Vallankumous sukupuolitautina

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on alkujaan ilmestynyt Timo Hännikäisen esseekokoelmassa Medusan kasvot. Kirjoituksia kauhusta (Hexen Press, 2018).

–

Jättimäisessä Starliner-kerrostalokompleksissa asuva tohtori Emil Hobbes tekee geenimanipulaatioon liittyviä kokeita. Hän uskoo ihmisen muuttuneen modernissa yhteiskunnassa liian rationaaliseksi ja kadottaneen yhteyden ruumiiseensa ja vaistoihinsa. Kokeiden tuloksena valmistuu iilimatomaisia loisia, joiden vaikutus ihmisisäntiin on ”yhdistelmä lemmenrohtoa ja sukupuolitautia”. Loiset aiheuttavat isännissään hallitsemattoman seksuaalisen himon, joka kohdistuu kaikkiin ja kaikkeen. Hobbes istuttaa loisia teini-käiseen rakastajattareensa, joka puolestaan levittää niitä kerrostalossa asuviin seksipartnereihinsa. Tajutessaan kokeilun arvaamattomat seuraukset Hobbes surmaa rakastajattarensa ja itsensä, mutta se on jo myöhäistä. Loistartunta leviää eristyneessä ja huippumodernissa asuinympäristössä ruohikkopalon tavoin, ja pian asuinkompleksi suistuu väkivaltaisiin orgioihin, kun tartunnan saaneet jahtaavat maanisesti uusia seksikumppaneita levittääkseen tautia.

Tällainen on yksinkertaisuudessaan kanadalaisen David Cronenbergin ensimmäisen pitkän elokuvan Shivers (1975, tunnetaan myös nimellä They Came from Within) juoni. Vaikka elokuva menestyi kaupallisesti hyvin, se sai ilmestyessään kriitikoilta suorastaan hyökkäävän kielteisen vastaanoton. Elokuva oli osin tehty julkisin varoin rahoitetun Canadian Film Development Corporationin tuella, ja kriitikko Robert Fulford otsikoi Saturday Night -lehdessä ilmestyneen arvostelunsa: ”Teidän on syytä tietää kuinka huono tämä elokuva on, sillä olette maksaneet siitä.” Vastaanotto paitsi hankaloitti Cronenbergin tulevien elokuvien rahoitusta, myös sai ohjaajan torontolaisen vuokraisännän irtisanomaan vuokrasopimuksen ”moraalisista syistä”.

Shivers kärsi pitkään huonosta maineestaan. Vasta Cronenbergin myöhempi asema visionäärinä ja avantgarde-sankarina on saanut kriitikotkin myöntämään, ettei filmi ole halpahintaista eksploitaatiota Itse asiassa se on Cronenbergin varhaistuotannon paras teos, ja lukeutuu muutenkin hänen vahvimpien elokuviensa joukkoon. Paitsi että se on ohjaajalleen tyypilliseen tapaan perin juurin vinksahtanut ja häiritsevä, se hyödyntää mustaa huumoria estottomammin kuin Cronenbergin myöhempi tuotanto. Kohtaus, jossa vanha ja reilusti ylipainoinen rouva riuhtaisee tarjoilijanuorukaisen asuntoonsa kähisten samalla ”I’m so hungry for love!” jaksaa huvittaa yhä uudelleen.

Kuten monen muunkin Cronenbergin elokuvan, Shiversin juoni on referoituna lähinnä älytön. Shivers on nähtävä, jotta voisi ymmärtää mistä siinä on kyse. Cronenberg operoi kaikkein ilmeisimmällä tasolla, häkellyttävän ja hävyttömän kuvaston tasolla. Kuvat iskevät ensin, vasta sitten on niihin sisältyvien filosofisten ajatuskulkujen vuoro. Ja ne iskevät lujaa. Koko uransa ajan Cronenberg on kapinoinut vastaan sitä kauhuelokuvan vanhaa – ja usein paikkansa pitävää – sääntöä, että tehokkainta on se mikä jätetään näyttämättä. Jos kyse on kurkun viiltämisestä, raajan katkaisemisesta tai silmän puhkaisemisesta, se voidaan hyvin rajata kuvan ulkopuolelle, koska tapahtuma on helppo kuvitella. Mutta Cronenberg on kiinnostunut asioista, joihin mielikuvituksemme ei yllä. Haastattelukirjassa Cronenberg on Cronenberg (1992) hän kertoo Shiversistä:

Elokuvan nimenomainen tarkoitus oli näyttää se mitä ei voi näyttää, puhua siitä mistä ei voi puhua. Loin sellaisia asioita, joihin ei millään keinolla voinut vihjata, koska ne eivät olleet mielikuvituksen yleisessä käytössä. Ne täytyi näyttää, tai jättää tekemättä. Sanoisin mielelläni aina elokuvan edetessä: ”Aion esittää teille jotain, mitä te ettekykene uskomaan, koska se on niin hävytöntä tai naurettavaa tai outoa. Mutta minä teen siitä teille todellista. Aion näyttää teille, että tässä on tosi kysymyksessä.”

Tavanomaisen mielikuvituksen rajat ylittävät kuvat ovat tuttuja monista Cronenbergin elokuvista, ja usein ne kytkeytyvät seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. The Broodissa Samantha Eggar nuolee neitseellisesti synnyttämäänsä mutanttivauvaa puhtaaksi verestä ja limasta, Videodromessa James Woodsin vatsaan ilmestyy vaginamainen aukko johon hän työntää videokasetin. Shiversissä seksuaalinen kuvasto on kuitenkin suorinta ja räikeintä, vähiten metaforisuuteen käärittyä. Se on kuin kuvitusta de Saden Budoaarin filosofiaan tai Apollinairen Hirveään Hospodariin. Kun kumaraselkäinen vanhus ja hänen teini-ikäinen tyttärensä suutelevat kiihkeästi, tai kun pikkutyttö ja hänen äitinsä karkaavat hissiä odottavan liikemiehen päälle, voi vain todeta että ohjaaja on kylmän päättäväisyyden tai sokean vimman vallassa ryhtynyt loukkaamaan kaikkia mahdollisia säädyllisyyskäsityksiä.

Mistä tässä kaikessa sitten on kyse? Cronenbergin provokatiivista vyörytystä voi lähteä purkamaan tarkastelemalla tapahtumien miljöötä ja henkilöiden keskinäisiä suhteita. Starliner-asuinkompleksi on valtio valtiossa, hermeettisen eristynyt pienoismaailma omine lääkärinpraktiikoineen, parkkihalleineen ja aseistettuine vartijoineen. Sen turvallisuutta ei näytä uhkaavan mikään ulkopuolinen tekijä. Sen asukkaat ovat kiistämättömän moderneja ihmisiä, ja tavoistaan ja tyylistään päätellen he ovat käyneet läpi 1960-luvun seksuaalisen vapaamielistymisen: naiset eivät käytä rintaliivejä ja homopariskuntia vilahtelee siellä täällä. Heidän elämäntapansa porvarillisuus ei tarkoita puritaanisuutta, mikään perinteinen sosiaalinen pidäke ei rajoita heidän seksuaalikäyttäytymistään. Siitä huolimatta heidän sukupuolielämänsä ei vaikuta erityisen vilkkaalta.

Kaikki elokuvan pariskunnat ovat eroottisessa mielessä vieraantuneet toisistaan. Stressi tai kyllästyminen on näivettänyt heidän seksielämänsä, vaikka mikään uskonnollinen auktoriteetti ei pidäkään heitä otteessaan. Jyrkimmin tämä ilmenee Nicholasissa ja Janinessa, nuoressa ja sosiaalisesti eteenpäin pyrkivässä avioparissa. Mekaanisuuteen saakka itsekeskeinen ja emotionaalisesti kylmä Nicholas ajaa Janinen epätoivoon torjumalla kaikki hänen henkiset ja seksuaaliset lähestymisyrityksensä.

Shiversin maailmassa seksuaalinen vallankumous on voittanut, mutta voittonsa myötä muuttunut sovinnaiseksi ja arkipäiväiseksi versioksi alkuperäisistä ihanteistaan, eivätkä ihmiset ole sen tyytyväisempiä kuin ennenkään. Tohtori Hobbes yrittää siirtää vallankumouksen seuraavaan vaiheeseen poistamalla haluttomuuden kokeellisen lääketieteen keinoin. Koska moderni tiede pyrkii tehokkuuden maksimointiin, Hobbesin mullistavan lemmenrohdon seuraukset ovat äärimmäiset. Toisistaan vieraantuneet ihmiset syöksyvät eläimellisellä vimmalla yksinkertaisimpaan kanssakäymisen muotoon, seksiin.

Esteenä tiellä nautintojen paratiisiin eivät ensi sijassa ole sosiaaliset tabut vaan se tosiseikka, että haluttavuus ei jakaudu sen tasaisemmin kuin älykkyys tai fyysinen koko. Kaikille ei ole tarjolla kovin ihmeellisiä eroottisia seikkailuja, ja lisäksi iän ja pitkän suhteen myötä halulla on ikävä taipumus laimeta. Jotta seksuaalinen vallankumous olisi voinut toimia, sen olisi pitänyt hävittää mustasukkaisuus, yksilölliset mieltymyserot, häpeä ja inho. Juuri näin Hobbesin kehittämät loiset tekevät. Tartunnan saaneista tulee todellisia panseksuaaleja, jotka eivät tee eroa aikuisen ja lapsen, nuoren ja vanhan, tutun ja tuntemattoman, sukulaisen ja ei-sukulaisen, ruman ja kauniin välillä. Niin kuin tartunnan saanut nainen kiteyttää monologissaan:

Näin epämiellyttävän unen. Unessa huomasin rakastelevani vieraan miehen kanssa. Mutta minua häiritsi se, että hän oli vanha… ja teki kuolemaa… ja haisi pahalle, ja hän tuntui minusta vastenmieliseltä. Mutta sitten hän kertoi minulle, että kaikki on eroottista, kaikki on seksuaalista. Ymmärrätkö? Hän kertoo että jopa vanha liha on eroottista lihaa. Että sairaus on kahden vieraan olennon välistä rakkautta. Että kuoleminenkin on eroottinen tapahtuma. Että puhuminen on seksuaalista. Että hengittäminen on seksuaalista. Että koko fyysinen olemassaolokin on seksuaalista. Ja minä uskon häntä, ja me rakastelemme ihanasti.

Viime kädessä Shivers on tutkielma vallankumouksen – ei vain seksuaalisen vallankumouksen, vaan minkä tahansa vallankumouksen – mekaniikasta. Se ei ole moraliteetti; Cronenbergiä ei selvästikään kiinnosta vallankumouksen oikeutus, vaan sen selviytymisen edellytykset. Hän esittää sosiaalisen kumouksen tartuntatautina, mutta hänen tarkoituksenaan ei ole alleviivata mullistuksen tuhoisuutta vaan ymmärtää maailmaa leviämään pyrkivän järjestelmän – viruksen, idean tai ”meemin” – näkökulmasta. Cronenberg selitti tavoitettaan jo aiemmin maintsemassani haastattelukirjassa:

Meidän pitäisi ymmärtää organismien – mukaanlukien ne, joita me syrjimme sairauksina – keskinäisiä suhteita. Asioiden ymmärtäminen sairauden näkökulmasta on aivan normaalia. Sillä ei ole mitään tekemistä itse sairauden kanssa. Luullakseni useimmat sairaudet olisivat täysin shokeerattuja siitä seikasta, että niitä yleensä pidetään sairauksina. Siihen sisältyy hyvin negatiivisia sivumerkityksiä. Niiden itsensä kannalta tilanne on hyvin positiivinen silloin, kun ne ottavat ihmisruumiin valtaansa ja tuhoavat sen.

Tämä kylmän estoton asenne tekee Shiversistä tehokkaan kauhuelokuvan. Elokuva antaa ymmärtää, että niin sairaudet kuin yhteiskunnan mullistukset kuuluvat elämäämme, ja ne ovat yksilön kannalta tuskallisia ja tuhoisia koska ne eivät tunnusta yksilöllistä ainutkertaisuuttamme. Ne eivät noudata meidän logiikkaamme tai moraaliamme.

Loiset kehittäneen henkilöhahmon nimi on tuskin sattumaa. Filosofi Thomas Hobbes tunnetaan käsitteestään ”kaikkien sota kaikkia vastaan”. Hän korosti itsekkyyden ja itsesäilytysvietin keskeisyyttä kaikessa inhimillisessä ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Shiversin loiset ja niiden tartuttamat ihmiset käyttäytyvät ”hobbesilaisesti” eli pragmaattisesti ja pidäkkeettömästi, ja siksi niiden käynnistämä vallankumous onnistuu.

Kumouksen menestystä ruokkii tapahtumaympäristö. Starliner-kerrostalon eristyneessä lokeromaailmassa vain tartunnan saaneet kykenevät tehokkaaseen ja innoittuneeseen yhteistoimintaan. Vallankumouksen torjumista yrittävät voimat ovat hajallaan ja reagoivat passiivisesti. Tartunnan saaneet osaavat myös panna asiat tärkeysjärjestykseen: he keskeyttävät välillä orgiansa jahdatakseen terveitä tai houkutellakseen heidät ansaan. Vaikka vallankumous perustuu pelkälle seksuaalisuuden primitiivisimmälle ilmentymälle, se on kurinalainen ja määrätietoinen. Kun tartunnan saaneet elokuvan lopussa ajavat autoillaan ulos Starlinerin parkkihallista lähteäkseen valloittamaan ulkomaailmaa, he muistuttavat pikemminkin järjestäytynyttä armeijaa kuin polttavan himon vallassa olevaa joukkiota.

Mutta onko Shiversin vallankumouksella mitään positiivista sisältöä tai oikeaa tulevaisuutta? Muiden tabujen ohella sen pyörteissä tuhoutuvat myös koskemattomuuteen ja vapaaehtoisuuteen liittyvät. Tartunnan saaneet ovat maanisia saalistajia, jotka eivät kysy lupaa intiimiin kanssakäymiseen, vaan terveet raiskataan. Seksin ja väkivallan välinen raja menettää merkityksensä ja lakkaa olemasta. Hävittäessään vanhan järjestyksen viimeistä piirtoa myöten kumous päätyy tyhjiöön, jossa ei ole paluuta entiseen eikä enää muita tulevaisuuden näköaloja kuin orgioiden jatkuminen ad infinitum. Tällaista tilaa voi tuskin pitää kestävänä.

Kenties Cronenberg haluaakin elokuvallaan kertoa vallankumousten itsetuhoisista vaistoista. Tautivertaukseen palatakseni: viruksen voitto on samalla itsemurha, sillä isäntäeliön kuollessa viruskin tuhoutuu. Ja vaikka virus jatkaisi elämäänsä tartuttamalla muita eliöitä, tuho saapuisi heti kun tartunta olisi levinnyt koko populaatioon. Vallankumouksen teemaa Cronenberg on pohtinut laajalti haastatteluissaan:

Klassinen pulma: jopa poliittiset vallankumoukset päätyvät usein samaan. Ensin murskataan jotain rumaa ja tukahduttavaa, sitten pystytetään sen tilalle jotain vielä pahempaa. Siitä huolimatta koskaan ei saa pysähtyä. Ihmisen olemassaolon peruspiirre on, että koskaan ei kertakaikkiaan pysähdytä. Ei koskaan. Aikanaan kapinallisilta näyttäneet piirteet sulatetaan myöhemmin kulttuurin valtavirtaan. Keskiluokan voima on sen ameebamaisuudessa. Se voi imeä kaiken itseensä. Se puolustautuu kaikkea radikaalia ja uhkaavaa vastaan – ei suinkaan muodostamalla ympärilleen kovan kuoren, jonka voisi halkaista ja murtaa – vaan imemällä ja yhteyttämällä kaiken itseensä.

Keskiluokkainen kyky taltuttaa radikaalit elementit on kulttuurin kehityksen ehto: kaikki kestävät muutokset tapahtuvat valtavirtaan sulautumisen myötä. Shivers on ajatuskoe: entä jos keskiluokkainen taltuttamismekanismi yhtäkkiä lakkaisi toimimasta tai kohtaisi jotakin niin radikaalia, ettei enää kykenisi kesyttämään sitä? Starlinerin asuinyhteisö on kuva ylikypsään tilaan kehittyneestä keskiluokkaisesta idyllistä, joka on laimentanut seksuaalisen vallankumouksen omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Sen keskelle ilmaantuu jotakin liian tehokasta, liian jyrkkää ja liian nopeasti etenevää. Sen sulauttamiseen ja valtavirtaistamiseen ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä resursseja.

Tämä ultraradikaali elementti etenee suudelman välityksellä. Kohtaukset, joissa loiset siirtyvät isännästä toiseen suudelman aikana, kuvataan Cronenbergin muulle tuotannolle epätyypillisinä hidastettuina otoksina. Ne ilmentävät vallankumouksellisen hurmion pysähtynyttä, ikuisuuksiin jatkuvaa hetkeä, jossa tärkeää on kumous itse, ei sen moraalinen tai älyllinen perusta. Mutta samalla tämä hetki tarkoittaa itsetuhoa ja kuolemaa, sillä pysähtyä ei voi koskaan.

–

Sitaatit David Cronenbergin haastatteluista ovat Chris Rodleyn kirjasta ”Cronenberg on Cronenberg” (suomentanut Mika Siltala, Like 1992).

–

–