Hakemus Helsingin Sanomien päätoimittajaksi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Arvoisat Sanoma Oyj:n hallituksen jäsenet,

–

Kuten koko Suomen kansa, kuulin kuohuttavan uutisen Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemen eroamisesta tehtävästään rattijuopumusepäilyn seurauksena. Kokeneen ja pitkäaikaisen päätoimittajan korvaaminen on aina vaikeaa, joten päätin kantaa korteni kekoon tässä suomalaista journalismia ja sananvapautta syvästi koskettavassa asiassa. Ilmoitan siis olevani käytettävissä Helsingin Sanomien päätoimittajaksi. Oletan teidän kaikkien jo tuntevan ansioni, mutta voin myös toimittaa ansioluettelon, jos virallinen menettely sellaista vaatii.

Kaius Niemen edesottamukset ovat arvattavasti poikineet paljon tuomitsevia ja pilkkaavia kannanottoja. En missään tapauksessa halua yhtyä niihin. Päinvastoin, tunnen tapauksen johdosta ensimmäistä kertaa elämässäni myötätuntoa häntä kohtaan. Suomalaisen ja koko länsimaisen tiedonvälityksen vitsauksena ovat virheen tehneeseen henkilöön kohdistuvat lynkkauskampanjat, ja kuten nyt olemme nähneet, ne todella voivat kohdistua kehen tahansa. Jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja on ihminen, ja toivon ettei Kaius Niemi soimaa itseään liikaa, sillä selvinpäin hän ei varmastikaan menisi ajamaan humalassa autoa. Paljon vakavamman eksistentiaalisen kriisin aihetta on siinä, että Tuomas Muraja sanoi häntä twitter-päivityksessään ”suureksi ihmiseksi”.

Itselläni on pitkä historia humalassa törttöilyssä. Omat törttöilyni ovat pääosin olleet melko tavanomaisia ja harmittomia: juovuksissa saatan haastaa riitaa tai käpälöidä vastakkaisen sukupuolen edustajia, jokusen kerran olen tapellutkin. Kenenkään henkeä en tiettävästi ole asettanut vaaraan. Lisäksi juon nykyään harvoin, ja olen päättänyt harventaa kertoja entisestään, koska olen iän myötä huomannut tulevani helposti paljon kovempaan humalaan kuin edes haluaisin, mistä voi sitten aiheutua fyysisesti ja sosiaalisesti epämukavia seurauksia. Tässä mielessä olisin siis parannus edeltäjääni verrattuna.

Vain yhdessä asiassa voin vakavasti arvostella Niemen toimintaa. Hän antoi julkisesti omituisen lausunnon, jossa ilmoitti olevansa syvästi pahoillaan. En ymmärrä, kenelle pahoittelu oli osoitettu. Jos kohteena oli Suomen kansa, se on melkoisen suuruudenhullua, jopa Helsingin Sanomien vastaavalta päätoimittajalta. Jos pahoittelu oli tarkoitettu työtovereille, sen olisi voinut osoittaa heille suoraan eikä vain heittää epämääräisesti ilmoille.

En yleisesti ottaen ymmärrä julkisten anteeksipyyntöjen käytäntöä. Yksityinen anteeksipyyntö on osoitettu tietylle henkilölle tai henkilöille, jotka voivat sen hyväksyä tai torjua. Julkisen anteeksipyynnön esittäjä jää puolestaan pysyvästi löysään hirteen, sillä kukaan ei varsinaisesti päätä, antaako anteeksi vai ei. Niinpä julkiset anteeksipyynnöt ovat tyhjiä eleitä, jotka harvemmin ovat tosissaan esitettyjä ja vielä harvemmin niitä otetaan tosissaan. Ne ovat vain pakollinen ja vaivaannuttava osa skandaalijulkisuuden näytelmää kuten seuraleikit häissä. Valtakunnan suurimman ja arvovaltaisimman sanomalehden päätoimittajana jättäisin moiset järjestään julkaisematta.

Tekisin päätoimittajan ominaisuudessa muitakin uudistuksia, joista mainitsen tässä yhteydessä pari kiireellisintä.

Ensinnäkin Helsingin Sanomat tarvitsisi oikean kulttuuritoimituksen. Jopa Suomessa tuotetaan kiinnostavaa ja laaja-alaisesti puhuttelevaa kulttuuria, mutta HS:n kulttuurisivuille saakka se ei valitettavasti pääse, koska kulttuuritoimittajat ovat liian kiireisiä kilpaillessaan siitä, kuka sanoo kuuluvimmin ”demokratia”, ”sananvastuu”, ”oikeusvaltio” ja ”ilmastonmuutos”. Kirjamessujen, kirjallisuuspalkintojen ja kotimaisten taiteilijoiden ulkomaisen näkyvyyden ympärillä tallusteleva kulttuurijournalismi on muuttanut kulttuuriväkemme selkäänpuukottajien kerhoksi, joka taistelee verisesti tilaisuudesta päästä sanomaan latteuksia mahdollisimman näkyvällä paikalla. Tilanne on niin masentava, etten valitettavasti näe muuta vaihtoehtoa kuin koko kulttuuritoimituksen henkilökunnan vaihtamisen. Mutta vaikeina aikoina on oltava rohkeutta rajuihinkin operaatioihin. ”Me vihaamme enemmän kirurgia, joka tekee kipeän leikkauksen, kuin itse tautia”, kuten journalistien suojeluspyhimys Olli Meri on sanonut.

Yksi esimerkki kulttuurielämän nyrjähtäneestä ilmapiiristä on se, että minua pidetään kirjailijana niin vaarallisena, ettei Helsingin Sanomat edes arvostele teoksiani. Pentti Linkola sanoi paljon shokeeraavampia asioita kuin minä, ja Hannu Salama porsasteli paljon minua pidäkkeettömämmin, eikä heistä edelleenkään kavahdeta kirjoittaa. Olenhan minä muun muassa rasisti ja misogyyni, mutta sellaisena melko maltillinen. Esimerkiksi naisten äänioikeuden haluaisin lakkauttaa vain siihen saakka, että tämän hetken polttavimmat ulkoiset ja sisäiset uhat (ts. Venäjän laajentumishalu ja väestörakennetta epätasapainottava maahanmuutto) saadaan hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Eikä tämä suinkaan johdu kaunastani naissukupuolta kohtaan (jota toki tunnen), vaan siitä arvovapaasta havainnosta, että naiset ovat empatiakeskeisinä olentoina taipuvaisia äänestämään tällaisissa asioissa kansakunnan kannalta tuhoisasti. Rauhallisempana ja tasapainoisempana aikana minulla ei olisi mitään demokratian ja yhdenvertaisuuden leikkimistä vastaan.

Toinen keskeinen uudistukseni pyrkisi kohentamaan toimittajien ammattitaitoa. Ehkä merkittävimmät suomalaisen journalismin tasoa madaltavat tekijät ovat toimittajakunnan suppea yleissivistys ja olematon elämänkokemus. Varsinkin jälkimmäisenä mainittu vaatii toimenpiteitä, kun melkein kaikkien nuorten toimittajien työuraa edeltävä kosketus suomalaiseen yhteiskuntaan rajoittuu siviilipalvelusjaksoon ja Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokseen. Niin sanottua milleniaalipolvea edustavat toimittajat – nuo koppavat kympin tytöt ja heitä epätoivoisesti piirittävät ikuiset lukiopojat – olisi siirrettävä muutamaksi vuodeksi tekemään työtehtävinä ehkä tylsiä mutta erittäin opettavaisia ”palokunta pelasti kissan puusta” -tyyppisiä juttuja ja annettava kaikki vakavammat aiheet kokeneempien journalistien käsiteltäviksi. Ehkä heidät voisi aivan aluksi panna muutaman kuukauden ajaksi siivoamaan Sanomatalon vessoja ja luuttuamaan lattioita, jotta kosketus kansan syvien rivien elinehtoihin olisi mahdollisimman konkreettinen ja myöhempi kohoaminen hierarkiassa tuntuisi omin ponnistuksin saavutetulta.

Myönnän, että nimittämiseni Helsingin Sanomien päätoimittajaksi olisi radikaali ratkaisu, ja ehdotukseni uudistustoimista saattavat nekin aiheuttaa nikottelua. Tietovuotoihin, rattijuopumukseen ja muihin asioihin liittyvät julkiset kohut ovat kuitenkin saattaneet lehden hankalaan tilanteeseen. Juuri nyt olisi osoitettava ennakkoluulottomuutta ja kykyä tehdä jyrkkiäkin korjausliikkeitä. Minulla on ollut omat kiistani Helsingin Sanomien kanssa, mutta omasta puolestani olen valmis unohtamaan ne ja katsomaan eteenpäin. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku: Suomen suurin ja arvostetuin päivälehti on nyt siinä hieman epäkiitollisessa tilanteessa, että säilyttääkseen uskottavuutensa se tarvitsee minua.

Erityisiä palkkatoiveita minulla ei ole. Koska toimin isänmaan ja sivistyksen suuremmaksi kunniaksi, minulle riittää mainiosti sama palkka jota edeltäjilleni on maksettu.

–

Helsingissä, 19.11.2022

Timo Hännikäinen

–

–