Laillisuusharha

M. A. MERETVUO

–

Poliittisten liikkeiden suuntaviivoja pohdittaessa tulee vastaan kysymys laillisen ja laittoman toiminnan käsitteistä, hyödyistä ja haitoista. Laajassa tarkastelussa tämä kysymys voidaan asettaa osaksi suurempaa tarinaa, narratiivia, jossa on omat sankarinsa ja roistonsa. Tätä kysymystä tarkemmin tutkimatta saatetaan astua laillisuusharhaksi kutsumaani ansaan, jossa pyritään saamaan oma toiminta näyttämään yleisesti hyväksytyltä rajoittamalla omia toimia, laimentamalla omaa viestiä sekä tuomitsemalla tekoja pelkästään sillä perusteella, millaisia mielikuvia vastapuolen hallitsema media niistä luo.

Minulla oli ilo päästä kuulemaan italialaisen CasaPound -liikkeen esitelmää Pirkanmaalla 12.11.2022. Esitelmän pääaiheena oli kansallismielisten käytössä olevat rakennukset, jotka ovat ”Poundin talo” – liikkeen toiminnan ytimessä. Tuon aiheen ulkopuolelta esitelmässä kiinnitti huomioni sanan ”militant” -käyttäminen. Puhuja käytti sitä toistuvasti luonnehtiessaan osaa liikkeen aktiiveista. Olin aluksi hämmästynyt, sillä tuskin mikään vastaavaa suosiota nauttiva suomalainen poliittinen liike omaksuisi tätä sanaa kuvaamaan omia aktivistejaan. Eikö militantin kuvan antaminen itsestä olisi kuin ”syöttö median lapaan”, median, joka yrittää luoda kansallismielisistä kuvaa lain väärällä puolella toimivina, pahoina ja väärin ajattelevina ihmisinä? Päätin analysoida omaa hämmästymistäni tarkemmin ja päädyin varsin hätkähdyttäviin johtopäätöksiin siitä, kuinka vahvasti meille vihamieliset tahot ovat jo ehdollistaneet meidät sensuroimaan itse itseämme.

Ennen kuin jatkan pidemmälle, kehotan lukijaa pysähtymään ja miettimään, minkälaisia mielikuvia sana ”militantti” hänessä herättää. Mahdollisesti jotakin aseisiin tai terrorismiin liittyvää? Kenties jonkinlaista aggressiivista katuaktivismia, jossa vastustajia provosoidaan ja tarvittaessa käytetään väkivaltaa heitä vastaan? Tai ehkäpä kirjoituksia, someviestejä, puheita tai musiikkikappaleiden sanoituksia, joissa ihaillaan tällaista toimintaa ja rohkaistaan siihen? Niin tai näin, mielikuvat liittynevät jollakin tavalla toimintaan, joka on nyky-yhteiskunnassa sanktioitua. Toisin sanoen, jos olet militantti, teet varmastikin jotakin laitonta.

Hyvä esimerkki tästä on ns. Kankaanpään tapaus, jota media on pyrkinyt aggressiivisesti hyödyntämään kansallismielisten demonisoinnissa. Aluksi tapauksen yhteydessä puhuttiin terrorismista ja ns. ”siege-kulttuurista”, jolle leimallisena pidetään nuorten miesten viehätystä kansallissosialismia, aseita ja väkivaltaa kohtaan. Kun tämä ei ollut tarpeeksi, alettiin kesällä 2022 vihjailla ryhmän olleen satanistinen. Tiettävästi tätä saatanallisuutta oli ollut Suomessa tutkimassa poliiseja ulkomailta asti, mikä on kuin suoraan Venäjän propagandakoneiston pelikirjasta: Venäjähän on toistuvasti syyttänyt Ukrainaa sekä natsismista että satanismista, ja oikeuttanut sotaansa tällaisten ”pahuuksien” poistotoimena. Koska Kankaanpään tapauksen esitutkinta on tätä kirjoittaessa kesken, on vielä epäselvää, kumpi valtamedian näkökulmasta lopulta on pahempaa: natsismi vai satanismi, vai voitaisiinko nämä kaksi yhdistämällä luoda mielikuva jonkinlaisesta ”pahuuden huipentumasta”.

Suomessa on perinteisesti noudatettu lakia ja järjestystä. Eduskunta säätää lait, viranomaiset valvovat niitä, ja tuomioistuimet rankaisevat lain rikkomisesta. Yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen, että lakeja ja sääntöjä noudatetaan, ja tällä periaatteella on kansan keskuudessa ollut aina vahva kannatus. ”Jos näin ei olisi, mikä estäisi rosvojoukkoa tunkeutumasta kotiini ja varastamasta kaikkea, mitä minulla on?”, saattaa moni ajatella. Vastaavasti jos joku henkilö tai ryhmä asettuu tietoisesti kannattamaan laitonta toimintaa, on tämä helppo leimata pahaksi, suorastaan koko yhteiskunnan vastaiseksi, sillä tällainen taho rikkoo sitä mielikuvaa, joka meillä kaikilla on yhteiskunnan lakiperustaisesta järjestyksestä.

Haluan tässä kohtaa kiinnittää huomiota sanaan ”mielikuva”. Jos nimittäin tarkastelemme asiaa tarkemmin, huomaamme pian, että asia ei ole niin yksinkertainen. Laissa kielletyksi säädetyn asian tekeminen ei aina ole yhtä kuin rangaistava teko. Oikeuslaitoksissa tehdään jatkuvasti päätöksiä, joissa rikoksesta syytetty jätetään tuomitsematta. Samoin kaikki tapahtuneet rikokset eivät koskaan etene esitutkintavaihetta pidemmälle, eikä kaikista rikoksista resurssipulan takia edes aloiteta tutkintaa. Hyvin suurelta osin lait ovat myös tulkinnanvaraisia ja täsmentyvät vasta oikeuskäytännön myötä, siis sitä mukaa kun lakia rikkoneita joko tuomitaan tai jätetään tuomitsematta oikeusistuimissa. Kaiken lisäksi laki ei ole mikään staattinen yhteiskuntajärjestyksen tae, vaan alati muuttuva asia. Uusia lakeja säädetään jatkuvasti, samoin aiempia korjataan ja muutetaan. Koska Suomen eduskunta on ollut pitkään kansallismielisyydelle vihamielisten tahojen hallinnassa, ovat lakimme pikkuhiljaa muuttuneet heijastamaan tätä tilannetta monellakin tavalla. Lakien tulkintaa käytetään mielipiteen muokkaukseen viittaavilla tavoilla, esimerkiksi rankaisemalla ”väärän” mielipiteen ilmaisemisesta. Toisaalta samaan aikaan yhteiskunnallisia instituutioita ohjataan lakien avulla edistämään pakolla erilaisten ”vähemmistöjen” oikeuksia.

Koska laillisuuden käsite ei siten ole lainkaan yksinkertainen, miksi siis kavahdamme, jos jokin poliittisen toiminnan piirissä viittaa laittomuuteen? Rohkenen väittää, että meidät on poliitikkojen, median ja erilaisten tutkijoiden toimesta ehdollistettu siihen. Kun kansallismielinen syyllistyy laittomaan tekoon, asia nostetaan median toimesta näyttävästi esille, vaikka oikeuskäsittely ei olisi vielä edes alkanut. Ei-kansallismieliset poliitikot vaativat kansallismielisiä kollegoitaan irtisanoutumaan tapahtuneesta, usein onnistuen siinä. Irtisanoutumisesta huolimatta kansallismieliset eivät saa karistettua syyllisyyden leimaa harteiltaan, sillä usein heidän käyttämänsä retoriikan väitetään ainakin osaltaan rohkaisseen rikoksen tekijää. Mediamylläkän ja Twitter-taistelun vaimettua on tutkijoiden aika astua näyttämölle: tapahtunut saatetaan nostaa erilaisten analyysien, tutkimusten ja tilastojen osana esiin jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen. Järjestelmä kokonaisuutena pitää huolen, että tapausta ei unohdeta. Tällä tavalla kansallismieliset ehdollistetaan kunnioittamaan lakia: ”jos teen väärin, vastustajamme voivat käyttää sitä meitä vastaan, parempi siis toimia lain mukaisesti.”

–

Suuren tarinan roistot?

Hyvä ja paha ovat luonnollisestikin suhteellisia käsitteitä: sama asia saattaa toisen näkökulmasta olla hyvä, toisen näkökulmasta paha. Yhteisö laajempana kokonaisuutena pyrkii aina olemaan ”hyvän” puolella, jolloin kiistakysymykseksi jää se, kenellä on puhevalta määritellä yhteiskunnan totuuskäsityksiä hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kuten kaikilla hyvillä tarinoilla, myös yhteiskuntien valtanarratiiveilla on omat protagonistinsa (= tarinan päähenkilö, ”hyvis”) ja antagonistinsa (= tarinan roisto tai ”pahis”). Koska puhevalta ja siten valta muokata valtaväestön mielipiteitä on suurimmaksi osaksi tahoilla, jotka pitävät kansallismielisyyttä negatiivisena asiana, on selvää, että kansallismielisyys sinänsä näyttäytyy tässä valtanarratiivissa epätoivottavana.

Tästä syystä monet saattavat päätellä, että tärkeintä olisi pyrkiä muuttamaan näitä totuuskäsityksiä, jotta oma viesti näyttäytyisi positiivisessa valossa ja houkuttaisi siten lisää suurta yleisöä puoleensa. Tämä on sinänsä oikein ajateltu, mutta pitää sisällään vaaran ajautua edellä kuvatun ehdollistamisen valtaan: samalla kun yritetään vaikuttaa massoihin, joudutaan omasta viestistä karsimaan hyvinkin olennaisia asioita: asioita, jotka yleisen mielipiteen portinvartijat ovat jo onnistuneet leimaamaan epätoivotuiksi. Lisäksi tämä logiikka ajaa väistämättä ns. ”irtisanoutumisen” käytäntöön: kun toinen kansallismielinen sanoo tai tekee jotakin, joka valtanarratiivissa näyttäytyy ”pahana”, joutuu tätä strategiaa noudattava kysyttäessä irtisanoutumaan tällaisista edesottamuksista, vaikkei hänellä olisi mitään tekemistä tapahtuneen kanssa. Näin kysymyksen esittänyt poliitikko, toimittaja tai tutkija saa lyötyä kiilaa kansallismielisen liikkeen sisälle. Samoin radikaalia toimintaa kaipaavat nuoret alkavat helposti vierastaa liikettä, joka pyrkii itse rajoittamaan omaa toimintaansa vastustajien asettamien rajojen mukaiseksi.

Mikäli taas asetutaan tietoisesti suuren tarinan roistoksi ja edustetaan ylpeinä ”pahoiksi” leimattuja asioita, saatetaan helposti marginalisoida itse itsensä. Tällöin laajemman kannatuksen saaminen vaikeutuu, ja lopulta liikkeen edustajat kokoontuvat keskenään aina samalla joukolla salaisissa kokoontumispaikoissaan. Valtamedia pystyy tällöin helposti osoittamaan ”pahikset”, jotka demonisoinnin periaatetta hyödyntäen työnnetään normaalin yhteiskunnan ulkopuolelle. Tällaisia ihmisiä eivät myöskään koske samat oikeudet kuin muita: heidän kokoontumis- ja yhdistymisvapauttaan saatetaan rajoittaa, heidät saatetaan poistaa yleiseen keskusteluun käytettäviltä somealustoilta, heiltä saatetaan viedä aseluvat mielipiderikoksista saatujen tuomioiden perusteella, heidät saatetaan vastoin yhdenvertaisuuslain periaatteita sulkea ulos tapahtumista jne. Tämä kaikki tapahtuu lain puitteissa, mikä antaa hyvän kuvan lakien suhteellisuudesta ja valikoivuudesta. Nämä seuraukset välttääkseen monet ovat astuneet itsesensuurin tielle ja pyrkivät jatkuvasti taiteilemaan sen välillä, mitä mieltä saa ja ei saa olla julkista keskustelua hallitsevan liberaalihegemonian mukaan.

Tällöin murtautumista ulos ”marginaalista” saatetaan tavoitella suurena voittona: ”Silloin minua ei enää canceloida vasemmiston toimesta, pääsen siis yleisesti hyväksytyksi ja viestini tavoittaa jatkossa yhä useampia ihmisiä”. Valitettavasti tällöin ei usein huomata, kuinka oma viesti on jo laimennettu vastustajan asettamien standardien mukaiseksi. Tällöin sen vaikutuskin jäänee yhteiskunnalliselta kannalta olemattomaksi, riippumatta siitä kuinka suuren yleisön se tavoittaa. Koska julkisen mielipiteenilmaisun porttia vartioivat meihin negatiivisesti suhtautuvat tahot, nämä eivät luonnollisestikaan päästä läpi mitään sellaista, joka olisi oikeasti vaaraksi heidän omalle agendalleen. Heille kansallismieliset tulevat aina olemaan tarinan roistoja, riippumatta siitä kuinka paljon omaa viestiä sensuroidaan.

–

Pelätty vai rakastettu?

Onko johtajan parempi olla pelätty vai rakastettu, pohti jo Machiavelli aikoinaan. Samaa kysymystä noudatellen monet kansallismieliset pohtivat, onko parempi olla valtanarratiivin näkökulmasta tarinan roisto vai sankari. Ensiksi mainitun linjan ottavat eivät joudu sensuroimaan itseään tai muutoinkaan nöyristelemään julkisen keskustelun portinvartijoiden edessä, mutta rajaavat samalla omaa toimintapiiriään ja asettavat itsensä helpoksi maaliksi. Jälkimmäiset taas lähtevät mukaan leikkiin, jonka säännöt ovat vastustajiemme keksimiä: niitä noudattaakseen he joutuvat usein ”irtisanoutumaan” ja ”tuomitsemaan” asioita, joista ovat sydämessään toista mieltä kuin julkisesti voivat sanoa. Tällaiset yksilöt ja ryhmät anelevat vastustajiltaan oikeutta olla olemassa toistelemalla lakkaamatta, kuinka lainmukaista heidän toimintansa on. Eräänlaisessa laillisuuskilpailussa he yrittävät kiinnittää julkista huomiota vastapuolen laittomuuksiin, mikä on tietenkin vallitsevan järjestelmän kannalta erittäin toivottavaa: tällä tavalla kilpailevat ryhmät saadaan itse, omasta tahdostaan, noudattamaan niille epäedullisia lakeja, jolloin niiden mahdollisuudet horjuttaa järjestelmää kapenevat merkittävästi. Laajasta näkökulmasta katsottuna kyse on vallitsevan järjestelmän pyrkimyksestä joko mukauttaa tai kieltää sitä itseään haastavat toimijat.

Mielenkiintoista onkin, miten CasaPound on onnistunut välttämään tämän dilemman. Liike yhdistää tietoisesti militanttia, ulkoparlamentaarista toimintaa, ja perinteisesti vasemmiston yksityisalueena ollutta humanitaarista työtä, kuten vähävaraisten italialaisten auttamista. Liike esittelee ylpeänä jäsentensä yhteenlaskettua vankeustuomioiden vuosimäärää eikä yritä häpeillen vaieta siitä. Militantilla toiminnalla liike on paitsi onnistunut puolustamaan jäseniensä fyysistä turvallisuutta, myös saamaan laajempaa näkyvyyttä, sillä pelkästään avustustoimintaa harjoittava liike olisi valtamedian toimesta helppo vaieta kuoliaaksi. CasaPound noudattaa samaa periaatetta myös mielenosoituksissaan: siellä eivät marssi ainoastaan ”vihaiset nuoret miehet”, joita poliisin on helppo lähteä pamputtamaan ja jotka media leimaa väkivaltaisiksi terroristeiksi. Mukana on yhtä lailla naisia, lapsia ja vanhuksia, jolloin mielenosoitukset kuvaavat hyvin kansan koko ikä- ja sukupuolijakaumaa. CasaPoundin vastaus dilemmaan ei siis ole ”joko – tai” vaan ”molemmat”. Liike on sekä militantti että maltillinen. Se on sekä tarinan roisto että sankari. Tällä tavoin se sekoittaa valtamedian narratiivit ”pahoista” ääriryhmistä, joutumatta kuitenkaan muuttamaan omaa imagoaan ympäripyöreäksi. Tällä tavalla sitä ei pystytä niin helposti ahtamaan valmiisiin muotteihin ”yleisesti hyväksytyistä” ryhmistä ja ”pahoista ääriliikkeistä”.

Militantti toiminta voidaan siis parhaimmillaan yhdistää muutoin maltillisen liikkeen toimintaan ilman, että sillä ”syötetään vastustajan lapaan”. Laillisuus ja laittomuus ovat modernissa maailmassa käsitteinä monelta osin vallitsevan establishmentin luomia, joten oikea strategia on yrittää astua käsitekehikon ulkopuolelle. Valtakoneiston yrittäessä rajoittaa tällaisen liikkeen toimintaa alkavat kansalaiset ennen pitkää nähdä heihin kohdistuvan viestinnän ideologiset motiivit, kuten ympäri Eurooppaa on tapahtumassa. Älkäämme siis rajoittako liikaa itseämme sillä, mikä on laillista tai laitonta, vaan toimikaamme sen mukaan, minkä tunnemme omassa sydämessämme olevan oikein tai väärin.

–

–