Naisten aggressiivisuus tuotettuna ominaisuutena

TENHO KIISKINEN

–

Kirjoitus on katkelma laajemmasta esseestä ”Mihin naiset katosivat?” joka sisältyy Tenho Kiiskisen uuteen kirjaan ”Suuri peli” (2022). Kirja ilmestyi tällä viikolla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Naisten aggressiivisuus on yksi aikamme tunnistettavimmista piirteistä ja se on kiistaton osoitus kulttuurimme läpikäymästä vaiheesta, jossa massavaltio on ottanut tehtäväkseen yhä suuremman osan kasvatustyöstä. Äreäluontoisia naisia on tietenkin aina ollut, mutta naisten nykyiselle aggressiivisuudelle on ominaista, että porvaristoa lukuun ottamatta sen ilmenemismuodot ovat täsmälleen samat kaikissa yhteisluokissa. Naiset ovat samalla sekä äärimmäisen ylimielisiä ja turhautuneita että itsetunnottomia.

Naiset käyttäytyvät huonosti, eivät tunne minkäänlaista kunnioitusta miehiä kohtaan ja halveksuvat kaikkea porvarillista lähes yhtä paljon kuin halveksuvat ja vihaavat itseään. On varmasti totta, että täydelliseen muutokseen riittäisi pelkkä radikaali muutos demografiassa (lukumääräsuhteen kääntäminen miehille edulliseksi), koska miesvajeessa naisten on pakko muuttaa käytöstään miesten kiintymyksen saamiseksi ja tapakulttuuri tervehtyy automaattisesti, mutta naisten aggressiivisuuden paradoksi (kirkuva ristiriita ylimielisyyden ja itsetunnottomuuden välillä) ei ole nykymuodossaan vain demografinen ilmiö. Kuten totesin, porvarijärjestys suojelee naisiaan ulkoisilta vaikutteilta ja tässä tapauksessa siinä on kyse eliittivetoisesta propagandasta, joka tehoaa heikosti porvareihin mutta saa valtavasti kannatusta muissa luokissa, sillä keitä nämä vihassaan vannoutuneet naiset ovat? He ovat lähtöisin alaluokasta ja akateemisesta keskiluokasta, eli juuri niistä ryhmistä, jotka ovat jättäneet kasvatuksen oppilaitosten ja median huoleksi. Nämä naiset ovat lähtökohtaisesti kaikkein alttiimpia propagandalle, ja heidän pettämätön myötämielisyytensä ja arvostelukyvyttömyytensä järjestelmää kohtaan johtuvat viime kädessä siitä, ettei heillä ole ollut tarpeeksi vahvaa perhetaustaa. Tällä asenneilmapiirin muutoksella on lyhyt postmoderni historiansa, ja selkeyden vuoksi on korostettava, ettei kehityskulku ole ristiriidassa sen kanssa, mitä edellisessä luvussa on väitetty alaluokasta ja sen perusluonteesta. Alaluokka tuottaa runsaasti naisia, jotka samaistuvat akateemiseen keskiluokkaan, vaikka eivät koskaan yltäisi sen kanssa samaan tulotasoon tai edes lähelle sitä.

Vielä ennen 1960-lukua ei edes Yhdysvalloista olisi löytynyt kodinhoitajaa tai sihteeriä, joka olisi pitänyt itseään tasavertaisena yliopiston professorin kanssa. Naista olisi niin kotona kuin työpaikalla kohdeltu tärähtäneenä, muistutettu opettavaisesti elämän tosiasioista ja siitä, kuinka katteetonta itsensä nostaminen jalustalle on. Tällaista nirppanokkaa ei yksinkertaisesti ollut olemassa terveiden kirjoissa ennen feminismiin, kansalaisoikeusliikkeeseen ja massamediaan liittyvää keskinkertaisen narsismin nousua, joka oli olennaisesti myös kaupallinen ilmiö. Kuvitelmat kenen tahansa asiantuntijuudesta vahvistuivat sitä mukaa kun korkeakoulujen ovet avautuivat massoille ja todellinen meritokratia alettiin korvata näennäisellä etenkin ihmistieteissä. Uusi tunnepolitiikka, jonka mukaan yksilö saattoi vaatia itselleen ansioita pelkän sukupuolensa, ihonvärinsä tai tunteidensa vuoksi vetosi massoissa niihin aineksiin, joiden mielestä heille olisi kuulunut enemmän, vaikka muut joutuivat tekemään töitä ansioiden eteen. Röyhkeyttä lisäsi naisten emansipaation (kansalaisoikeudet, sosiaaliturva ja mahdollisuus itsenäiseen palkkatyöhön) ohella massamedian karnevalistinen sisältö, joka oli omiaan kuumentamaan niin julkista keskustelua kuin sitä, miten yksityisesti ajateltiin ja makuuhuoneissa tehtiin. Röyhkeyttä ei voinut erottaa vertailusta, joka sai epäonnistujan voimaan pahoin. Olen taipuvainen uskomaan, että kauniiden ja rikkaiden elämäntyyliä ihannoineella viihteellä oli naisten aggressiivisuuden synnyn kannalta paljon olennaisempi merkitys kuin useimmilla poliittisilla päätöksillä. Saman voi havaita nykyään siitä, millainen vaikutus internetillä on afrikkalaisiin ja heidän käsityksiinsä lännen kultamaista, joissa ihmiset rypevät rahassa. He tietävät että kuva on vääristynyt, mutta se ei vähennä heidän kateuttaan.

Tunnepolitiikan sisältämä viha perustui siis siihen, millaista loistoa lehdet ja televisio näyttivät, eikä vertailua voinut välttää. Eliitin oli helppo lyödä kiila näiden paalujen väliin. Se suunnitteli kosmopoliitti-hedonistin identiteetin, joka tuki keskinkertaisen narsismin kulttuuria, ja oli median avustuksella osa sitä. Naiset omaksuivat sen miehiä herkemmin, koska he ovat sukupuolensa vuoksi mukautuvampia ja alttiita sulkemaan silmänsä järjestelmän haittapuolilta. Erityisen sokeita he ovat olleet järjestelmän totalitarististen piirteiden suhteen, mutta se ei olisi vielä yksin riittänyt naisten tekemiseen niin onnettomiksi. Aggressiivisuus tuotettuna ominaisuutena, eli ylimielisyyden, vihan ja itsetunnottomuuden liittona syntyy lopulta siitä, että naisen identiteetti eliittivetoisena projektina sisältää väistämättä myös hänen persoonallisuuteensa liittyvät autoritaariset piirteet. Jokainen länsimainen mies on ainakin kerran elämässään törmännyt naiseen, joka yrittää ”opettaa” häntä ajattelemaan oikein, vaikka tästä ei olisi älynsä ja oppineisuutensa puolesta sitomaan edes miehen kengännauhoja, ja esimerkiksi yliopistossa tällaiset kohtaamiset ovat päivittäisiä. Naisen valtava ego on seurausta eliittivetoisen identiteetin yhdistymisestä keskinkertaiseen narsismiin. Hän kuvittelee voivansa esiintyä miehen edessä auktoriteettina, koska eliitit edustavat auktoriteettia ja nainen samaistuu niihin. Naisen on ”pakko” puolustaa eliitin kansainvälisiä arvoja myös yksityiselämässään, sillä hänen minäkuvansa riippuu niistä. Jatkuva aggressiivisuuden osoittaminen johtuu siitä, että identiteetti ei kestä arkielämän todellisuutta. Totuuden kertoo eletty elämä, eivät oppikirjat tai rikkaista pimuista kertovat televisiosarjat. Itsetunnottomuus seuraa siitä, että nainen kuitenkin ymmärtää, miten heikko ja valheellinen hänen identiteettinsä pohjimmiltaan on. Sen alkuperä on propagandassa, tasa-arvo-opissa sekä median ja massaviihteen sisällöissä. Siinä ei ole mitään maanläheistä, ei yhden ainoaa sukutaustaan, kieleen, etnisyyteen tai kansallisuuteen liittyvää myönteistä ulottuvuutta.

1990-luvulle tultaessa naisten aggressiivisuus oli levinnyt länsimaissa niin laajalle, että se oli täysin irtaantunut luokkasidonnaisuudesta ja arkielämästä, joka olisi voinut sanella mikä, missä ja milloin on soveliasta. Muutoksen naisten käyttäytymisessä täytyi kuitenkin tapahtua kokonaisvaltaisesti, eikä soveliaisuuden ja nöyryyden kaltaisille hyveille jäänyt elintilaa muualle kuin porvarillisten traditioiden ja perheiden linnakkeisiin. Ne alkoivat hautautua pienyhteisöjen, sukujen ja perheyritysten luomien arvojen raunioihin, sillä ajan henki jätti massat suojattomaksi. Osattomiksi jäivät omalla tavallaan myös ne yläluokkien ja eliittien osat, jotka nauttivat vallasta sivistyksen, opetuksen ja joukkoviestinnän alalla. Nämä ryhmät kiihdyttivät vanhan tapakulttuurin ja meritokratian väistymistä, sillä niiden ideologisena ja taloudellisena intressinä oli massojen narsismin tukeminen kaikin mahdollisin keinoin. Naisten aggressiivisuuden ”vapautuminen” luokkasidonnaisuudesta oli osin suunniteltu (identiteettipolitiikka), osin spontaani (media ja sen ennustamattomat vaikutukset) ilmiö, jonka tiellä ei ollut ainoatakaan vakavasti otettavaa estettä. Ja kuten olen useassa kirjoituksessa todennut, pitkän rauhanajan synnyttämä (ja siis väestötasolla kumulatiivisesti kasvava) pariutumisikäisten miesten ylijäämä pahensi ongelmaa, sillä miesylitarjonnan vuoksi palkansaajaluokkiin kuuluvilta miehiltä puuttui sosiaalinen rankaisuvalta kaiken rakenteellisen vallan jäädessä perhe- ja parisuhdeasioissa naisille.

Olemme sisäistäneet naisellisen aggression ilmiönä niin juurta jaksaen viime vuosikymmenten aikana, etteivät useimmat ihmiset tiedä, kuinka sen arvosteluun pitäisi suhtautua. Ajan henki elää meissä niin vahvana, että naisten kritisoiminen tuntuu moraalisesti kyseenalaiselta, jos ei väärältä. Silti kukaan ei odota naisten pidättyvän teoista, joita pidetään miesten taholta tuomittavina. Naiset laiminlyövät julkeasti seurustelukumppaneitaan, eivät maksa laskujaan tai velkojaan ja synnyttävät avioliitossa vieraille miehille. Kaikkein sairaimmat heistä hankkiutuvat raskaaksi aviottomina, vaikka hyeenakin osaisi kertoa, ettei lasta pidä antaa naiselle, joka ei saa pidettyä kunnollista miestä. Se ei ole ollut koskaan yhtä helppoa kuin nyt. Sosiaalisen median mahdollistama itsekorostus on korvannut monen naisen kohdalla kaiken muun. Se on virtuaalimaailman ympärivuotista vastinetta kesäfestivaalien minäminä-loistolle. Tämä on lähtökohta, ei merkillinen poikkeustila, jonka syitä ja syntyjä kukaan jaksaisi taivastella.

Vaikka olen keskittynyt tässä kirjoituksessa naiskysymyksiin, on laajemman yhteyden vuoksi lisättävä, että keskinkertaisen narsismin kulttuuri koskee myös miehiä. Tälle ajalle on valitettavan ominaista, että yhä useammat tavalliset ihmiset kieltäytyvät tietyistä normatiivisista valinnoista ja rooleista ja omistavat elämänsä pelkästään itselleen. Se tehdään tavalla, joka ei erota itsekkyyttä ja epäitsekkyyttä toisistaan ja sumentaa niiden välisen rajan olemattomaksi tai saa koko rajanvedon vaikuttamaan naurettavalta. Trendi näkyy niin romanttisen rakkauden ylikorostamisessa kuin perhesuunnittelun hylkäämisessä. Ajallemme ovat tyypillisiä menestyneet ja muutenkin esimerkilliset ihmiset, jotka jättäytyvät vapaaehtoisesti lapsettomiksi. Niin sanotussa terveessä yhteiskunnassa pitäisi olla kuitenkin sallittua sanoa, että tälle valinnalle on vain harvoin järjellisiä syitä. Olivat nämä ihmiset miten korkeasti kouluttautuneita ja älykkäitä hyvänsä, vain harvalla heistä on sellaista lahjakkuutta, joka olisi aito peruste lapsettomuudelle. Heiltä puuttuu intohimo, jolla olisi valta sanella koko elämänjärjestys. Pakottavaa tarvetta ja sisäistä päämäärää ei ole.

Historianfilosofi Oswald Spengler viittasi samaan ilmiöön ja liitti sen kulttuurin rappeutuneeseen sivilisaatiovaiheeseen. Vapaaehtoinen lapsettomuus saa kieltämättä ajattelemaan, että moni on eksynyt hedonismin, vääristyneen minäkuvan ja kunnianhimon sokkeloon, vaikka valinnalla on luultavasti yhteys kulttuuripessimismiin ja tietomäärän kasvun aiheuttamaan ahdistukseen, joka voi olla joidenkin yksilöiden kohdalla ratkaiseva. On jossakin määrin ymmärrettävää ja ehkä ihailtavaakin, että parhaimmat yksilöt pidättäytyvät saattamasta lapsia maailmaan, jossa he eivät itse haluaisi elää. Maljassa on siitä huolimatta karvas jälkimaku. Ihmisistä, joista olisi tullut hienoja kasvattajia, tulee kulttuuripersoonia. Työnarkomaaneja, juopottelijoita, vitsiniekkoja, ruoka-asetelmien valokuvaajia ja shaaleihin pukeutuvia kissamuoreja. He ovat omalla tavallaan kaikkein pahimpia epäonnistujia. He ovat alisuorittaneet elämässään kaiken tärkeän ja ylisuorittaneet kaiken vähemmän tärkeän. Mikä onkaan se kysymys, jota heidän lähimmäisensä eivät tohdi esittää?

–

Tenho Kiiskisen ”Suuri peli” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–