Erään uusperheen tarina

OLAVI POHJANEN

–

Suuri yleisö muistaa kirjailija Hannu Salaman romaanista Juhannustanssit (1964), josta seurannutta jumalanpilkkaoikeudenkäyntiä on väsyksiin asti kerrattu aikakauslehdissä ja television keskusteluohjelmissa. Suomalaisen proosan mestarin parhaat romaanit ilmestyivät kuitenkin vasta Juhannustanssien jälkeen, ja ovat nykyisin valitettavan vähän tunnettuja muiden kuin kirjallisuudenopiskelijoiden parissa. Salaman pääteoksista on otettu suhteellisen kitsaasti uusintapainoksia, ja ne pintapuolisessa nykyajassa vaarassa unohtua lukevalta yleisöltä.

Salama varttui Tampereen Pispalassa kommunistina, ja kannatti pitkään SKP:n itsenäisempää linjaa ajanutta enemmistöä. Dostojevskilainen käpykaartilaisromaani Siinä näkijä missä tekijä (1972) herätti puhdasoppisten ja ahdasmielisten taistolaisten kiukun. Moniosainen ja vaikealukuinen Finlandia-sarja (1976-1984) sukelsi syvälle kommunistien keskinäisiin oppiriitoihin ja sukupuoli-intrigeihin. Salaman teoksissa poliittinen ja sukupuolinen kulkevat usein käsi kädessä.

Jumalanpilkka nosti Salaman valtakunnalliseen julkisuuteen, mutta yllättäen rienaajan myöhemmistä teoksista löytyy runsaasti kristillisiä teemoja ja aiheita. Syyllisyyden ja sovituksen kysymykset kulkevat toki vanhastaan mukana kristinopissa, eikä kommunismi aatteena ole muodollisesta ateismista huolimatta suinkaan riippumaton länsimaiden kristillisestä perinteestä. Finlandia-sarjan lopussa koko yhteisön syntejä sovittava seksuaalimurhaaja siteeraa evankeliumia. Salama on pohjimmiltaan moralisti, jonka teosten illuusionsa menettäneet henkilöt vaeltavat langenneessa maailmassa.

Salaman parhaan luomiskauden päättävä romaani Ottopoika (1991) ilmestyi parahiksi Neuvostoliiton lakattua olemasta. Salaman tiedettiin valmistelleen romaania suomalaisen kommunismin kruunaamattomasta kuninkaasta, Otto Ville Kuusisesta, mikä tietysti herätti mielenkiintoa kaikissa kulttuuria ja lähihistoriaa tuntevissa piireissä. Valmiissa romaanissa Kuusisen osuus on kuitenkin suhteellisen pieni. Kuusinen esiintyy vain muutamassa kohtauksessa.

Romaanin ilmestyessä suomettumiseksi kutsuttu idänsuhteiden kausi oli hädin tuskin päättynyt. Neuvostoliiton romahdus oli tullut aikalaisille suurena yllätyksenä. Stalinismin rikokset olivat toki jo hyvin tiedossa, ja kirjan lopussa vasemmistotoimittaja Mikkola tekee niistä oman tilinpäätöksensä. Ottopojan rehevä kieli ja kuvasto keräsi kiitosta kriitikoilta, joista moni ylisti kirjaa tuoreeltaan merkkiteokseksi. Myrskyn vesilasissa aiheutti aikanaan se, ettei romaania valittu ehdolle Finlandia-palkintokisassa, johon tuona vuonna ylsi kehnompiakin teoksia. Sitä piti vääryytenä muun muassa palkinnon voittanut runoilija Arto Melleri.

Vähälle huomiolle jäi romaanin toinen ja vähintään yhtä tärkeä teema. Romaani toki on tilinteko kommunismin kanssa, mutta samalla se on kuvaus ja ennustus länsimaisesta parisuhteesta ja uusperheestä aikana, jolloin perheinstituutio oli vasta kokenut muodonmuutoksen avioeron tultua uudeksi normiksi ja uusperheiden alkaessa yleistyä.

Ottopojan päähenkilö Risto Mikkola on nelikymppinen vasemmistolainen toimittaja, jonka elämässä kuohuu ennen muuta kotioloissa. Hän on aloittanut suhteen Suomenlinnassa asuvan viileänkauniin taidemaalarin Helenan kanssa, samalla kun yrittää pitää esikaupungin omakotitalossa asuvan ykkösperheensä kulisseja jollain ilveellä pystyssä. Suhde vaimon kanssa on kuivahtanut ja varhaisessa murrosiässä oleva poika tuntuu etäiseltä ja oireilee. Risto tekee suuren kustantajan kanssa sopimuksen Otto Ville Kuusista koskevasta elämäkerrasta.

Salama on lukenut laajasti poliittista historiaa, ja opiskeli aikoinaan venäjän kieltäkin tavoittaakseen ”suurimman suomalaisen” eli Neuvostoliiton politbyroon jäsenenä uransa päättäneen Kuusisen neuvostoliittolaista elinympäristöä. Kovin syvälle romaani ei silti pääse Kuusisen elämään ja toimintaan Neuvostoliitossa, ainakaan realistisen, mimeettisen kerronnan tasolla. Naapurimaan ja sen ylimmän kommunistijohdon elämänmeno poikkeaa sittenkin liian paljon suomalaisesta, kun tekijällä ei ole siitä omaa kokemusta.

Tämä seikka tuntuu vaivaavan toimittaja Mikkolan kirjaprojektia. Risto lukee muistelmateoksia, vatkaa päässään suomalaisten kommunistien onnettomia kohtaloita, vierailee Neuvostoliiton suurlähetystössäkin farssiksi muljahtavalla vastaanotolla. Elämäkerta ei ota syntyäkseen, hän ei saa Kuusisesta kiinni muuten kuin viinahuuruisissa unissaan, joissa myös Stalin seikkailee.

Sillä välin hänen oma salasuhteensa paljastuu; avioliitto ja perhe särkyvät. Risto jättää perheensä ja muuttaa Suomenlinnaan maalarinaisensa ja tämän kahden lapsen luo. Uusi suhde toimii aluksi jotenkuten, vaikka erityisempää kiintymystä ei kahden vapaan aikuisen välillä tunnukaan olevan. Vetovoima on sukupuolista laatua vailla henkistä tai yhteisöllistä perustaa. Uusperheen pikkupojan kanssa Risto joutuu heti kilpailuasetelmaan, ja hyytävällä tavalla Salama kuvaa uuden isäpuolen ja tuskin murrosikäisen tytärpuolen välille vähitellen kehittyvää suhdetta. Risto muuttaa maalarinsa kanssa Pispalaan Tampereelle, josta molemmat ovat alun perin kotoisin.

Sitten Riston muutamalla puhelinsoitolla ylläpitämä suhde oman poikansa kanssa päättyy, kun poika kuolee huumekokeiluun. Helena saa vihiä siitä, että Risto on kiinnostunut hänen tyttärestään, ja harkitsee Riston tappamista. Sen sijaan hän abortoi heidän syntymättömän lapsensa.

Suhde päättyy vääjäämättä, ja Risto palaa Helsinkiin, jossa aloittelee uutta suhdetta taidelukioon tulevan tytärpuolensa kanssa. Romaanin loppu häkellyttää lukijaa, sillä kertoja ei erikseen tuomitse tolkutonta viettiään toteuttavaa Ristoa, vaan hänen tarinansa päättyy kirpeän toiveikkaisiin sävyihin. Suhde tytärpuolen kanssa, josta Risto tuntuu aidosti välittävän muutenkin kuin sukupuolisissa merkeissä, on alkamaisillaan. Elämäkerta-hanke on mennyt mönkään, mutta ”kirja tästä silti syntyy, suuri hörönauru.”

Jätän tässä ottamatta kantaa romaanin loppuun. Jos kirja ilmestyisi tänään. voisi se nykyisten setämiesten kannalta kriittisten kulttuuripoliittisten tuulien puhaltaessa saattaa muoteja seuraavat kriitikot raivon partaalle. Kuten myös Jouko Turkka on huomioinut, on Salamalla usein tapana päättää romaaninsa jonkinlaiseen silmänkääntötemppuun tai riitasointuun, joka kyseenalaistaa romaanin kuvion tai nyrjäyttää sen uuteen asentoon. Turha on miettiä, mitä Ottopojan kertoja tai kirjoittaja on itse ajatellut päähenkilön epäsäätyisestä suhteesta tytärpuolensa kanssa. Varmaa on sen sijaan, että romaanin loppu pistää lukijan miettimään.

Ottopoika ilmestyi sukupolvi sitten, ja nykylukijaa hämmästyttää, miten perinpohjainen ja tarkkanäköinen uusperheen kritiikki (ja oikeastaan tuomiokin) romaani on. 1960-luvun sukupuolivallankumouksesta ja sitä seuranneesta avioeroaallosta oli romaanin ilmestyessä kulunut vasta suhteellisen vähän aikaa. Uusperheet olivat vielä uusi ilmiö, eikä niiden hyötyjä mainostettu samaan tapaan kuin viime vuosina. Salama näki ikäluokkansa tekosyiden ja mielitekojen läpi. Risto Mikkolan ensimmäinen avioliitto on kuivettunut ja riitaisa, mutta puolisoiden välillä on vielä myös kiintymystä ja sopivan tilaisuuden tullen pientä kipinääkin; se voisi olla vielä pelastettavissa. Harvassa liitossa leiskuu muutaman vuoden jälkeen niin kuin nuorempana.

Suomesta löytyy tietysti myös hyvin toimivia uusperheitä. Avioero on varmasti tarpeen esimerkiksi väkivaltaisissa tai muuten vahingollisissa liitoissa. Yhtä luultavaa on se, että monessa uusperheessä näytellään Ottopojan rooleja hiukan mukailtuna. Salaman romaani tuo näkyville sen, mikä jää piiloon ja sanomatta hyväntuulisissa lehtijutuissa.

Risto Mikkola on itse varttunut isättömänä sodan jälkeen ja joutunut äitinsä hylkimäksi, eikä sen vuoksi saa yhteyttä omaan poikaansa. Risto seuraa mielitekojaan ja tulee tuhonneeksi perheensä. Mutta onnistuisiko perheen perustaminen kolmannella kerralla, oman tytärpuolen kanssa.

Ottopoika käsittelee länsimaiden sukupuoli- ja perhevallankumousta, ja rinnastaa sen lokakuun vallankumoukseen, stalinistisiin puhdistuksiin ja Kuusisen elämän tapahtumakulkuihin. Otto Ville Kuusinen tietyllä tavalla onnistui vallankumouksellisessa työssään, mutta kovalla hinnalla: hänen poikansa ja vaimonsa joutuivat vankileirille, tyttären mielenterveys järkkyi. Romaani tuntuu sanovan, että vallankumouksella on hintansa. Vallankumous syö lapsensa.

–

–