Sivilisaation iltahämärä

M. A. MERETVUO

–

Kirjoitus on katkelma M.A. Meretvuon tekeillä olevasta, akselerationismia käsittelevästä kirjasta. Projektiin liittyvän videon voi katsoa tästä linkistä.

–

Maailma muuttuu nyt nopeammin kuin koskaan ennen. Kaikkien mielestä kiihtymässä olevat kehityskulut eivät kuitenkaan johda hyvään suuntaan, vaan päinvastoin, saatamme lähestyä nykyisen sivilisaation loppuvaiheita. Maailmanlopun sijaan kehityskulkujen päätepisteessä saattaa odottaa uuden sivilisaation alku, ainakin jos hahmotamme maailmaa lineaarisen sijaan syklisen historiakäsityksen avulla. Tällaisen historiakäsityksen vaikuttajina ovat olleet sekä Oswald Spengler että Arnold J. Toynbee. Spenglerin merkkiteos Länsimaiden perikato esittää, että kulttuurit käyvät muiden eliölajien tapaan läpi syntymän, kasvun ja taantumisen vaiheet. Hänen mukaansa tämä säännönmukaisuus toistuu kaikissa menneissä, nykyisissä ja tulevissa kulttuureissa, ja sivilisaation kulloisetkin tunnuspiirteet voidaan jäljittää sen asemaan tässä syklissä. Arnold J. Toynbeen pääteos, 12-osainen sivilisaatiotutkimus Historia uudessa valossa taas yrittää selvittää niitä tekijöitä, jotka johtavat sivilisaatioiden kasvuun ja taantumiseen. Toynbee kuitenkin torjui Spenglerin näkemyksen näistä sykleistä deterministisenä väistämättömyytenä, ja piti mahdollisena, että länsimaat voisivat vielä välttää rappeutumisen ja tuhon.

Spengler ja Toynbee eivät suinkaan olleet ainoat historioitsijat, jotka teoretisoivat sivilisaatioiden kehitys- ja rappeutumisvaiheilla. Aiheesta laajasti kirjoittaneen Will Durantin mukaan suuria sivilisaatioita, kuten Rooman valtakuntaa, ei ole koskaan voitu valloittaa ulkopuolelta ennen kuin ne ovat jo tuhoutuneet sisäisesti. Spenglerin tapaan myös brittiupseeri ja kirjailija John Bagot Glubb rinnasti sivilisaatiot biologisiin organismeihin. Hänen mukaansa historiaa tarkastelemalla voidaan peräti neljän tuhannen vuoden ajalta havainnoida toisistaan poikkeavista olosuhteista riippumatta samankaltaisia syitä, jotka ovat johtaneet sivilisaatioiden tuhoutumiseen. Glubbin mukaan sivilisaation ensimmäisenä vaiheena voidaan pitää ”pioneerien aikaa”, jolloin pieni mutta määrätietoinen joukko sotureita, tutkimusmatkailijoita tai keksijöitä kylvää tulevan sivilisaation ensimmäiset siemenet. Tällaiset rohkeat miehet kyntävät läpi valtamerten tai hakkaavat tiensä viidakon läpi asuttaakseen uusia alueita. Seuraavaa vaihetta sivilisaation kehityskulussa leimaa kaupunkien ja kaupan kasvu sekä kulttuuristen artefaktien luominen. Tänä aikana sivilisaatio saavuttaa huippunsa, mutta samalla sen oman tuhon siemenet alkavat itää. Vauraus alkaa korruptoida yhteiskunnallisia rakenteita, ja itsekkyys, ahneus ja turhamaisuus leimaavat elämää aiempien velvollisuudentunnon ja uhrautumishengen sijaan. Jopa alemmat väestökerrokset saavuttavat aiemmin vain hallitsijoille tyypillistä ylellisyyttä, jolloin ne hemmottelevat itsensä pilalle. Tämän seurauksena ihmiset muuttuvat heikkoluonteisiksi, eivätkä enää kykene sietämään edes pienimpiä vaikeuksia ja haasteita. Kuten sanotaan, ”hyvät ajat synnyttävät heikkoja miehiä”.

Amerikkalaisen politologi William Ophulsin mukaan tällainen tilanne aiheuttaa sen, että yhteiskunnan vaurautta aletaan jakaa yhä laajemmin niille, jotka eivät itse työskentele sen eteen. Hyvinvointivaltio saa alkunsa ja heikentää edelleen jäsentensä vastuuntuntoa ja sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin. Glubb ei näekään hyvinvointivaltion aikaa sivilisaation kehityksen huippuvaiheena, vaan osana jo alkanutta rappeutumisprosessia. Tällaisissa olosuhteissa yhteiskuntien henkinen pääoma ja teknologian taso kyllä yleensä kasvaa älyllisen innovoinnin myötä, mitä jotkut saattavat erehtyä pitämään korkeampana kehitysvaiheena. Mutta kuten mm. Nietzsche on sokraattisen filosofian syntyä kritisoidessaan osoittanut, tällainen puhtaan rationaalinen suhtautuminen maailmaan aiheuttaa samalla yhteiskuntaa koossa pitävien myyttien merkityksen vähenemisen. Ne perusteet, joiden varaan yhteiskunta oli alun perin rakentunut, alkavat horjua, kun uskontoja ja kansakunnan syntytarinoita aletaan halveksua. Ennen pitkää ihmiset alkavat tuntea elämänsä merkityksettömäksi ja ajautuvat yhä syvemmälle perustarpeiden ylenpalttisen tyydyttämisen pauloihin sekä erilaisiin eskapismin muotoihin. Tämän degeneraation huipentumana voidaan pitää nykyajassa esiintyvää vulgaariutta ja hyveettömyyden ihailua. Nykyajassa esiintyy myös sivilisaation loppuvaiheelle ehkä hyvinkin ominaisia lausuntoja, joiden mukaan mitään kansoja ”ei oikeasti” olisikaan olemassa, vaan ne ovat vain ”sosiaalinen konstruktio”. Yleensä tällaisten väitteiden esittäjät eivät kuitenkaan hyväksy sitä, että samaa ajatuslogiikkaa noudattamalla myös ns. ihmisoikeudet ja ihmisen käsite ylipäätään ovat sosiaalinen konstruktio eivätkä siten ”varsinaisesti totta”. Joka tapauksessa tässä vaiheessa valtiolta ja useiden valtioiden muodostamalta sivilisaatiolta on jo pudonnut pohja pois, ja se joko muuttuu kykenemättömäksi vastustamaan vieraiden kansakuntien painetta tai, kuten nykyisin tehdään, suorastaan avaa ovensa valloittajille, joita se pitää jo itseään parempina.

–

Myyttiset historiakäsitykset

Yllä kuvattu historiakäsitys käy hyvin yhteen Kali yuga -teorian kanssa, jonka länsimainen uusoikeisto on omaksunut pääasiassa Julius Evolalta ja osittain myös Savitri Deviltä. Hindulaisessa kaanonissa, kuten Bhagavad Gitassa esitetään, että historia syklinen ja muodostuu neljästä kehitysjaksosta. Tämän teorian mukaan elämme sykleistä viimeistä, Kali yugaa, joka kestää 432 000 vuoden ajan. Tätä ajanjaksoa leimaa henkisyyden rappeutuminen, mikä samalla tuo maailmaan monenlaista vaikeutta ja surua, kuten rikollisuutta ja sotia. Vedakirjallisuudessa tiedetään kertoa Kali yugasta mm. tällä tavalla:

Kali Yugan aikana maailman johtajista tulee vaarallisia ja verotus muuttuu epäoikeudenmukaiseksi. Johtajat eivät enää koe luontoa ja ihmisten roolia siinä tärkeäksi. Kali Yugan aikana väärät ihmiset pääsevät valtaan. Valtakunnallisia protesteja pyritään välttämään muutoksien estämiseksi. Täysin motiiviton murhanhimo ja murhat lisääntyvät. Himon osoittamisesta tulee sosiaalisesti hyväksyttävää. Ihmiset eivät enää ole järjen ohjattavissa, vaan tunteet valtaavat alaa. Ihmiset ovat näennäisen älykkyyden sokaisemia, eivätkä näe enää viisauden tarpeellisuutta. Stereotyypit ja kulttuuriarvot ovat nousseet elämän prioriteeteiksi. Jopa esiteinit tulevat raskaiksi, koska yhteiskunnassa pääasiaksi on muodostumassa seksuaalisuus ja yhdyntä. Synnillisyys ja paheelliset elämäntavat valtaavat alaa ja hyveellisyys hiipuu. Alkoholi ja huumeet leviävät. Oikeita guruja ei enää kunnioiteta ja heidän opetuksiaan aletaan pilkata, sillä maailman täyttävät tekaistut gurut. Syntien määrän lisääntyessä myös luonnollisten rangaistusten määrä lisääntyy ja ihmisiä menehtyy mitä julmimmissa katastrofeissa. Aikakauden loppuvaiheessa jatkuvat sateet valtaavat maan. Kali Yugan loppupuolella Kalki tulee ratsastaen valkoisella hevosellaan ja alkaa taistelunsa Kalia ja sen pimeitä voimia vastaan.

Käsitys syklisesti vaihtuvista aikakausista ja niiden murrosvaiheisiin liittyvistä kataklysmisistä muutoksista ei kuulu ainoastaan hindulaisuuteen. Vastaavia vaiheita on löydettävissä myös antiikin Kreikasta ja skandinaavisista myyteistä. Myös buddhalaisuus tuntee teorian kolmesta aikakaudesta ja henkisyyden rapistumisesta viimeisessä, japaniksi mappō-nimellä tunnetussa vaiheessa. Joidenkin buddhalaisten mukaan valaistumisen saavuttaminen vaikeutuu tänä aikana ja muuttuu lopulta mahdottomaksi. Tällöin buddhalaisuutta harjoittavan ainoa toivo onkin pyrkiä syntymään uudelleen ”kultaiseen maahan”, tulevaan aikaan, jossa valaistuminen on jälleen mahdollista. Tällaisten käsitysten heijastuminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin saattaa synnyttää ns. millenaristista ajattelua. Siinä tavoitellaan suurta sosiaalista ja poliittista muutosta, joka aiheuttaa joko uudenlaisen yhteiskunnan syntymisen tai paluun aiemmin vallinneisiin rakenteisiin. Brittitutkija Norman Cohnin mukaan tällaisia liikkeitä ilmaantuu tyypillisesti juuri nopean taloudellisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aikoina, jolloin perinteiset sosiaaliset sidokset ovat heikenneet. Tyypillistä millenarismille on ajatus siitä, että ihanneyhteiskunta voidaan saavuttaa jo maan päällä eikä vasta kuoleman jälkeen, muutos on yhtäkkinen ja kokonaisvaltainen, ja se saavutetaan osittain tai kokonaan yliluonnollisten voimien avustuksella.

–

Monimutkaistuva maailma

Katsottaessa väestönkasvuun, ylikulutukseen ja luonnon kestokykyyn liittyviä kehityskulkuja, on selvää, että loppu alkaa ennen pitkää häämöttää. Vallitseva jatkuvan kasvun malli rakentuu alati kasvavan kulutuksen varaan, mikä on rajallisten resurssien maailmassa mahdoton yhtälö. Näin ollen vallitsevan järjestelmän radikaali muutos taloudellisella, sosiaalisella ja poliittisella tasolla on väistämätön. Lisäksi kyse on väistämättömyydestä myös toisella tavalla, nimittäin monimutkaisten yhteiskuntien kehityskulusta kohti yhä monimutkaisempia tiloja. Professori Joseph Tainter kirjoittaa tästä aiheesta hyvin teoksessaan Kuinka yhteiskunnat romahtavat. Spenglerin ja Toynbeen kulttuurihistoriallisen lähestymistavan sijaan Tainter hyödyntää analyysissään rajatuotosmallia. Malli on yksinkertaisuudessaan seuraava: kun yhteiskunta monimutkaistuu, rajakustannus alkaa ennen pitkää nousta ja rajatuotos laskea. Samaan tuottoon tarvitaan yhä enemmän panostusta, ja samalla panostuksella saadaan yhä vähemmän hyötyarvoa. Yhtenä esimerkkinä Tainter mainitsee Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmän, jossa yhden prosenttiyksikön lisäpanostus tuottaa enää ainoastaan 0,1 prosenttiyksikön verran hyödyn kasvua.

Rajatuotoskäyrässä ei sinänsä ole mitään uutta: siitä ovat kirjoittaneet klassiset taloutieteilijät kuten Malthus, Ricardo ja Mill. Mielenkiintoista on sen sijaan se, kuinka Tainter soveltaa mallia paitsi historian luhistuneisiin sivilisaatioihin, myös nykymaailmaan. Teknologisesta kehityksestä huolimatta rajatuotoksen voidaan havaita laskevan mm. maanviljelyssä, terveydenhoidossa, tutkimuksessa ja kehittämisessä sekä hallinnon aloilla. Väkisinkin mieleen tulee tässä kohtaa ns. vihreä siirtymä, jossa energiatiheydeltään huomattavasti heikkotehoisimmilla järjestelmillä yritetään raapia samoja energiamääriä, joita fossiiliset energiat tuottavat. Yhtälö ei voi toimia, ja sen tuntuvat tietävän kaikki muut paitsi niin sanotut tavalliset kansalaiset. Davosissa ja muualla suljettujen ovien takana käytävissä keskusteluissa on jo vuosikausia yritetty päästä yksimielisyyteen siitä, kenelle ”suuressa resetissä” jää mustapekka käteen, kun jonkun on joka tapauksessa luovuttava paljosta ja pian, mikäli esimerkiksi nykyisiin hiilineutraalisuustavoitteisiin todella aiotaan päästä. Tällä hetkellä kärsijän asemaan näyttäisi joutuvan länsimaiden suuri keskiluokka. Tämä tarjoaa vallitsevalle establishmentille oivan tilaisuuden samalla tasata varallisuuseroja globaalisti, mikä on heidän mielestään ”oikeudenmukainen” tavoite. Tosiasia on kuitenkin, että kun euron jakaa sadalle, ei käteen jäävällä sentillä saa ruokaa yksikään, mutta sosialismissahan tarkoitus onkin, että kaikki ovat yhtä köyhiä.

Tainterin mukaan yhteiskunnan romahtamisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa jotakin tuhoisaa tai sekasortoista. Jos yhteiskunnan kehittyneisyyttä leimaa sen kompleksisuus, tarkoittaa romahtaminen yksinkertaisesti tuon kompleksisuuden äkillistä vähenemistä. Valitettavasti tämä ei nykymaailmassa kuitenkaan voi toteutua kivuttomasti, sillä valtiot kilpailevat väistämättä vertaisvaltioiden kanssa tuottavuudesta, jolloin valtio ei yksinkertaisesti voi päättää astua heikomman tuottavuuden tielle tappioitta. Globaalissa maailmassa luhistumassa oleva valtio saa todella pitkään velkaa kansainvälisiltä markkinoilta, mistä herääkin kysymys: jos näin ei olisi, mitkä nykymaailman valtiot olisivat jo luhistuneet? Joka tapauksessa Tainterin johtopäätös on sama, johon olen itsekin päätynyt: nykyjärjestelmässä yksittäinen valtio ei oikeastaan voi luhistua, sillä jokin toinen taho täyttäisi muodostumassa olevan taloudellisen ja poliittisen valtatyhjiön jo ennen sitä. Romahtaa voi siis vain koko globaali järjestelmä.

–

Kiihtymisen teoria

Kiihtymisen teoriaa on syytä tarkastella irrotettuna yhteiskunnallisesta ja poliittisesta ulottuvuudesta. Tämä on erityisen tärkeää, jotta ei sorruta minkä tahansa muutospyrkimyksen tai kehityskulun pitämiseen akselerationistisena. Maailman historia on täynnä erilaisia vallan vaihtumiseen ja jopa systeemisen tason muutoksiin johtaneita kehityskulkuja, eikä niitä yleensä nimitetä akselerationistisiksi. Samoin historia tuntee monia militantteja ryhmittymiä, jotka ovat pyrkineet vallanpitäjien kukistamiseen uudenlaisen hallinnon muodostamiseksi, eikä niitä ole siitä huolimatta tapana tarkastella akselerationistisina.

Mitä kiihtymisellä sitten tarkoitetaan? Tähän vastataksemme meidän täytyy tuntea jonkin verran kybernetiikkaa, termodynamiikkaa, systeemiteoriaa, kaaosteoriaa ja kompleksisuusteoriaa, sillä akselerationismi lainaa ainakin analogian tasolla jotakin näistä kaikista.

Kybernetiikka on erilaisten järjestelmien säätö- ja viestintätapahtumia tutkiva tiede. Terminä se juontuu muinaiskreikan ohjaamista tai ruorimiestä tarkoittavasta sanasta χυβερνήτης. Kybernetiikan peruselementit ovat sensori, siihen vaikuttava stimulaatio, sensorin syötetieto päätöksentekoelimelle, päätöksentekoelimen ulostulotieto efektorille eli vaikutuselimelle, sekä näiden välillä kulkeva palautesilmukka. Kybernetiikka tutkii yleisesti itseohjautuvia, automaattisesti säätyviä systeemejä. Esimerkkinä voidaan käyttää termostaattia, jonka anturi mittaa huoneen lämpötilaa. Kun termostaatti saa anturilta tiedon kohonneesta lämpötilasta, se käskyttää efektoria pienentämään lämpötehoa, jolloin huoneen lämpötila ei pääse nousemaan asetettua ohjearvoa korkeammaksi. Kun palautesilmukka antaa tiedon lämpötilan laskemisesta takaisin halutulle tasolle, termostaatti palauttaa efektorin aiempaan tilaan.

Yllä kuvattu on esimerkki negatiivisesta takaisinkytkennästä, joka pyrkii minimoimaan tulo- ja lähtösignaalin välisen eron. Positiivisen takaisinkytkennän tarkoitus on sen sijaan vahvistaa tätä eroa, mikä johtaa järjestelmän mittaaman arvon eksponentiaaliseen kasvuun ja tekee siitä lopulta epävakaan. Kybernetiikan tutkimat systeemit voivat edustaa hyvin monenlaisia aloja, ja sitä on sovellettu niin biologisiin järjestelmiin kuin yhteiskunnan ilmiöiden ja toimintojen mallintamiseen. Akselerationismi voidaan kybernetiikan kannalta katsottuna kiteyttää positiiviseksi takaisinkytkentämalliksi.

Termodynamiikka eli lämpöoppi on fysiikan ala, joka tutkii energian muuttumista energialajista toiseksi. Sen pääkäsite on systeemi. Systeemi on osa, jonka todellinen tai kuviteltu raja erottaa ympäristöstä. Systeemit luokitellaan avoimiksi, suljetuiksi ja eristetyiksi sen mukaan, kulkeeko aine ja energia systeemin ja ympäristön välillä vai ei. Termodynamiikan pääsääntöjen mukaan energiaa ei voida luoda eikä hävittää, vaan se ainoastaan muuttaa muotoaan, entropian eli epäjärjestyksen kasvu systeemissä on väistämätöntä, ja systeemin toiminta lakkaa absoluuttisessa nollapisteessä. Akselerationismin kannalta oleellista termodynamiikassa on missä tahansa systeemissä väistämättä syntyvä entropia eli haje. Suljetun systeemin entropia ei koskaan pienene termodynaamisessa prosessissa. Tämä tarkoittaa systeemin kehittymistä kohti vähemmän järjestäytyneitä tiloja. Avoimissa systeemeissä sen sijaan entropia voi myös pienentyä. Esimerkiksi kapitalistinen järjestelmä joutuu tästä syystä laajenemaan alituisesti uusille alueille, olivat kyseessä sitten maantieteelliset alueet tai sosiaaliset elämänalueet.

Systeemiteoria on poikkitieteellistä järjestelmien tutkimusta, minkä tavoitteena on löytää sellaisia periaatteita, joita voidaan soveltaa kaikentyyppisten systeemien käsittelyyn eri tutkimusaloilla. Systeemiteorian katsotaan saaneen alkunsa 1920-luvulla biologiasta, josta se myöhemmin levisi muun muassa yhteiskuntatieteiden alueelle. Systeemiteoriassa systeemit jaetaan tavanomaisesti kolmeen kategoriaan: suljetut systeemit, avoimet systeemit sekä kompleksiset systeemit. Kompleksisuusteoria onkin eräänlainen systeemiteorian johdannainen, jossa erilaisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet nähdään osana yhteisöllisten ja taloudellisten järjestelmien toimintaa. Kompleksisuusteoriassa painotetaan järjestelmän osien ominaispiirteiden sijaan niiden välistä vuorovaikutusta. Osien välisestä vuorovaikutuksesta johtuen järjestelmän lopputulos on enemmän tai vähemmän kuin osiensa summa. Joissakin yhteyksissä kaaosteoriaa ja kompleksisuusteoriaa on pidetty toistensa synonyymeinä, mikä ei pidä paikkaansa. Kaaosteoria on matematiikkaa ja fysiikkaa yhdistävä tutkimusala, joka käsittelee tiettyjen ei-lineaaristen dynaamisten järjestelmien käyttäytymistä, jotka ilmenevät kaoottisina ja ovat äärimmäisen herkkiä pienillekin muutoksille alkuolosuhteissa ns. perhosvaikutuksen myötä. Kaaosteorian mukaan systeemin lopputulosta ei voida ennustaa sen alkutilan perusteella.

Akselerationismin kannalta kompleksisuusteorian tärkeimpiä käsitteitä ovat mahdollisuuksien avaruus, kytkeytyneisyys, polkuriippuvuus, jo aiemmin mainittu takaisinkytkentä sekä kaaosteoriaan liittyvä epälineaarisuus. Kytkeytyneisyydellä tarkoitetaan, että monimutkaisen järjestelmän osat ovat jatkuvasti kytkeytyneenä sekä toisiinsa että ympäristöönsä. Polkuriippuvuus tarkoittaa kehityskulkua, jossa aiemmat valinnat vaikuttavat tuleviin valinnanmahdollisuuksiin. Kompleksisuusteoriassa perusoletuksena on kehityksen epälineaarisuus, joka ilmenee ennakoimattomina tapahtumina ja bifurkaatiopisteissä avautuvina uusina mahdollisuuksina. Näissä bifurkaatiopisteissä tehdyistä valinnoista puolestaan syntyy polkuriippuvuus, joka ohjaa systeemin myöhempiä valintoja.

–

Kiihtyminen on nopeutumista

Kiihtyminen tarkoittaa määritelmällisesti minkä tahansa järjestelmää mittaavan arvon kasvun ajallista muuttumista nopeammaksi, tai nopeutta, jolla koko järjestelmä itsessään muuttuu. Toisin sanoen kiihtyminen on nopeutumista. Tällaisia järjestelmiä voivat olla esimerkiksi talous, teknologia, politiikka tai yhteiskunta sosiologisessa ja kulttuurisessa mielessä. Talous on hyvä esimerkki positiivisesta takaisinkytkentämallista, sillä kasvun tavoittelu pakottaa taloudelliset toimijat kilpailuun, jonka oletettuna seurauksena on pääoman kumuloituminen järjestelmän sisällä. Teknologian osalta uudet innovaatiot tuottavat paitsi uudenlaisia hyötyjä käyttäjille, myös nopeuttavat yhä uusien innovaatioiden syntymistä.

Kiihtymistä voidaan tarkastella myös kompleksisuusteorian alakäsitteenäkin tunnetun emergenssin s-käyrämallin kautta. Ensin ei pitkään aikaan tapahdu juuri mitään Y:n arvolle X:n arvon kasvaessa. Tietyllä X:n arvolla Y:n arvo alkaa nousta nopeasti ja siirtyy uudelle tasolle. Sitten Y vakiintuu jälleen matalan kasvun tasolle. Esimerkiksi uusissa teknologioissa tämä on tyypillistä. Matalan kasvun vakiinnuttua uudelleen siirtyy kehityksen intensiteetti koskemaan jotakin toista teknologiaa. ”Kaukana tasapainosta” on kompleksisuusteorian elementti, jolla tarkoitetaan systeemin epätasapainotilaa. Tämä epätasapaino voi olla joko ulkoisen paineen tai sisäisen ristiriidan aiheuttama. Kompleksisuusteoriassa epätasapaino on kuitenkin itseorganisoitumisen edellytys, ja tietynasteisesta hallitsemattomuudesta syntyy alati uusia ilmiöitä, mihin viitataan juuri emergenssin käsitteellä.

Koska akselerationismi on yhteiskuntiin liittyvä teoria, voidaan kiihtymistä tarkastella esimerkiksi talouden, teknologian, politiikan ja kulttuurin muodostamassa kompleksisessa järjestelmässä. Taloudellisen kasvun tavoittelu kannustaa uusiin teknologisiin innovaatioihin, jotka poliittisen järjestelmän tuella integroituvat osaksi moderneiden yhteiskuntien kulttuuria. Tämä tuottaa uutta pääomaa, joka markkinoille virratessaan kiihdyttää yhä uusien teknologisten innovaatioiden syntymistä. Positiivinen takaisinkytkentämalli on näin syntynyt, ja kuten kiistatta voidaan havaita, teknologinen kehitys nopeutuu eksponentiaalisesti.

Ajan mittaan tällainen kiihtyminen luo epälineaarisen järjestelmän ”mahdollisuuksien avaruudessa” perhosvaikutuksen lailla yhä uusia kehityssuuntia. Näiden kehityssuuntien sisällä voidaan nähdä eräänlainen stabiiliuden polku, mikä tarkoittaa sellaisia potentiaalisia kehityskulkuja, jotka edelleen pitävät järjestelmän kokonaisuutena vakaana. Järjestelmän muutosnopeuden kiihtyessä sen volatiliteetti kuitenkin kasvaa, mikä mahdollistaa ennalta-arvaamattomien tapahtumien ilmenemisen. Tällaiset tapahtumat voivat ilmetessään aiheuttaa suurta heilahtelua järjestelmän sisällä ja näin heikentää sen vakautta. Tarpeeksi suuri heilahdus, kuten jokin suuri katastrofi, saattaa syöstä järjestelmän kriittisen pisteen yli, jolloin seurannaisvaikutukset eivät enää kuulu mahdollisuuksien avaruuden piiriin ja superstruktuuri hajoaa. Käytännössä tällainen tapahtuma voisi olla yhteiskuntajärjestelmän hajoaminen esimerkiksi luonnonkatastrofin tai tartuntataudin myötä tai sisällissodan kaltaisissa levottomuuksissa. Tai se voi olla myös ns. teknologinen singulariteetti, millä tarkoitetaan hypoteettista teknologisen kehityksen pistettä, jossa emme enää kykene hallitsemaan tai ymmärtämään uuden teknologian seurannaisvaikutuksia.

–

–