. Hän on lihonut melkoisesti vuosien varrella ja on nyt enemmän sotanimensä veroinen kuin hoikempina päivinään.

Muu ”alkuperäinen” ulkomaalaisjoukkue muodostettiin uudelleen Kiovassa nykyisen sodan alussa. Långström palasi takaisin johtoon ja Cuixista tuli jälleen räjähdeasiantuntija. Richter oli jo valmiiksi joukkueessa, kuten Kreikkalainenkin. Tjeck sanoi myös palaavansa, mutta häntä ei sitten näkynytkään. Sotaan lähteminen on usein pelottavampaa kuin sota itse, ja Tjeck ei saanut itseään kasaan vielä silloin. Vähän ajan kuluttua hänet kuitenkin nähtiin jossain sotilaspoliisiyksikössä tai vastaavassa, joka ei osallistunut varsinaisiin taisteluihin. Sen jälkeen hän ilmeisesti vain kyllästyi toimettomuuteen ja päätyi takaisin ulkomaalaisjoukkueeseen. Hän on siinä mielessä erikoinen tyyppi. Pelkää enemmän kuin muut, muttei mitenkään kykene pysymään kaukana vaaroista. En tiedä onko hän ällistyttävän rohkea vai inhoaako hän itseään, vai sekä että.

Nämä alkuperäisjäsenet ja joukko uudempia ottivat osaa Kiovan taisteluun ja pysäyttivät Valko-Venäjän rajalta tulleet venäläisyksiköt. Kun taistelu oli viimein voitettu ja selkäänsä saaneet, lannistuneet venäläiset oli ajettu takaisin rajan yli, joukkue yritti eri keinoin päästä piiritettyyn Mariupoliin – maa- ja ilmateitse. Kun se ei uskaliaista yrityksistä huolimatta onnistunut, he siirtyivät pohjoisrintamalle. Siellä he luullakseni sattumalta päätyivät Harkovan vastahyökkäyksen kärkeen. Hyökkäyksen menestyttyä he siirtyivät Bahmutiin, jonka tilannetta Kreikkalainen jo useita kuukausia sitten kuvaili ”kahdeksi valtavaksi laumaksi, jotka lahtaavat toisiaan”.

Nyt Bahmutin taistelu on kestänyt reilusti yli puoli vuotta ja joukkue taistelee siellä edelleen, torjuu venäläislaumoja piirityksen uhatessa.

–

Ukrainan sodan tämänhetkinen vaihe on nyt kestänyt yli vuoden. Ukrainalaisten moraali on hyvä, mutta monet ulkomaiset vapaaehtoiset valittavat, että Ukrainan armeijan organisaatio on edelleen vanhanaikainen ja tehoton. Yksiköiden välinen kommunikaatio toimii huonosti, hierarkia on neuvostoaikainen, useimmat yksiköt eivät kykene nopeisiin hyökkäysoperaatioihin ja niin edelleen. Mitä mieltä olet oman kokemuksesi perusteella Ukrainan armeijasta? Eroavatko vakinainen armeija ja Azovin ja Krakenin kaltaiset vapaaehtoisyksiköt selvästi toisistaan tässä suhteessa?

Monilla vuosien varrella saapuneilla vapaaehtoisilla, erityisesti niillä jotka saapuivat vuonna 2022, ei tietenkään ollut mitään käsitystä siitä, mihin he olivat menossa. Moni tuli rinta rottingilla ja luuli, että heidän aiempi kokemuksensa Afganistanin ja Irakin komennuksilta oli tehnyt heistä kokeneita sotureita. Heiltä lähtivät luulot nopeasti, kun he kohtasivat oman tasoisensa vihollisen. Silloin ylpeän ihmisen on helpompi syyttää kaikesta ukrainalaisten epäpätevyyttä kuin myöntää, että hän itse tuli henkisesti valmistautumattomana, niin kuin monet tulivat. Aivan sama ilmiö nähtiin aiempina vuosina.

Siitä huolimatta Ukrainan armeijalla on edelleen kaikenlaisia ongelmia. Tämä pätee enemmän tai vähemmän kaikkiin yksiköihin. Monet ongelmista johtuvat siitä täydellisestä leväperäisyydestä, josta armeija kärsi taistelujen alkaessa vuonna 2014, jotkut niistä taas neuvostoaikaisesta kulttuuriperinnöstä kokonaisuudessaan. Monia puutteita on paikattu enemmän tai vähemmän onnistuneesti vuosien aikana, mutta vaikka kaikki saataisiin korjattua, sotilaat ovat silti ukrainalaisia. Tavallaan ukrainalaiset pysyvät aina arvoituksena länsimaalaisille, emmekä koskaan kykene täysin ymmärtämään heidän käyttäytymistään. Usein ukrainalaisten touhu näyttää vähä-älyiseltä, mitä se välillä onkin, mutta oudolla ukrainalaisella on myös ansionsa taistelijana. Yrittäessäni ymmärtää häntä olen tullut siihen johtopäätökseen, että ukrainalainen sotilas on sisimmässään yhä arojen kasakka.

Ukrainalainen sotilas on aivan erilainen kuin ruotsalainen karoliini, englantilainen kaartilainen tai preussilainen musketööri, ja toimii taistelussa omalla tavallaan. Länsimaalainen on ymmällään, kun ukrainalaiset rivisotilaat istuskelevat törkyisissä asemissaan Bahmutissa ja polttelevat mieluummin tupakkaa kuin rakentavat niitä vahvemmiksi. Mutta silloin kun länsimaalainen vetäytyy, ukrainalainen usein pitää asemansa. Seinät sortuvat hänen ympärillään, mutta hän pitää jalat tukevasti maassa ja tähtää kiväärillään kohti tulevaa ihmisaaltoa, jonka tietää mahdottomaksi pysäyttää. Kun länsimaalainen menee maihin ja rukoilee, Ukrainalainen kuolee iloisin mielin ja huutaa kunniaa kansalleen.

Ehkä paras esimerkki kasakkahengestä ovat helikopterilentäjät. Ei kovinkaan kauan sitten, kun venäläiset vielä vyöryivät rajan yli, muutama lentäjä ylitti Hind-taistelukoptereillaan rajan Belgorodiin sytyttääkseen venäläisten oman kaupungin liekkeihin. Se jos mikä kuvastaa villiä ja vapaata kasakkaa, joka lentää teräshevosellaan hulluuteen saakka päättäväisenä aron yläpuolella ja iskee vihollisen kimppuun piittaamatta muusta kuin taistelusta ja seikkailusta. Tämä on ukrainalainen tapa sotia, eikä länsimaalainen voi koskaan todella ymmärtää sitä. Se on sattumanvaraista ja impulsiivista, melkein lapsenomaista. Sen hallitsemattomuus, itsetyytyväisyys ja laiskuus loukkaa länsimaista järjestyksen tajua. Samalla se on kuitenkin villiä ja vapaata, mahdotonta jäsentää ja hallita. Arojen kasakkaratsumies istuu tyytyväisenä piippuaan poltellen metsänreunassa valtavan pellon laidalla, mutta yhtä äkisti ja epäloogisesti kuin tuulen suunta muuttuu, hän loikkaa hevosensa selkään, ratsastaa rajan yli ja polttaa vihollisen linnakkeen maan tasalle.

–

Tämänhetkinen tilanne rintamalla muistuttaa enemmän ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja kuin Itä-Ukrainan sotaa vuosina 2014-15. Tappiot kasvavat molemmilla puolilla. Miten uskot tämän kaiken päättyvän? Onko mitään ratkaisua näkyvissä?

Olen varma, että kunhan Ukraina saa koko ajan aseapua, erityisesti ammuksia ja raskaita aseita, he saavat aloitteen taas käsiinsä kun sääolosuhteet kohenevat keväällä ja alkukesästä. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en osaa sanoa. Venäjän näyttö puolustussodassa viime vuoden aikana on ollut suunnilleen yhtä kehno kuin hyökkäyssodassakin, mutta johtaako Ukrainan hyökkäys vaikkapa Zaporižžjassa venäläisten perääntymiseen kuten Hersonissa? Tai suoranaiseen pakoon kuten Harkovassa? Vai ovatko he ehtineet vahvistaa puolustustaan niin, että se pysäyttää ukrainalaiset? En tiedä, se jää nähtäväksi.

Suuremmassa mittakaavassa Venäjä ei voi enää voittaa. Venäjä hävisi sodan ensimmäisinä päivinä, kun se epäonnistui pääkaupungin valtauksessa ja Ukrainan itsenäisyyden nopeassa murskaamisessa. Epäselvää on vain, montako Pyrrhoksen voittoa Venäjä ehkä onnistuu raapimaan kasaan muuten epäonnistuneella sotaretkellään.

–

Harkitsitko lähteväsi uudelleen vapaaehtoiseksi Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen?

Tiesimme kaikki, että heti kun ”oikea sota” alkaisi, Mariupolille kävisi kusisesti. Venäläiset saartaisivat kaupungin väistämättä ja murskaisivat sen pala palalta. Odotin sitä monta vuotta, mutta aika vain kului. Uneksin Mariupolin taistelusta vuosia, mutta siviilielämäänsä ei voi panna tauolle loputtomiin.

Helmikuun alussa vuonna 2022 aloin vaimoni kanssa valmistella muuttoa asunnostamme vanhaan hirsimökkiin, jonka isoisoisäni isä oli rakentanut 1860-luvulla. Ei juoksevaa vettä, sähköt puuttuivat melkein kokonaan, kaikki ikkunat ja ovet hajoamispisteessä, sellainen ratkaisu. Jos olisin lähtenyt silloin Ukrainaan, olisin jättänyt perheeni paleltumaan.

Sodan alun seuraaminen oli raskasta, ja monien vanhojen ystävieni paluu taistelemaan teki siitä vielä raskaampaa. Sanon itselleni, että toisin kuin vuonna 2014, nyt Ukraina viimein saa kaiken tarvitsemansa länsimaisen avun. Sinne virtaa paitsi sotilaallista ja taloudellista apua, myös vapaaehtoistaistelijoita. Minun ei tarvitse lähteä sinne enää. Mutta mietinkö minä sotaa? Kaipaanko sitä?

Kaipaan sitä joka ikinen päivä.

–

Mitä sanoisit sellaiselle, joka harkitsee vapaaehtoiseksi lähtemistä mutta jolla ei ole aiempaa taistelukokemusta?

Ne, joilla ei ole taistelukokemusta, muodostuvat usein ongelmaksi niille joilla sitä on, joten en suosittele sitä. Kuitenkin kuka tahansa jolla on avoin mieli ja halu auttaa, voi tehdä niin, mutta älkää odottako pääsevänne etulinjaan ase kädessä, jos teistä ei ole siihen. On paljon asioita joita voi tehdä osallistumatta taisteluihin, ja päällisin puolin tylsäkin homma voi osoittautua seikkailuksi jos siihen paneutuu.

–

Suomessa on vallinnut lähes yksimielinen Venäjän-vastainen ja Ukraina-myönteinen mieliala hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Kremlille myötämielisiä ääniä kuuluu vain vasemmiston ja oikeiston kapeilta reuna-alueilta. Suomalaiset näyttävät havahtuneen Venäjän maantieteelliseen uhkaan. Millainen tilanne on Ruotsissa? Onko siellä aktiivisia venäläismielisiä ryhmiä tai julkisuuden henkilöitä?

Venäjä lietsoo oppositiota aina kun mahdollista luodakseen häiriöitä ja erimielisyyttä, mutta nyt se on onneksi näyttänyt todellisen karvansa useimmille. Jopa ne, joita Grima Käärmeenkieli on ennen onnistunut höynäyttämään, näkevät nyt Mordorin sellaisena kuin se on. Jäljelle jääneet ovat pelkkiä jäänteitä.

–

Mitä elämääsi kuuluu nykyään? Tunnut sopeutuneen varsin hyvin siviilielämään.

Vaippojen vaihtaminen ja rikkinäisten ikkunanpuitteiden korjaaminen ei jätä aikaa paljon muulle, ja jokaisen valmistuneen projektin tilalle näyttää aina tulevan pari uutta täyttämään tyhjiötä. Olen varmaankin tyytyväinen, mutta erittäin kiireinen. Toivon kuitenkin, että minulla on vielä joskus vapaata aikaa, ja koska en enää voi palata sotimaan, aion käyttää sen kirjoittamiseen. Aion kirjoittaa lisää hölmöjä tarinoita ulkomaalaisjoukkueesta ja kaikista niistä paskahommista, joissa he ovat olleet helmikuusta 2015 saakka.

–

Carolus Löfroosin ”Vapaaehtoiset” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.