Kun sanat ottavat vallan

JEF COSTELLO (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Vuosia sitten katsoin paljon kehutun dokumentin sarjakuvataiteilija Robert Crumbista. Parhaiten ei mieleeni jäänyt Crumb itse, vaan hänen isoveljensä Charles. Kuten useimmat perheen jäsenet, Charles oli sekä taiteilija että mielipuoli. Ja kolme vuotta dokumentin ilmestymisen jälkeen julkaistiinkin kokoelma Crumbin veljesten taidetta otsikolla Koko perhe on sekaisin! Charlesin hulluus ilmeni selvästi hänen lapsena piirtämistään sarjakuvista. Ne olivat varsin taidokkaasti tehtyjä, mutta ajan mittaan teksti alkoi vallata alaa kuvilta. Kuten useimmissa sarjakuvissa, Charlesin piirtämissä (joita ei koskaan julkaistu hänen elinaikanaan) oli tekstilaatikoita sekä puhe- ja ajatuskuplia. Charlesin varttuessa kasvoi myös tekstin osuus – kunnes sarjakuvat olivat pelkkää tekstilaatikkoa ja dialogia, eikä kuville jäänyt tilaa.

Ehkä olen itsekin sekaisin, mutta tämä tuo mieleeni Hegelin. Hegelin käsityksen mukaan historian päättyessä filosofia korvaa taiteen totuuden ilmaisemisen keinona. Toisin sanoen ihmiskunta tutkisi itseään diskursiivisen kielen, ei myyttien tai kuvien avulla. Sanoista tulisi peili, jota moderni ihminen pitelee kasvojensa edessä. Näin näyttää todella tapahtuneen, vaikkakaan ei aivan siten kuin Hegel odotti. Vilkaiskaa vain useimpien tavallisten ihmisten koteihin, ja löydätte kaikkialta seiniin kiinnitettyjä sanoja, joita he ilmeisesti katselevat.

”Elä, naura, rakasta.” ”Ystävät ja perhe kokoontuvat täällä.” ”Miksi kävellä kun voit tanssia?” ”Tämä on me. Meidän elämämme. Meidän tarinamme. Meidän kotimme.” ”Hyvät ystävät ovat kuin tähtiä: et aina näe heitä, mutta tiedät heidän olevan olemassa.” ”Vieraat koristavat talon.” ”Tämä on onnemme tyyssija.” ”Siunattu.” ”Kiitollinen.” ”Rentoudu.” Keittiöön tarkoitettuja kylttejäkin on valtava määrä, ja jokainen niistä tuo mieleen vitsin, jota ei haluaisi kuulla. Esimerkiksi ”Rakkaudella valmistettu” tarkoittaa ”Nuolaisin lusikkaa ja käytin sitä sen jälkeenkin.” Henkilökohtainen suosikkini ”Kotiruokaa rakkaudella ja runsaalla voilla” tuo aina mieleeni elokuvan Viimeinen tango Pariisissa. Jos tämä on historian loppu, se ei todellakaan tapahdu paukahtaen vaan kitisten. Mutta senhän te tiesittekin.

Jos arvelette, että suuri enemmistö näitä kylttejä hankkivista on valkoisia naisia, olette oikeassa. Olette oikeassa siinäkin, että heillä on vähäinen tai olematon ironian taju. Jos itse ripustaisin jonkin sellaisen kyltin, kyseessä olisi postmodernin ironian ilmaus, tai kirjailija Paul Fussellin sanoin ”parodianäyttely”. Arvelen myös, että useimmilla näistä naisista on korkeintaan ylioppilastutkinto. Mutta aika on ajanut ohitseni. Totuus on, että yliopistot eivät enää kehitä oppilaiden makua, ja niinpä löytyy varmasti myös lääkäreitä ja juristeja, joilla on ”elä, naura, rakasta” -roskaa kotonaan.

Eräs ystäväni on esittänyt teorian, että kaikki alkoi siitä kun evankeliset kristityt alkoivat ripustaa raamatunlauseita koteihinsa. Se kuulostaa uskottavalta, ja nuo ihmiset tietenkin sopivat valkoisten ja ironiantajuttomien kategorioihin. Kenties kävi niin, että raamatunlauseet muuttuivat epämääräisen ”hengellisiksi” iskulauseiksi kuten ”SIUNATTU”, ”KIITOLLINEN”, jne. Sen jälkeen trendi jatkui, ja teksteistä tuli ”innoittavia”, ”motivoivia”, mahdollisesti muttei välttämättä uskonnollisia. Tämä on selvästi valkoisten juttu, mutta kylttejä ostavat jotkut mustatkin. Mainitsemani ystävä käy säännöllisesti mustien kodeissa (useimmiten häätämässä heitä), ja on huomannut että eräs seinäkirjoitus toistuu yhä uudelleen. Arvasitte oikein: ”SIUNATTU”. Aivan kuten lemmikkieläinkaupan musta myyjä kerran toivotti ”siunattua päivää”.

Mikä voisi selittää tämän oudon pakkomielteen käyttää sanoja koristeina – ja vieläpä niin tuskallisen kuluneita ja vaivaannuttavia sanoja? Miksi Wayfair-sisustusliikkeestä löytyy yli 280 000 tuotetta, joissa on sanat ”elä, naura, rakasta”? Eräs äskettäin ilmestynyt artikkeli kytkee ilmiön huonoon taloustilanteeseen:

Vuoden 2008 taantuman jälkimainingeissa kuluttajat hakivat sisustusideoita Pinterestin kaltaisilta kuvasivustoilta ja Etsyn kaltaisista verkkokaupoista. Kursiivilla kirjoitettuja motivoivia tekstipainatteita ja puuhun kaiverrettuja sanoja kuten ”unelma”, ”perhe”, ”ilo” ja ”siunattu” markkinoitiin helppona tapana saada talo tuntumaan kodilta. ”Elä, naura, rakasta” pääsi kunnolla vauhtiin helposti valmistettavina ja suhteellisen halpoina sisustuskyltteinä, joiden houkuttelevuus perustui niin hintaan kuin sisältöön.

Kovat ajat ovat siis saaneet ihmiset ripustamaan seinille vaivaannuttavia iskulauseita, koska ne ovat a) halpoja ja b) ”motivoivia”. Anteeksi vain, mutta tämä ei kuulosta vakuuttavalta. Voisiko trendin selittää yksinkertaisesti huonolla maulla? ”Rihkamaa”, olisi äitini sanonut, jos olisi elänyt riittävän kauan nähdäkseen tämän ”sanallisen sisustustaiteen”. Yksikään lukemistani monista artikkeleista ei ole selittänyt ilmiötä maun rappeutumisella. Kenties tämä johtuu siitä, että minkä tahansa laadullisen eron osoittaminen ihmisten välillä saa nykyään kuulemaan sotilassaappaiden kopinaa.

Mutta huono makukaan ei riitä selitykseksi, koska se ei kerro miksi sanat vetoavat moniin enemmän kuin kuvat. Entisaikaan maultaan kehittymättömät täyttivät kotinsa huonoilla maalauksilla, kuten kuvilla pokeria pelaavista koirista tai Thomas Kinkaden tuotannolla. Samasta syystä on huono selitys, että ihmiset haluavat jotakin halpaa, iloista ja ”motivoivaa”. Mikseivät he osta halpoja, iloisia ja motivoivia kuvia? Kuvia ihmisistä, jotka elävät, nauravat ja rakastavat?

Ehkä siksi, että kuvat vaatisivat tulkintaa. Jos ette ole sattuneet huomaamaan, useimmat nykyihmiset ovat allergisia hienovaraisuudelle. Kaiken pitää olla ilmeistä ja suoraa. Kun työskentelin koulussa opettajana, huomasin että mikä tahansa teksti joka ei avautunut heti ensivilkaisulla, sai oppilaat turhautumaan ja luovuttamaan nopeasti. Mikään ei saa jäädä päättelyn tai mielikuvituksen varaan. Jos ette usko, ette ole käyneet elokuvissa vähään aikaan. Ja sama pätee jopa ruokaan. Ylikypsää, ylimakeaa, ylikuorrutettua kaikella mikä ei sovi yhteen – periaate on, että koska nämä ainekset ovat hyviä erikseen, vielä paremman tuloksen saa kun laittaa ne kaikki yhteen nyt heti. Näin syntyi ”aamiaispizza” ja kolmi- tai nelikerroksinen kakku jossa on useita päällekkäisiä kuorrutuksia ja joka on niin kuvottavan makea, että se polttaa nielua alas mennessään.

”Elä, naura, rakasta” -taulussa on vastaavanlaiseen maalaukseen verrattuna se suuri etu, että sen ymmärtääkseen ei tarvitse miettiä lainkaan. Siinä ei ole syvyyksiä tongittavana. Ellei sen omistajalla ole sukulaista, joka opettaa filosofiaa jossakin, kukaan ei kysy ”Mutta mitä eläminen tarkoittaa? Mitä on hyvä elämä? Eikö sen pitäisi sisältää muutakin kuin nauramista ja rakastamista?” Sellaista reaktiota Karen ei hae, kun hän ripustaa ”elä, naura, rakasta” -kylttinsä sähkötakan yläpuolelle. Mutta hän varmasti ripustaa sen aiheuttaakseen jonkinlaisen reaktion muissa, ja tämä on tärkeä tekijä koko ilmiössä. Sitä, kuten montaa muutakin nykyilmiötä ymmärtääkseen pitää tajuta, millainen vaikutus sillä pyritään saamaan aikaan. Karenin huolellisesti kuratoitu Instagram-sivu antaa seuraajille vaikutelman, että hän aina hymyilee, leipoo pikkuleipiä, silittää kultaisia noutajia, nauttii auringonlaskuista, syö herkullisia, lihottamattomia ja erittäin kuvauksellisia jälkiruokia, kasvattaa lapsia jotka eivät koskaan kiukuttele, ja ylistää monimuotoisuutta. Kaikki muu on huolellisesti retusoitu pois: hänen alkoholiongelmansa, hänen aviomiehensä opiaattiriippuvuus, hänen lukuisat mielialalääkereseptinsä, viiltojäljet hänen käsivarsissaan ja hänen ylitetyt luottotilinsä.

Mutta kuinka hän voi hallita vaikutelmia, jotka ihmiset saavat tullessaan hänen kotiinsa ja nähdessään hänet lähietäisyydeltä? Tietenkin ripustamalla kylttejä, jotka kertovat että Karen, joistakin päinvastaisista vaikutelmista huolimatta, kuuluu hyviin ihmisiin. Hän tietää mikä elämässä on tärkeää – että kaikessa on kyse elämisestä, nauramisesta ja rakastamisesta. Tämä on tietenkin vain yhden naisen (ja lisäksi erittäin pinnallisen naisen) näkemys elämästä, mutta juuri muiden naisten mielipiteet ovat hänelle merkityksellisimpiä. Hänen keittiökylttinsä julistavat, että hänen ateriansa on valmistettu rakkaudella – ja runsaalla voilla. Hänen keittiönsä herättää meissä hienoista alemmuudentuntoa (”Onko minun ruokani rakkaudella valmistettua?”) Samalta tuntuu hänen olohuoneessaan, jossa tyyny käskee ”RENTOUTUMAAN”. Karen selvästikin kuuluu niihin, jotka osaavat rentoutua – voi juku, kunpa minäkin kuuluisin. Emme tajua, että Karenin rentouden salaisuus on bentsodiatsepiini (miten olisi tyyny, jossa lukee ”BENTSO”?).

Karen imartelee meitä kyltillä, jossa sanotaan että vieraat koristavat hänen kotinsa. Mutta tämänkin kyltin tarkoitus on saada vieraat tuntemaan itsensä huonommiksi. He eivät luultavasti ajattele samoin omista vieraistaan. Useimmat vieraat ovat sukulaisia, ja totta puhuen useimmat sukulaiset ovat maanvaivoja, joita majoitamme velvollisuudentunnosta ja olemme iloisia päästessämme heistä eroon. On kuitenkin vaikea paheksua Karenia hänen ”kotoisuutensa”, anteliaisuutensa, voikylläisyytensä ja rentoutensa takia, sillä toinen kyltti kertoo, että hän pitää itseään ”SIUNATTUNA”. Sillä halutaan sanoa, että ”En ylpeile sillä mitä minulla on, enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä. Tiedän että se on lahja. Olen nöyrä.” Oikeasti se tarkoittaa: ”Katsokaa kuinka nöyrä minä olen.” Hyve kääntyy vastakohdakseen kun se täyttää tyhjän sarakkeen lauseessa ”Katsokaa kuinka ______ minä olen.”

Kaikkein ilmeisin ja tökeröin signalointi on sijoitettu pihalle. Sieltä löytyy kyltti, joka kertoo että Karenin talon asukkaat uskovat ”tieteeseen” ja että ”mustilla elämillä on väliä”, jne. Nämä liberaalit pihakyltit ovat lukijoilleni niin tuttuja, ettei maksa vaivaa kuvailla niitä tarkemmin. Ei ole olemassa parempaa esimerkkiä signaloinnista. Sellaisten kylttien tarkoitus ei selvästikään ole saada ketään vakuuttuneeksi tai muuttaa kenenkään mieltä; niiden takoitus on yksinomaan mainostaa omahyväisten, viiniä litkivien paskapäiden ”hyveellisyyttä”. Väistämättömänä seurauksena on ilmestynyt myös ”konservatiivisia” pihakylttejä, jotka ovat tyyliltään liberaalien vastineidensa kaltaisia ja julistavat monivärisin kirjaimin ”Biden varasti vaalit”, ”Fauciin ei voi luottaa”, ”Hillary kuuluu vankilaan”, jne. Tällaiset kyltit ovat typeriä, mutta eri tavalla typeriä. Niiden tarkoitus on pikemminkin ärsyttää ohi kulkevia demokraatteja kuin mainostaa Trumpin äänestäjien hyveitä.

Nykyään löytyy pihakylttejä jopa niille mahtaileville tekoälyllisille marisijoille, jotka pitävät itseään molempia edellä mainittuja ryhmiä parempina: niin sanotuille ”itsenäisille äänestäjille”. Yhdessä sellaisessa lukee: ”Tässä talossa ollaan sitä mieltä, että yksinkertaistetut latteudet, kuluneet tautologiat ja semanttisesti täyteen ahdetut aforismit ovat huono korvike kunnioittavalle ja rationaaliselle keskustelulle monimutkaisista asioista”. Se, joka pystyttää tällaisen kyltin talonsa pihalle, tuntee suurta tyydytystä siitä, että useimmat ohikulkijat eivät tiedä mitä tautologia tarkoittaa, ”semanttisesti täyteen ahdetusta aforismista” puhumattakaan. Mutta ongelma on, että hänkään ei tiedä.

Olenko nyt liian julma? Eivätkö ainakin sisätiloihin ripustetut ”elä, naura, rakasta” -tyyppiset kyltit ole onnettomien ja tyytymättömien ihmisten säälittäviä yrityksiä pitää elämän aurinkoiset puolet mielessä? Tämä kysymys nostettiin esiin eräässä toisessa äskettäin ilmestyneessä artikkelissa:

Osoittavatko nämä kyltit, että me kaikki vain etsimme toivon pilkahdusta keskellä modernin elämän, modernin politiikan ja sosiaaliseksi mediaksi kutsutun jätekuilun lohdutonta joutomaata? Ovatko ne kenties yritys olla hyvä hirvittävän huonoina aikoina?

Minusta joko-tai -asetelma on tarpeeton: joko ilmiön taustalla on epätoivoinen halu pitää elämän merkityksellisyys mielessä, tai se ilmaisee narsistista hyvesignalointia. Molemmat motiivit saattavat vaikuttaa samassa yksilössä, ja usein näin onkin, tai ne voivat ilmetä itsenäisinä. Teoriaa tekstikylteistä jonkinlaisina ”muistutuksina” tukee eräs ”sanallisen sisustustaiteen” alalaji, jota en ole vielä maininnut. Tarkoitan kylttejä, jotka näyttävät toimivan pelkkinä nimilappuina: kuistilla lukee isoin kirjaimin ”KUISTI”, keittiössä ”KEITTIÖ”, verannalla ”VERANTA”, rantamökissä ”RANTAMÖKKI”, jne. Joskus mukaan on mahdutettu muutama lisäsana, kuten ”Me rakastamme RANTAMÖKKIÄMME”.

Onko nämä kyltit tarkoitettu hajamielisille, jotka saattaisivat unohtaa istuvansa kuistilla ellei kyltti kertoisi missä he ovat? Pitäisikö Joe Bidenille hankkia työhuoneeseen iso kyltti, jossa lukee ”PRESIDENTIN TYÖHUONE”? Uskottavampi, mutta silti liian yksinkertainen selitys on jälleen kerran huono maku – ihmiset yrittävät täyttää tyhjän tilan kuistillaan eivätkä keksi parempaakaan. Minusta ”nimilappuja” voi kuitenkin pitää yhtä hyvin modernin epätoivon ilmauksina. Nykyajan ”hengellisyydessä” on muotia niin sanottu ”läsnäolo” tai ”mindfulness”. Sen evankeliumia saarnaamalla Eckhart Tollen kaltaiset hahmot ovat tienanneet miljoonia. Perusajatuksena on, että nykyajan ihmiset eivät ole ”läsnä” toisilleen, omassa ruumiissaan, ympäristössään tai tässä hetkessä.

Mikä ”poissaolon” aiheuttaa? Perinteisen buddhalaisen selityksen mukaan mieli on täynnä ajatuksia ja etenkin huolia. ”Apinamieli” on ottanut vallan eivätkä ihmiset enää osaa nauttia hymystä lapsen kasvoilla tai sadepisaroista poskellaan, koska he ovat ”muualla” ja miettivät tuhansia muita asioita. Mutta on liian imartelevaa olettaa, että aikamme ihmiset olisivat mieleltään liian vilkkaita. Luultavammin todellisuus ei enää ole heille todellista. Itse paikka – kuisti, veranta, rantamökki – ei ole nykyihmiselle enää välitöntä todellisuutta. ”Virtuaalinen” on syrjäyttänyt todellisen, niin kuin sanat syrjäyttävät kuvat Charles Crumbin sarjakuvassa. Todellinen ei ole arvokasta vaan se, miten se esitetään.

Mieleen tulevat turistit, jotka ovat niin keskittyneitä valokuvaamaan nähtävyyksiä, etteivät he tunnu edes näkevän niitä. Ei se haittaa: katselemme nähtävyyksiä myöhemmin, kun olemme julkaisseet kuvat Instagramissa. Mutta silloin hetki on jo kadonnut – niin kuin se aina katoaa nykyajan ihmisiltä, jotka jatkuvasti tavoittelevat ”oikeaa elämää” (ja oletettavasti myös naurua ja rakkautta), joka toteutuu jossakin määrittelemättömässä tulevaisuudessa. Täyttymystä ei saada kokemuksesta vaan kokemuksen odottamisesta, tai oikeasti kokematta jääneen kokemuksen visuaalisesta tallenteesta. Voiko ihmisiä siis moittia siitä, että he haluavat muistaa olevansa ”KUISTILLA” tai ”VERANNALLA”? Tai että heitä on siunattu ”RANTAMÖKILLÄ”? Tämä on modernin kulutusyhteiskunnan versio ”tässä ja nyt” -opista.

Tiedän että minun pitäisi sääliä niitä valkoisia, jotka ripustavat tällaisia kylttejä. Tiedän myös, että vaikutan täydeltä ihmisvihaajalta. Minun pitäisi olla pahoillani niiden puolesta, joilla on niin huono maku ja joiden elämä on niin tyhjää, että heidän on ”motivoitava” itseään seiniltä tuijottavilla ontoilla iskulauseilla. Minun pitäisi tuntea myötäntuntoa kaikkia niitä kohtaan, joiden sisäinen elämä on niin köyhää, että heidän pitää tehdä vaikutus naapureihin ”SIUNATTU”-kyltillä. Mutta olen nykyään niin vieraantunut ihmisistä, että minun on vaikea kuvitella heillä olevan sisäistä elämää lainkaan. On vaikea olla näkemättä heitä pelkkinä humanoideina, koodinpätkinä tai ihmisenmuotoisina tyhjinä astioina.

Ja kaikki mahdollisuuteni minkäänlaiseen myötätuntoon haihtuivat välittömästi, kun kuulin huippusuositusta ”eli, rakasti, nauroi” -ruumisarkusta.

–

Jef Costello on yhdysvaltalainen kirjailija. Hän on julkaissut teokset ”Heidegger in Chicago: A Comedy of Errors” (2015) ja ”The Importance of James Bond and Other Essays” (2017). Oheinen kirjoitus on julkaistu alkujaan Counter Currents -verkkojulkaisussa 2.12.2022.