Mokšalaisten tragedia

DENIS KOVALJOV

–

“Sivistyneen Euroopan silmien edessä vaeltavat karjalaisten ja inkeriläisten veriset haamut hautaa kohti, Afganistanin ja Turkestanin erämaita kohti, mutta Kansainliiton johtavimmilla paikoilla istuu mies, juutalaiselta nimeltään Wallack-Meer. Ja ainoat maat maailmassa, joissa ei saa loukata nykyisen Venäjän valtiaita, ovat Neuvosto-Venäjä ja Suomi.” Näin sanoi puheessaan IKL:n kansanedustaja, luterilainen pastori ja monen bolševikkien vastaisen sodan veteraani Elias Simojoki keväällä 1935.

Simojoen kuvaamia asioita ei voi järjellä käsittää. Keskellä Stalinin terroria, Ukrainasta Volgan alueelle ja Kazakstaniin ulottuneen tuhoisan nälänhädän jälkimainingeissa, Neuvostoliitto oli hyväksytty Kansainliiton jäseneksi. Ainoat suomalaiset poliitikot, jotka vastustivat tätä verisen bolševikkihallinnon valkopesua, olivat samoja joita kotimaassaan moitittiin ”hillittömiksi fasisteiksi”. Vain harva tohti tuolloin puhua punaisen Moskovan julmuuksista, kuten suomalaisia sanomalehtiarkistoja tutkiessa voi huomata.

Ensimmäinen Neuvostoliiton suomalais-ugrilaisiin kansoihin kohdistunut etninen puhdistus alkoi niin sanotusta SOFIN-jutusta, jonka tšekistit lavastivat. Ersäläisten (M. Markelov), udmurttien (K. Gerd), komilaisten (V. Lytkin), marilaisten (S. Tšavain) ja syrjäänien (D. Batjev) kansalliset johtajat huomasivat joutuneensa terrorin pyörteeseen. Vastaavanlaiset pidätykset ja oikeusjutut järjestettiin välittlömästi myös Ukrainassa “Ukrainan vapautuksen liittoa” vastaan ja Minskissä “Valko-Venäjän vapautuksen liittoa” vastaan. Vain syytteet vaihdettiin alueellisten erityispiirteiden mukaisiksi: “Yhteydet suomalaisiin ja virolaisiin diplomaatteihin, vakoilu näiden valtioiden hyväksi, terrorihyökkäysten valmistelu.”

Traagiselta kohtalolta eivät välttyneet myöskään mokšalaiset, jotka nahkatakkiset miehet vankiautoineen veivät vähän myöhemmin. Ersäläinen opettaja Illarion Pozdjajev kertoo muistelmissaan:

Yleistä mielipidettä muokattiin niin, että monet entiset ystävät ja toverit eivät ainoastaan hylänneet meitä, vaan kääntyivät avoimesti meitä vastaan, vaikka monet meistä olivat aktiivisia puoluetyöntekijöitä, joita ei oltu aiemmin epäilty tuholaistoiminnasta. Valitettavasti koko puolue päätyi lopulta perinteiseen tapaan syyttämään mokšalaisia kollegoitani trotskilaisuudesta. Stalinin henkilökultti oli erittäin tarttuva, ja virus levisi nopeasti syrjäseutujen puoluetyöntekijöihin. Siinä ilmapiirissä harvalla oli rohkeutta kyseenalaistaa syytösten uskottavuus. Se olisi tarkoittanut altistumista vakavalle vaaralle: trotskilaisuutta pidettiin pahimpana rikoksena. Kaikki karttoivat syytösten kohteeksi joutunutta kuin ruttotautista, ja hänen puolustajiaankin alettiin epäillä.

Keväällä 1935 Saratovissa, Penzassa, Tambovissa ja Saranskissa Neuvostoliiton turvallisuuselimet pidättivät mokšalaista älymystöä. Jyrän alle joutuivat sellaiset näkyvät hahmot kuten kansatieteilijä ja lingvisti Iosif Tšerapkin, arkeologi ja numismaatikko Bogdan Zaikovski, folkloristi-historioitsija Pavel Galajev, opettaja Konstantin Abodejev, toimittaja ja etevä insinööri Nikolai Kovaljov ja monet muut, joiden nimet ovat kadonneet NKVD:n kammioihin. Juuri he olivat Kremlin virallisesta “mordvalaisuuden” ideologiasta huolimatta tehokaasti edistäneet mokšalaisuuden aatetta (Mokšoń vanf) lukutaidottoman mokšalaisväestön keskuudessa. Heidän pyrkimyksenään oli luoda nykyaikainen kansakunta hajanaisesta etnisestä ryhmästä, joka saattoi luottaa vain itseensä ja omiin voimavaroihinsa.

Niin sanotun suvaitsevaisen kansallisuuspolitiikan nopean alasajon lisäksi neuvostohallinto turvautui vanhaan sisällissodan aikaiseen menetelmäänsä eli yleisen tyytymättömyyden väkivaltaiseen tukahduttamiseen. Tällä kertaa he kävivät kunkin “kansanvihollisen” kimppuun erikseen ja hyvin huolellisesti. Vuosina 1932-1937 vähemmistökansojen toisinajattelua olivat innolla tukahduttamassa Roman Pilliar (Saratovin päätšekisti), Andrei Jemtsov (Penzan päätšekisti), Vasili Selin (Tambovin päätšekisti), Walter Wand ja Sigismund Weisager (Mordvan tasavallan päätšekistit).

Tataarihistorioitsijan ja julkisen kommentaattorin Kamil Galejevin mukaan lähes kaikkien Volgan alueen vähemmistökansojen nykytila juontaa juurensa Stalinin terrorista:

Suurin yhteinen tragediamme on koko sivistyneistön hävittäminen 1920- ja 30-luvuilla. Siten tataareilta ja muilta kansoilta katkaistiin pää. Tällä hetkellä olemme kuin sammakko jolta on poistettu aivot ja jonka selkäydin toimii puhtaan refleksiivisesti, mutta nuo refleksit ovat yleisesti ottaen oikeita. Ongelman ydin on siinä, että pelkkien refleksien avulla ei juuri voi edistyä.

Mutta palatkaamme siihen, ketkä katkaisivat pään aikoinaan monimiljoonaiselta mokšalaisten kansalta, jonka jälkeensä jättämät kansatieteelliset aarteet hämmästyttivät suomalaista kielitieteilijää Heikki Paasosta. Nykyään saatavilla olevien arkistolähteiden perusteella tiedetään, että edellä mainitut Wand, Pilliar ja Weisager komensivat NKVD:n “lentäviä” troikkia, jotka jakoivat mielivaltaisia tuomioita paikan päällä, ja osallistuivat itse aktiivisesti rangaistusoperaatioihin. Nämä “kansallismielisen porvariston” metsästäjät ja “kommunismin rakentajat” sepittivät syytteitä “mordvalaisia oikeistotrotskilaisia ja nationalisteja” vastaan ja väittivät tuovansa “loistavan tulevaisuuden” lähemmäs marxismi-leninismin lipun alla.

Jo maaliskuussa 1935 Tšerapkin, Zaikovski, Kovaljov ja muut “erityisen vaaralliset” mokšalaiset pidätettiin heidän määräyksestään. Toteuttaessaan Stalinin määräystä “viidennen kolonnan” puhdistamisesta tšekistit eivät karttaneet kidutusta ja teloituksia. He jakoivat tuomioita ilman oikeudenkäyntiä ja tutkintaa, syytökset koskivat keksittyjä rikoksia, ja tuomion jälkeen uhrit ammuttiin seinää vasten tai kellarissa. Syytetyt olivat syyllisiä vain kansansa rakastamiseen ja pyrkimykseen saattaa se samalle kehitystielle kuin virolaiset, suomalaiset ja unkarilaiset.

Summittaisten rangaistusoperaatioiden, jotka Stalin oli itse määrännyt toteutettaviksi, oli tarkoitus viedä päätökseen 20-vuotinen taistelu “yhteiskunnallisesti vihamielisiä aineksia” vastaan. Mutta Stalin tai muut bolševikkijohdon jäsenet eivät kuitenkaan osanneet määritellä näitä aineksia tarkkaan. Niinpä “vihollisen” käsite muuttui 1930-luvun aikana jatkuvasti poliittisten ja taloudellisten suunnanmuutosten seurauksena. Yhä uusia ryhmiä ja kansallisuuksia lähetettiin keskitysleireille, ja niiden intohimoisimmat edustajat, kuten väsymätön kansanvalistaja Tšerapkin, ammuttiin.

Näin Illarion Pozdjajev kirjoitti Iosif Tšerapkinista:

Čerapoń Ose on yksi mordvalaisten kielten asiantuntijoista, mokšankielisten koulukirjojen ja mokšalais-mordvalaisen sanakirjan kirjoittaja, tiedemies, Od Vele -sanomalehden entinen toimitussihteeri. Hän arvosteli Räbovoń Toľin ja Peterburgski Fedorin teoksia mokšan kielestä. Hän kuoli epäselvissä olosuhteissa maaliskuussa 1935. Sanomalehti Krasnaja Mordovia sanoi häntä “suurimmaksi mordvalaiseksi kielitieteilijäksi, joka kiinnitti paljon huomiota mordvalaisten etnografiaan ja historiaan. Hän oli vanhin opettaja, joka kasvatti satoja kaikilla sosialistisen rakennustyön aloilla toimivia asiantuntijoita.

Tšerapkin oli yksi niistä harvoista, jotka puhuivat kansallisuuskysymyksestä suorin sanoin: “Mordvasta tulee itsenäinen tasavalta, joka ei tarvitse venäläisten apua!” “Mordva mokšalaisille ja ersäläisille!” Enimmäkseen hän suuntasi sanansa nuorille ja innosti heitä hylkäämään kaikki pinnalliset ja vähättelevät asenteet omaa kieltään ja kirjallisuuttaan kohtaan.

Reiluuden nimissä on sanottava, että Wand, Pilliar ja Weisager, kuten myös heidän “ukrainalaiset” kollegansa Kosior, Uspenski ja Vjatkin, jauhettiin hekin palveluksistaan huolimatta tomuksi Stalinin terrorissa. Heitä kaikkia syytettiin vakoilusta: puhdistusten ulottuessa NKVD:n riveihin kuolema löysi nämä “sankarit” Lubjankan selleistä. Mutta on erityisen huomion arvosta, että Tšerjapkinia ja Bogdan Zaikovskia, jotka tuomittiin aiemmin samasta rikoksesta, ei löydy teloitettujen tai rehabilitoitujen luetteloista.

Heidän kuolemansa tarkat yksityiskohdat ovat pysyneet tuntemattomina näihin päiviin saakka. Nykyiset venäläislehdet spekuloivat, että nuorehkosta iästään huolimatta (he olivat 50-55-vuotiaita) Tšerjapkin ja Zaikovski yhtäkkiä “jäivät eläkkeelle, katosivat hämärän peittoon ja kuolivat vuosien 1933 ja 1935 välillä”. Näin heidän “äkillisen” kuolemansa todellinen ajankohta on yritetty peittää. Vain päiviä ennen kuolemaansa molemmat miehet olivat olleet aktiivisia – he kirjoittivat tieteellisiä tutkielmia, johtivat kaivauksia Keski-Volgan alueella (Noronšaštin ja Uvekin siirtokunnissa), saaneet selville paljon yksityiskohtia mongolivallan aikaa edeltäneestä, mordvalaisdynastian hallitsemasta Murunzan valtakunnasta ja myös löytäneet arolta vanhoja mokšalaisia kolikoita Kasaarien kaanikunnan ja Suur-Bolgarian ajoilta.

Romanttiset, innokkaat mokšalaisidealistit, jotka käytännössä olivat kansakuntansa aivot, eivät pelkästään vaipuneet unohduksiin. Heidän työnsä myös tarkoituksella piilotettiin Venäjällä ja sen ulkopuolella. Suuren terrorin aikana kaikki mokšankieliset kirjat, lehdet ja sanomalehdet (noin 80% kaikesta mokšankielisestä kirjallisuudesta), joissa “kansanviholliset” Tšerjapkin ja Zaikovski mainittiin, poistettiin kirjastoista, vietiin Moskovaan tai tuhottiin. Vain muutamia kappaleita luovutettiin suomalaisille kansatieteilijöille, jotka puolestaan luovuttivat ne Suomen kansalliskirjastoon ja kansallisarkistoon säilytettäviksi.

On myös huomionarvoista, että Saranskissa, Tambovissa, Penzassa ja Saratovissa, kaikkialla Vapaan Mokšan (Ērekši Mokšeń Mastor) alueella, makaa satoja tuntemattomia Stalinin vainojen uhreja nimettömissä haudoissaan. “Mordvalainen pärttylinyö” kesti kolme vuotta ja vei mennessään kulttuurisen eliitin, “erityisen uppiniskaisen” aktiivisen vähemmistön, jonka oli tarkoitus herättää mokšalaiset horroksestaan ja tehdä heistä viimeinkin eurooppalainen kansakunta. Nyt tämä tehtävä on siirtynyt uuden sukupolven harteille. Älkäämme siis unohtako esi-isiä ja heidän perintöään!

–

Denis Kovaljov johtaa Suomen tutkimuskeskusta ja Intermarium Support Group -järjestössä.