Naisviha ja vaalit

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Yksi pienen maan merkittävistä eduista on kansainvälinen huomaamattomuus. Pikkuvaltion kansalainen saa enimmän aikaa olla rauhassa ulkomaisten kommentaattorien päänavauksilta ja niiden aiheuttamilta tyhjänpäiväisiltä polemiikeilta. Sanna Marinin pääministerikaudella tämä etu menetettiin, kun Suomesta mitään tietämättömät ja täkäläistä politiikkaa ymmärtämättömät amerikkalaiset twitter-mielipideautomaatit alkoivat ihastella nuorta naisjohtajaa. He heijastivat omat suosikkiaiheensa Suomen politiikkaan vailla vähäisintäkään tietämystä hallituskauden kiistakysymysten todellisesta sisällöstä, ja koska muiden mielipide meistä on suomalaisille päähänpinttymä, heidän kirjoitteluunsa reagoitiin väistämättä.

Mielipideautomaateille oli järkytys, että suomalaiset eivät yksimielisesti jakaneetkaan heidän ihailuaan Marinia kohtaan. Brittivasemmiston pää-äänenkannattaja Guardianin kolumnisti Zoe Williams ei keksinyt muuta selitystä hallituksen vaalitappiolle kuin naisvihan – joka sattuu olemaan sama selitys, jolla Marin itse ja hänen fanaattisimmat kannattajansa ovat kuitanneet kaiken pääministeriin kohdistuneen arvostelun. Williams oli siis ymmärtänyt Suomen poliittisesta kulttuurista ainakin sen verran, että oman hameen alle piiloutuminen on vakiintunut siinä puolustusstrategiaksi.

Williamsin mielestä naisviha on oikeistoa yhdistävä voima, jota käyttävät aseenaan niin perinteiset talousoikeistolaiset kuin nationalistit, ja Marinin tapauksessa se pääsi valloilleen viime kesän bilekohun takia. Nuoren vapaamielisen naisen halu juhlia muiden ikäistensä tavoin leimattiin ministerin arvolle sopimattomaksi ja osoitukseksi Marinin epäpätevyydestä. Marinin arvostelun takana oli Williamsin mukaan siis laajempi kulttuurinen naisvihamielisyys – pyrkimys kontrolloida naisten käyttäytymistä ja pakottaa liian itsenäisesti toimivat naispoliitikot miesten luomiin soveliaisuusmuotteihin.

Koska Zoe Williamsin näkemyksillä on niin laaja kaikupohja Suomessa ja hänen kolumninsa nosti jälleen kerran Marinin henkilön politiikan pääpuheenaiheeksi, asiaa sopii tarkastella lähemmin. Eli ilmentävätkö kielteiset asenteet Marinia kohtaan jonkinlaista yleisempää naisvihamielisyyttä? Otan tarkastelupisteeksi itseni, koska olen tunnettu misogyyni ja odotin hartaasti kuluneen hallituskauden päättymistä. Olen siis malliesimerkki Williamsin tarkoittamasta oikeistomiehestä, joten ehkä henkilökohtaiset asenteeni viestivät jostain yleispätevämmästä.

Sanna Marinin persoona, ainakin sellaisena kuin se julkisuudessa näyttäytyy, kieltämättä herättää minussa vastenmielisyyttä. Näen hänessä naistyypin, jota syvästi inhoan: kylmäkiskoisen, arroganttin, passiivis-aggressiivisen, äänekkään ja pinnallisen. Sellaisen, joka ei ole koskaan oppinut pitämään kitaansa kiinni, joka katsoo velvollisuudekseen opettaa muita ajattelemaan oikein ja joka on tottunut olemaan ihailun kohteena. Marinin keskinkertainen narsismi on erityisen luonteenomaista nuorille naisille, mutta hänen puolueessaan se usein säilyy aina vanhuusikään saakka, kuten Tarja Halosen esimerkki osoittaa.

Tämä saattaa olla naisvihaa, ja olkoon vain minun puolestani. Mutta omalla kohdallani se ei mitenkään kulminoitunut Marinin viimekesäisen bilekohun aikana. Päinvastoin, kohun aikana tunsin jopa tiettyä sympatiaa pääministeriä kohtaan. Minun oli mahdoton tuntea vahingoniloa siitä mediamankeloinnista, jonka kohteeksi hän joutui. Jokainen julkisiin skandaaleihin joutunut tietää, että niiden mekaniikka on tarkoitettu häpäisemään ihminen, saamaan hänet tyhmemmän ja vastenmielisemmän oloiseksi kuin hän oikeasti on. Ehkä Marin ansaitsi sen, ehkä ei, en ota kantaa. Joka tapauksessa en kyennyt millään tasolla asettumaan toimittajien puolelle, jotka ovat muuttamassa politiikan pysyvästi tosi-tv:ksi. Koko Marin-kultti oli median luomus, ja kesällä 2022 media noudatti tavanomaista toimintalogiikkaansa lokaamalla Marinin hänen ollessaan suosionsa huipulla. Se, että hän hölmöyttään tai ylimielisyyttään lähti peliin mukaan, on sivuseikka.

Elämme aikaa, jolloin päihtyneiden mölinästä tulee valtiollinen kysymys ja kielentutkija joutuu selvittämään sen sisältöä. Samaan aikaan Euroopassa käydään laajinta maasotaa sitten toisen maailmansodan. Vallitsevassa ilmapiirissä mikään olennainen kysymys ei varmasti pääse julkisen pohdinnan aiheeksi. Olennaista ei ollut esimerkiksi se, oliko Marin käyttänyt kokaiinia vai ei. Kyseistä ainetta viihdekäyttää puolet Helsingin yökerhojen asiakaskunnasta, enkä menetä yöuniani jos pääministeri on joskus imuroinut sitä nenäänsä. Alan huolestua vasta kun johtava poliitikko alkaa käyttää krokodilia tai impata liuottimia.

Olennaista kohutussa bilevideossa oli se, että Marin suhtautui leväperäisesti tietoturvaan. Kun hänen asemassaan oleva poliitikko järjestää jatkot, aivan ensimmäiseksi pitäisi takavarikoida kaikilta läsnäolijoilta älypuhelimet ja antaa ne takaisin vasta kun he ovat poistuneet virka-asunnolta. Joko Marin ei tajunnut näin yksinkertaista asiaa, tai sitten internettiin vuotavat videonpätkät ovat osa hänen imagonrakennustaan. En osaa sanoa, kumpi vaihtoehto on pahempi.

Olennaista oli sekin, että pääministeri oli vetänyt mukanaan poliittisen julkisuuden ytimeen tyhjäpäisen pintajulkkisporukan, jolla ei pitäisi olla sinne mitään asiaa. Tuon turhakefalangin myötä poliittiset instituutiot menettävät viimeisenkin arvovaltansa ja muuttuvat osaksi leivän ja sirkushuvien spektaakkelia. Demokratiaan vetoaminen on muodikasta, joten niinpä minäkin kehotan miettimään, mitä sellainen tarkoittaa demokraattisen päätöksenteon ja sen uskottavuuden kannalta.

Kaiken kaikkiaan viimekesäinen kohu vahvisti käsitystäni, että Marinin hallituksen aikana Suomea eivät johtaneet aikuiset ihmiset vaan niin sanotut milleniaalit. Eli 1980- ja 1990-lukujen välimaastossa syntyneet ihmiset, joille hyvä fiilis ja maailmanparantamisen eetos ovat politiikan keskeinen sisältö. He saivat aikaan hallituksen, joka kroonisessa kyvyttömyydessään ratkaista vähänkään monimutkaisempia asiakysymyksiä päätyi vain syytämään julkista rahaa joka suuntaan. Päättämättömyyttään se paikkasi myös palkkaamalla avukseen ennennäkemättömän määrän avustajia, erityisavustajia ja konsultteja. Valtion kassahan on myyttinen runsaudensarvi, joka täyttyy sitä mukaa kuin sieltä ammentaa. Jos Marinin hallituksen vastaisuuteen sisältyikin naisvihaa, ratkaiseva yllyke oppositiomielialan kasvulle oli tällainen sukupuolineutraali typeryys.

Naisvihateoriaan ei myöskään sovi se, että viimeviikkoisten vaalien suurin ääniharava oli perussuomalaisten Riikka Purra. Eduskuntavaalien äänimäärässä mitattuna hän on itse asiassa Suomen historian suosituin naispoliitikko. Purra on Marinia kahdeksan vuotta vanhempi, mutta lukeutuu silti selvästi nuoreen poliitikkopolveen. Lisäksi hän on akateemisesti koulutettu, ympäristötietoinen ja kirjahyllystään päätellen varsin kultturelli. Hän siis sopii ongelmitta modernin suomalaisnaisen kategoriaan.

Jos feministit ylistäisivät Purran historiallista äänisaalista, en välttämättä muuttuisi heille myötämieliseksi, mutta ainakin voisin ottaa heidät vakavasti. Veikkaan kyllä, ettei mitään etäisestikään Marin-kultin kaltaista synny. Purralla kun on vääränlaiset mielipiteet maahanmuutosta, ilmastotoimista ja monesta muustakin asiasta. Tiedostavaistolle naiseus ei ole sukupuoli vaan poliittinen kategoria. Oikeistossa, ainakaan kansalliskonservatiivisessa oikeistossa, ei ole naisia vaan valenaisia tai tarkemmin määrittelemättömiä olentoja. Lista oikealta naiselta vaadituista ominaisuuksista ulottuu käytöstavoista ja makumieltymyksistä poliittisiin kantoihin ja on yhtä yksityiskohtainen kuin 1950-luvulla, vaikkakin sisällöltään käänteinen.

Kaikesta tässä kirjoituksessa ilmaisemastani Marin-antipatiasta huolimatta annan väistyvälle pääministerille tunnustuksen yhdestä asiasta. Hän hoiti liittymisprosessin Natoon hyvin, tai ei ainakaan tyrinyt sitä. Tämä ei kuitenkaan muuta häntä silmissäni tamperelaiseksi Jeanne d’Arciksi, sillä hallitus ei varmastikaan olisi suoriutunut prosessista ilman presidentin painostusta ja ohjausta. Kokoomusta lukuun ottamatta yksikään suuri puolue ei yksiselitteisesti kannattanut Nato-jäsenyyttä ennen helmikuuta 2022. Tuolloin Marin muutti muiden mukana kantansa ja toimi niin kuin kuka tahansa vähänkin vastuuntuntoinen puoluejohtaja olisi siinä tilanteessa toiminut. Tämä jääköön hänen ansiokseen. Pehtoori on työnsä tehnyt, pehtoori saa mennä.

–

–