Samuel T. Francis ja kettujen vuosisata

TENHO KIISKINEN

–

Kirjoitus on katkelma Tenho Kiiskisen laajasta Samuel T. Francisin ajattelua käsittelevästä esseestä ”Kettujen vuosisata”. Koko essee sisältyy Kiiskisen loppuvuodesta 2022 ilmestyneeseen kirjaan ”Suuri peli”, joka on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Harva teoreetikko tai historioitsija on koskaan päässyt yhtä lähelle vallankäytön eri elimiä kuin toimittajana ja poliittisena neuvonantajana työskennellyt Samuel T. Francis (1947-2005), joka otti elämäntehtäväkseen kotimaansa Yhdysvaltojen suuren rakennemuutoksen tulkitsemisen 1800-luvun jälkipuoliskolta tämän vuosituhannen vaihteeseen saakka. Ennenaikainen kuolema katkaisi Francisin ponnistelut jättäen työn keskeneräiseksi, mutta jäljelle jäi silti omintakeinen ja pääpiirteiltään johdonmukainen historianselitys, jonka perusta on filosofi James Burnhamin (1905-1987) kehittämässä manageriaalisen vallankumouksen teoriassa, sekä sosiologi ja taloustieteilijä Vilfredo Pareton (1848-1923) eliittiteoriassa, jonka voi sanoa kuuluvan niin sanottujen sivilisaatiovallankumousteorioiden joukkoon. Pareto pyrki luomaan kokonaisvaltaisen selitysmallin, joka sisältäisi niin poliittisen, kulttuurisen kuin taloudellisen ulottuvuuden ja olisi siten tasavertainen kilpailija 1900-luvun muille suurille sivilisaatioteorioille tai ainakin niille tulkinnoille, jotka ottivat lähtökohdakseen jonkin universaalin (tai sellaiseksi oletetun) vastakkainasettelun, oli kyse sitten liberalismista ja sosialismista, kulttuurien yhteentörmäyksestä tai verettömästä luokkasodasta ekonomisin perustein.

Pareton eliittiteoria on perustansa velkaa Machiavellille ja tämän klassiselle ihmisten jaottelulle luonnetyyppien mukaan kettuihin ja leijoniin. (Pareto oli oman aikansa akateeminen tähti, jonka nimi painui epäsuosioon toisen maailmansodan jälkeen ja on pysynyt siellä siitä asti niin ideologisista kuin poliittisista syistä. Taloustieteilijät tuntevat hänet nykyään parhaiten Pareto-tehokkuuden käsitteestä.) Karkeasti yleistäen voi sanoa, että Pareto pyrki Machiavellin ajatusta seuraten osoittamaan, että konservatiiviset, uhrautuvat “leijonat” ja ovelat, opportunistiset “ketut” ovat pysyvinä historiallisina mentaliteetteina aina kilpailleet vallasta eliittien sisällä ja että myös muun yhteiskunnan tilaa voidaan arvioida suhteellisen tarkasti niiden välisen valtasuhteen kautta. (Se, kuinka universaaleina Machiavelli ja Pareto todella pitivät näitä luonnetyyppejä, on jäänyt epäselväksi. Ainakin Pareto saattoi pitää kettu-leijona -dikotomiaa universaalina, mutta ehkä uskoi sen olevan vahvimmillaan länsimaisessa, ”faustisessa” kulttuurissa.)

Kummallakin luonnetyypillä on vahvuutensa ja heikkoutensa, ja kuten Machiavelli korosti, hallitsijan kannattaa valtansa pitämiseksi suosia molempien parhaita ominaisuuksia, sillä niiden ylenkatsominen joko moraalisiin syihin tai henkilökohtaisiin tunteisiin vedoten voi käydä kalliiksi. Etenkin leijonaa on Machiavellin päivistä lähtien luonnehdittu lukemattomin anakronistisin käsittein, kuten myös edellä. Sitä on kutsuttu muun muassa autoritaariseksi persoonallisuudeksi, joka reagoi vihamielisesti uudistuksiin ja sopeutuu hitaasti muutoksiin, mutta on toisaalta luotettava ja osaa pitää valansa kuolemaan saakka; “tyhmä mutta rehellinen”. Kettu on sitä vastoin johtajana, alamaisena ja lähimmäisenä paljon ongelmallisempi tapaus juuri epäluotettavuutensa ja itsekkyytensä vuoksi, mutta hänessä on usein ilmiömäistä tehokkuutta, joustavuutta ja sovittelukykyä, luonteen diplomatiaa, joka voi joskus osoittautua korvaamattomaksi ansioksi etenkin kriisitilanteissa. Olivat luonnetyypit universaaleja tai eivät, ne ovat yhä arkkityyppeinä erottamaton osa länsimaisen kulttuurin yhteistä historiallista tajuntaa ja niiden vastinparit voidaan kaiketi löytää useimpien korkeakulttuurien kirjallisista perinnöistä. Oli miten oli, me tunnistamme ne erehtymättömällä vainulla lukiessamme niin todellisesta kuin myyttisestä menneisyydestä, emmekä tarvitse edes lapsena erityistä johdatusta ymmärtääksemme satujen hyväntahtoisten kuninkaiden, lipeäkielisten juonittelijoiden, puupäisten sotilaiden ja muiden vastaavien arkkityyppien perimmäisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Animaatiot ovat sittemmin ottaneet kaiken irti tästä sisäsyntyisestä tajusta, vaikka niiden kasvojenlukutaitoon perustuvassa viehätyksessä ei ole kyse aivan samasta asiasta kuin satujen rikkaammasssa kirjallisessa ilmaisussa, ja ne ovat visuaalisuutensa vuoksi kulttuurisesti paljon liukuvampia. Silti jokainen lapsi tietää, että hymyilevä susi tai hai on hymystä huolimatta aina paha.

Järjestelmät eivät ole Pareton mielestä koskaan täysin “puhtaita” luonnetyyppien mukaan, puhuttiin sitten hallinnoista tai kokonaisista kansakunnista. Jälkimmäisten kohdalla epäpuhtaus on tietysti luonnollista, sillä naiset synnyttävät lapsensa ilman tuotekuvausta, ja erilaisten persoonallisuuksien myötä syntyy myös yhteisöjen historiallinen peruskonflikti. Ketut ja leijonat syrjivät luonnostaan toisiaan, eikä yhteiskunnan ajautumista räjähdysherkkään tilaan voi näin ollen välttää pitkällä aikavälillä, sillä tappiolle jäänyt osapuoli vajoaa väistämättä paarialuokkaan ja aloittaa lopulta vallankumouksen kasauduttuaan lukumäärältään liian suureksi ja tyytymättömäksi. Vallankumouksen jälkeen on taas asemansa menettäneen luonnetyypin vuoro painua alaluokkaan, ja kierto alkaa alusta tietyin variaatioin. Pareto kutsui tätä korvautumisprosessia “eliittien ikuiseksi kierroksi” ja se tunnetaan myös sivilisaatiollisen vallankumouksen prosessina. Yksilö ei edusta kaikilta ominaisuuksiltaan ketun tai leijonan arkkityyppiä, mutta hän on perusluonteeltaan väistämättä jompikumpi. (Pareto käytti luonnetyypeistä myös nimityksiä residuaali I ja residuaali II, mutta termejä pidetään määritelmällisesti hyvin vaikeina ja moniulotteisina, joten en itse käytä niitä.)

Kuten Machiavelli, myös Pareto ajatteli, että ketun ja leijonan ominaisuudet ovat tarpeellisia myös yhteiskunnalle, mutta ikuinen ongelma on tasapainon löytämisessä ja etenkin sen ylläpitämisessä. Yleisesti ottaen tyyppien liiallinen kasautuminen eliitteihin johtaa helposti kriiseihin, ja historiasta voidaan löytää useita tätä teoriaa tukevia tapausesimerkkejä. Näkemys korostaa poliittisen monimuotoisuuden hyötyjä ja on saanut myöhemmin runsaasti tukea politiikantutkimuksesta. Esimerkiksi vahvan opposition tuomaa tietopääomaa laaja-alaisen kritiikin muodossa pidetään nykyisin kiistattomana etuna, jota demokratiat nauttivat diktatuureihin nähden. Myös Gaetano Mosca (1858-1941), teoreetikko ja Pareton hengenheimolainen, varoitti eliittien liiallisesta kasautumisesta tekemällään jaottelulla “eliittien tendensseistä”, jonka mukaan demokraattinen suuntaus eliiteissä mahdollistaa luokkakierron alemmista ylempiin kriisiaikoina (esimerkiksi kommunismin uhka ja sen aiheuttama sovittelunhalu), ja jonka vastakohta on jähmettynyt aristokraattinen suuntaus, joka ei salli luokkakiertoa vakaina aikoina ja jota leimaa tiukka nepotismi. Historian kaava on, että uusi eliitti muuttuu aina vanhan syrjäyttämänsä eliitin kaltaiseksi, eli se pyrkii sementoimaan asemansa ja estämään muilta nousun valta-asemiin. Tämä sama ajatus sisältyy luonnollisesti myös Pareton käsitykseen eliittien kierrosta.

–

Pehmeän järjestelmän tyrannia ja julkinen ortodoksia

Samuel T. Francisin mukaan 1900-luku oli kettujen vuosisata, johon löi leimansa massaorganisaatioiden nousu ja ylivalta, “kolossalismi”, joka oli osaltaan myös keino vastata väestönkasvun aiheuttamaan yhteiskunnalliseen hajoamisuhkaan. Neuvostoliiton ja natsi-Saksan kaltaiset “kovat” totalitaristiset järjestelmät yrittivät vastata samoihin ongelmiin, väestönkasvun lisäksi etenkin teknologisen kehityksen aiheuttamiin, mutta voittajaksi selviytyi lopulta Yhdysvaltojen edustama “pehmeä” järjestelmä, jonka valta perustuu väkivallan ja ideologisen puhdasoppisuuden sijaan suostutteluun, lahjomiseen ja propagandaan. Kova järjestelmä voi Francisin mukaan muuttua pehmeäksi ja toisinpäin ainakin teoriassa. Muutos edellyttää tosin vakavaa kriisitilannetta tai rakenteellista mullistusta ja sen ehtona on aina vakiintuneen eliitin korvaaminen uudella. Modernin massavaltion tai ”managerivaltion” on välttämättä valittava kahden strategian välillä: suoran voimankäytön (Neuvostoliitto, natsit) tai manipulaation (Yhdysvallat). Eliittien jäsenten hallitsevat psykologiset tyypit määrittävät kumpi tie, kova vai pehmeä, valitaan. Aika ja paikka suosivat erilaisia luonnetyyppejä. Kansalliset historiat, sekä taloudelliset ja poliittiset taustat ja tekijät muokkaavat luonnollisesti jokaisesta järjestelmästä omanlaisensa, aina hieman muista poikkeavan kokonaisuuden. Francis piti natsi-Saksaa äärimmäisenä esimerkkinä pitkälle viedystä byrokratiasta, jonka ytimessä oli keskiluokkainen ja korkeasti koulutettu väestöryhmä, sen sopeuttaminen ja täysimääräinen hyödyntäminen. Kuten natsien tekemien rikosten laajuus sittemmin todisti, juuri insinööritaidolla oli tässä mallissa ratkaiseva rooli.

Pääasiallinen syy kettujen voittokulkuun 1900-luvulla oli nimenomaan massojen ja sitä myötä byrokratian ja valtion mittakaavan valtava kasvu, ja ne toivat valtaan ja näkyville paikoille sellaiset nykyajalle tyypilliset kettupersoonat, kuten rahaeliitin arvot ja asenteet omaksuneet pyrkyrit, idealistiset byrokraatit ja tuuliviiripoliitikot, sekä niin sanotut managerijohtajat “uutena luokkana”, joka vaikuttaa kaikissa ammattiluokissa ja auttaa asiantuntijoina “liberaalia kapitalismia” lisäämään massaorganisaatioiden valtaa ja kasvua. Valtion ja suuryhtiöiden yhteistyön päämääränä on laajentaa politiikan ja talouden massaorganisaatioita itsetarkoituksellisesti ja purkaa laajentumisen tiellä olevia esteitä kaikin mahdollisin keinoin. Niiden luonteeseen kuuluu, etteivät ne voi tyytyä toimimaan vain kansallisten rajojen sisällä, vaan organisaatiot ja niiden erilaiset liittoumat ylittävät ennen pitkää kaikki rajat ja kansojen väliset erot ja toimivat ikään kuin ”valtioina valtioissa”. Tätä voi kutsua poliittiseksi ja taloudelliseksi manageriglobalismiksi, joka etsii lakkaamatta valtaa ja pyrkii muokkaamaan massoista niin sanottuja maailmankansalaisia, jotka ovat sille kuuliaisia tai vähintään alisteisia. Manageriglobalismin todelliset tunnussanat ovat yhdenmukaistaminen ja sopeuttaminen, ja jatkuva “hallittu innovaatio” tarkoittaa muutosta itseisarvona, joka on managerijärjestelmän sisäänrakennettu piirre. Edistysusko kuuluu Francisin mukaan aina kaikkiin managerijärjestelmiin, olivat ne kovia tai pehmeitä.

Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa hallitsevat kolme massaorganisaation tyyppiä: taloudessa suuryhtiö, hallinnossa massavaltio, sekä kulttuurin ja viestinnän massaorganisaatiot, joista viimeksi mainittuihin kuuluvat joukkoviestinnän välineet ovat managerieliitin tärkein työkalu massaväestön hallitsemiseksi ja kurissa pitämiseksi. Ne jakavat saman utopistisen ideologian, joka oikeuttaa byrokratian vallan kasvun ja sisältää “terapeuttisen” käsityksen valtiosta, jonka tehtävänä on vieroittaa massat pois traditionaalisista arvoista, instituutioista ja yhteisöistä ja kehottaa “jättämään kaiken valtion huoleksi”. Se korostaa ihmiskäsityksessään environmentalismin (ympäristötekijöiden) ratkaisevaa roolia, joka antaa siunauksensa ihmisyyden jatkuvalle parantelulle ja hyväksyy arvojen muokkaamisen häikäilemättömällä manipulaatiolla. Francis kutsui tätä manageriliberalismin ideologiaa “julkiseksi ortodoksiaksi”, sillä se on onnistunut nostamaan itsensä virallisen totuuden asemaan, rankaisemaan ankarasti vastustajiaan mustamaalauksella ja kieltämättä myös yhdistämään muuten sangen eripuraiset yhteiskuntaluokat oman lippunsa alle. ”Tämä edustaa pysyviä arvoja” on oivallinen iskulause ja perusta massapropagandalle.

Despotismi on kuitenkin Francisin mielestä järjestelmän vakava sisäinen uhka. Se suosii pelkästään manageriosaamista ja tulee näin sokeaksi koko muulle yhteiskunnalle. Järjestelmässä ei ole siten yhtäkään sisäistä elementtiä, joka hillitsisi utopismin edustamaa yleistä radikalismia ja sen laajentumispyrkimyksiä. Pahimpana vaarana on näin ollen tosiasiallisen tyrannian syntyminen, “pehmeän järjestelmän tyrannia” tai “ystävällinen fasismi”, joka ei ilmene väkivaltana vaan kansan yleisenä proletarisoitumisena ja kulttuurisena vieraantumisena. Manipulaatio tuhoaa sosiaaliset siteet ja erkaannuttaa yksilöt lähes kaikesta muusta paitsi kuluttamisesta. Ja kuten myös lukemattomat muut analyytikot ovat todenneet, aikakaudellemme tyypillinen individualismi ei oikeastaan tarkoita muuta kuin kuluttamista ja sen tuomaa näennäistä erottautumista kulutusvalinnoilla. Entisen yhteisöllisyyden tilalle, jossa yksilö saattoi kaikista sosiaalisista rajoituksista huolimatta kukoistaa yhteisön arvostettuna jäsenenä, on kylvetty halpahintaisen minäkeskeisyyden, keskinkertaisen narsismin kulttuuri, joka on silti kaikessa alisteinen massayhteiskunnan laeille, erityisesti sen suhteen mitä tulee poliittiseen ilmaisunvapauteen, elinkeinovapauteen ja siihen, kuinka paljon yksilö ylipäänsä haluaa olla tekemisissä yhteiskunnan kanssa. Nykyjärjestelmä on siis totalitaristinen yhdenmukaistamispaineessaan ja kieltäessään aidon yksilönvapauden. Massat todella ovat lammasmaisia massoja ilmauksen huonoimmassa mahdollisessa merkityksessä, olivat niihin kuuluvat yksilöt luonteeltaan kettuja tai leijonia. Järjestelmä voi toisaalta myös romahduttaa itsensä hallitsemattoman laajenemisen politiikallaan, mutta tämä tulevaisuudennäkymä on toistaiseksi kaukainen ja sen ehtona on politiikan jääminen ilman tarvitsemaansa vastinetta eli riittävän suurta todellista kannatusta. Francisin suhtautuminen itse vallankäyttöön oli sikäli mutkaton, että hän piti vähemmistöeliitin johtamaa yhteiskuntaa aina välttämättömänä pahana, sillä näyttöä muunlaisista korkeakulttuureista ei hänen mukaansa ollut.

Francis katsoi, että 1900-luvun “institutionaaliset ja älyllis-kulttuuriset piirteet olivat eliitin sisäisen rakenteen ja koostumuksen tulosta, sekä eliitin pyrkimysten toteuttamiseen käytettävissä olevia välineitä ja mahdollisuuksia”. Hän siis tavallaan hylkäsi Weberin, Spenglerin ja Sorokinin kaltaisten ajattelijoiden käsitykset laajempien “abstraktien voimien” taistelusta yhteisötasolla ja uskoi muutoksen olleen sitä vastoin eliittivetoinen ja konkreettinen yhteiskuntavallankumous ja murrosvaihe. Ja kuten todettua, managerijärjestelmän suurimmat haavoittuvuudet ovat sen sisäisissä heikkouksissa, joita massaorganisaatioiden rakenteet tuottavat; eliitti on ennen kaikkea liian yksipuolinen ideologiassaan ja koostumuksessaan (ketut). Siitä tulee lopulta auttamattoman sokea omille vioilleen, ja kovan järjestelmän kohdalla tästä kehityskulusta voi nostaa paraatiesimerkiksi Neuvostoliiton ja sen lopunajat, jolloin neuvostoeliitti ei enää yksinkertaisesti kyennyt tulkitsemaan oikein ulkopuolisen maailman tapahtumia ja mielialoja. Ominaisuus sisältää myös huomattavan potentiaalisen vaaran muiden ryhmien ulossulkemisen muodossa. Kokonaisuutena yhteiskunnallinen elämä supistuu ja menettää joustavuutensa kohdatessaan sisäisiä ja ulkoisia ongelmia ja uhkia, kuten viime vuosina on nähty etenkin islamilaisen terrorismin kohdalla. Päättäjät ovat sekä kyvyttömiä että haluttomia vastaamaan terrori-iskuihin kielellä, jota niiden tekijät ymmärtäisivät, vaikka kaikki muut tietävät mitä pitäisi tehdä.

Ketut eivät kykene lähtökohtaisesti vastaamaan valloitushaluisen uskonnon kaltaiseen ulkoiseen uhkaan, ja niiden ilmeinen sisäinen uhka on leijonien tekemä vallankumous, eli massojen ja alieliittien nationalismi. Managerieliitin tärkeä puolustautumiskeino on olla tunnustamatta tiettyjen ongelmien ja haasteiden olemassaoloa ja sivuuttaa ne häpeilemättä – taktiikka, jonka voi sanoa toimineen pitkänä rauhan ja vakauden aikana varsin hyvin. Eliitti toimii näin erityisesti sellaisten kysymysten kohdalla, joihin ei voida vastata uskottavasti pelkän propagandan ja manipulaation keinoin. Hyväksytty vaikeneminen eli esiintyminen julkisuudessa ilman toimittajien nostamia aiheellisia vastalauseita, puhuu omaa kieltään siitä, miten hyvin eliitti on onnistunut ottamaan haltuunsa viestinnän laitokset ja käyttämään niitä hallinnan välineenä. Niin puheissa kuin elekielessä on tunnistettavissa myös inho, jota eliitti tuntee alisteista yhteiskuntaa kohtaan ja se selittää epäilemättä paljon siitä ylimielisyydestä ja kopeudesta, jota ei useinkaan vaivauduta pahemmin peittelemään. Myös islamilaiseen terrorismiin viittaava Francis toteaa kokoavasti, että nykyjärjestelmä on paradoksaalisesti täysin julkilausutun ihanteensa vastainen, eli siinä ei ole minkäänlaista aitoa monipuolisuutta.

Julkinen ortodoksia on kuitenkin liukas ideologia. Kaikesta utopismistaan huolimatta eliitin syöttämät “arvot” ovat epämääräisyydessään ja systemaattisuuden puutteessaan (ja juuri niiden vuoksi) muuttuneet käytännöllisesti katsoen immuuneiksi älyllisille vastaväitteille jo kauan sitten. Liberalismi on vapaine ja suvaitsevaisine aatteineen niin sanotun managerihumanismin tärkein ja tehokkain propaganda-ase. Kuten kuka tahansa puolueohjelmia lukenut ja median toimia seurannut kansalainen voi nykyään todeta, se on pitkälti korvannut kaikki muut “ideologiat” (jätän nyt huomiotta uusoikeiston 2010-luvulla alkaneen nousun, joka on ollut ennen muuta reagointia managerihallintojen aiheuttamiin todellisiin epäkohtiin). Liberalismi on kyennyt saumattomasti rationalisoimaan kaikki ajamansa muutokset “väistämättömän kehityksen” tai edistysuskon nimissä ja muuttamaan ne “luonnollisiksi” massailmiöiksi. Monet tieteenalat, kuten sosiologia, toimivat lausumattomilla arvovalinnoillaan sen epäsuorana vetoapuna. Ne nauttivat huomattavasta vaikutusvallasta mediassa ja koulutusjärjestelmässä ja voivat linjauksillaan vaikuttaa suuresti poliittiseen kysymyksenasetteluun, jolloin niiden taustalla olevat arvostukset, mielipiteet ja suoranaiset intohimot jäävät herkästi huomaamatta.

Julkisessa sanassa kyse on ollut merkillisestä sekoituksesta taitavaa retoriikkaa, tunnepolitiikkaa ja uskonnollisperäisen kohtalouskon hyväksikäyttöä. Näiden reformien myymiselle on ominaista, että ne ovat aina hyväksi ja että niiden vastustaminen on yksiselitteisen järjetöntä. Näennäinen kulttuurikritiikki on myös osa propagandaa. Järjestelmä palkitsee ”turvalliset” kapinalliset, joiden toimenkuva ei juuri poikkea ammattinäyttelijästä. Osa älymystöstä on esimerkiksi omaksunut rahvaaseen vetoavan pessimistisen ihmiskäsityksen, mutta tätäkin puolta on käytetty manipulatiivisena keinona valtiollisen kehittämisen oikeuttamisessa, erityisesti sosiaalisten ongelmien ratkaisijana. Kulttuurieliitti on nauttimansa taloudellisen etulyöntiaseman turvin kyennyt nousemaan asemaan, jossa se hallitsee paitsi suurinta osaa massaviihteestä ja uutistarjonnasta myös korkeakulttuurista, jossa sen yliote on käytännössä katsoen murtumaton. Sillä on valta sanella suoraan ylhäältä alas, millaiset ihmiset päästetään televisiokameroiden eteen, valitaan tärkeimpien uutiskanavien ja sanomalehtien johtoon, yhteiskuntatieteiden professuureihin ja niin edelleen. Yleiseen linjaan voisi kai tätä nykyä lisätä, että propaganda ulotetaan säännönmukaisesti koskemaan myös tulenarkoja aiheita, kuten rotujenvälisiä avioliittoja ja irtosuhteita, jotka eivät suoranaisesti liity julkilausuttuun politiikkaan, mutta joiden arvellaan ideologisesti tukevan sen suuntaa sosiaalisena hajaannuksena, kantaväestöissä lietsottuna ärtymyksenä ja “rajoja rikkovana” uudistushenkisyytenä. On myös huomionarvoista, että media ja koululaitos toimivat tällaisten provokaatioiden suhteen yleensä identtisesti. Massojen mieltymysten “muokkaaminen” tai “kehittäminen” rationalisoi managerivallan ajamaa jatkuvaa vallankumousta, jonka “moniarvoinen järjestelmä” synnyttää. Sallittu tapainturmelus ja moraalittomuus erityisesti seksuaalisuudessa ja osakekeinottelussa ovat vastaansanomattoman väkeviä viestejä siitä, että ajat muuttuvat. Kuten Francis toteaa: “Pehmeä järjestelmä on samanaikaisesti institutionalisoinut tyrannian ja anarkian.”

Managerihumanismi vaalii ja suosii paheita, erityisesti opportunismia, äärikonformismia ja kaikenlaista yksilötason pyrkyryyttä, jolla ei ole minkäänlaista moraalista sisältöä. Tämä strategia, joka ilmenee jatkuvana vihjailuna siitä, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mikä ei, on paljaimmillaan politiikassa ja liike-elämässä, mutta sen läsnäolo on aistittavissa lähes kaikkialla, erityisesti media- ja kulttuurilaitosten piirissä (harvoja poikkeuksia säännöstä lienevät rakennus- ja pientavarakaupan kaltaiset, korostetun ei-poliittiset alat). Strategia on psykologisesti varsin kustannustehokas neuvonantaja, sillä sen käyttövoima perustuu inhimillisten vikojen ja heikkouksien hyväksikäyttöön; ahneuden, kateuden, laskelmoinnin ja sosiaalisen pelkuruuden. Järjestelmä saa ihmiset toimimaan hyväkseen ilmaiseksi tekemällä paheista hyveitä. Harjoittamaan itsesensuuria, vahtimaan ja ilmiantamaan muita, myötäilemään julkista ortodoksiaa ja pitämään väärinkäytöksiä kohdatessaan mölyt mahassaan. Kaikkien modernien managerivaltioiden asukkaat tunnistavat nämä vihjailut, koska ne muodostavat suurimman osan kaikesta siitä, mitä julkinen tapakulttuuri opettaa, media esittää ja poliitikot ajavat. Kettuluonteet toimivat asemaansa katsomatta järjestelmän ehdoilla palkkion toivossa, joka voi jonakin päivänä realisoitua, mutta järjestelmä ei itsessään piittaa väliinputoajista tai pettämistään lupauksista, koska sen ei tarvitse ja sillä on varaa unohtaa. Sille riittää, että ihmisten enemmistö tuntee pelisäännöt ja pelaa suurimman osan ajasta niiden mukaisesti, vaikka osa vihaisi niitä (leijonat). Kaskua siitä, että moraalittomuus on menestyksen edellytys, “tämän maailman laki”, on toisteltu iät ja ajat, mutta vasta nykyisen liberalismin myötä siitä on tullut koko yhteiskunnan ohjenuora. Julkilausumattomana totuutena se on ehkä voimallisempi ja pelottavampi kuin se koskaan voisi olla pelkkänä julkilausuttuna nihilisminä tai anarkokapitalistisena opinkappaleena.

Pehmeän managerieliitin valta perustuu Francisin mukaan viime kädessä kykyyn hallita massaorganisaatioita niiden vaatimilla tekniikoilla. Vallan säilyttäminen edellyttää taas massaorganisaatioiden jatkuvaa kasvua, jonka ideologisena pontimena on edistysusko. Ja kuten sanottua, jatkuvan kasvun eetos selittää huomattavan osan modernien yhteiskuntien aikaansaattamista ilmiöistä, etenkin sellaisista uudistuksista, jotka vaikuttavat ensisilmäyksen perusteella olevan joko täysin tarpeettomia tai suorastaan haitallisia (“paineet jatkuvaan innovaatioprosessiin”). Kaikki uudistukset kuitenkin palvelevat aina omalla tavallaan järjestelmää, joka ei voi sisäisen logiikkansa mukaisesti koskaan pysähtyä, myöntää erehtyneensä tai saattaa mitään valmiiksi. (Francis uskoi, ettei managerieliitti halua ainakaan periaatteessa rajoittaa myöskään omaa kokoaan, vaan pitää ovet auki tulokkaille, mutta ajatus joutanee toistaiseksi hattuhyllylle. Eliitit vaikuttavat 2000-luvulla päinvastoin kutistuneen lukumääräisesti ja muuttuneen yhä suljetuimmiksi verkostoiksi, sillä niihin pyrkiviä kiipijöitä on moninkertaisesti suhteessa tarjolla oleviin virkoihin ja asemiin.)

Pysyvä kulttuuris-teknologisen vallankumouksen tila on managerieliitin hallitsema tai ainakin johtama sosiaalinen kaaos, joka murentaa tehokkaasti perinteisiä arvoja ja yhteisöllisyyttä. Vallan säilyttämiseen liittyy nähdäkseni läheisesti myös se tapa, jolla eliitti uskottelee olevansa korvaamaton ja leimaa vastustajansa yhteiskunnalliseksi vaaraksi näiden kyvyttömyyden vuoksi. Korvaamattomuus liittyy poliittisten puheiden tasolla johtajuuteen ja järjestelmän pyörittämisen edellyttämiin tietoteknis-byrokraattisiin taitoihin, jotka tuskin kuitenkaan ovat ominaisuuksia, joiden puutteesta oppositiota olisi aidosti syytä moittia. Eliitti on toisaalta myös riippuvainen vanhoista rakenteista, joiden varaan uudistukset perustetaan ja niiden olemassaololla on eliittien kannalta ei-toivottuja seurauksia. Tämä ristiriita näkyy ehkä parhaiten siinä arkisessa kädenväännössä, jota ihmiset käyvät sovittaakseen työn ja perhe-elämän yhteen. He eivät suinkaan puurra aatteiden tai uudistusten vuoksi, vaan tuodakseen leivän pöytään, ja tällä itsepäisellä perhesidonnaisuudella voi olla aikojen tummentuessa yllättäviä seurauksia, ei vähiten poliittisesti. Ei ole silti missään määrin sattumaa, että modernit yhteiskunnat, etenkin läntisessä Euroopassa, ovat olleet amerikkalaisperäisen raakalaisbyrokratian ja -kapitalismin alttiimpia vastaanottajia ja uhreja. Tällaisten uskonkappaleiden omaksuminen edellyttää tiettyä kulttuurista pääomaa ja vastaavuutta, teknologista tasoa ja ehkä myös jo kytemässä olevaa sisäistä hajaannusta, joka tekee maaperän otolliseksi niille. Ei-modernit yhteisöt ovat olleet paremmin suojautuneita juuri kehittymättömyytensä vuoksi. Tähänastiset yritykset maahantuoda pehmeän mallin mukaisia agendoja ei-manageriaalisiin yhteiskuntiin on tuottanut paljon epäonnistumisia. Esimerkiksi kehitysmaiden diktatuurit ovat käyttäneet länsimaista teknologiaa lähinnä pönkittääkseen sortojärjestelmiään, eivät kehittääkseen sosiaalipoliittisia ohjelmiaan tai omaksuakseen sen avulla muita vieraita vaikutteita.

–

Tenho Kiiskisen ”Suuri peli” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–