Sosiaalidemokratia näivettyi – mitä saimme tilalle?

JUKKA AAKULA

–

Brittiläinen taloustieteen professori Paul Collier on tehnyt pitkän uran kehitysmaiden talouden tutkimuksessa. Hänelle on tyypillistä pragmaattinen ja ideologismista vapaa tapa käsitellä globaaleja aiheita kuten maahanmuuttoa, tuloerojen kasvua tai kansallisvaltiota.

Lainasin Collierin kirjaa Exodus kansallisvaltion merkityksestä vuonna 2015:

Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotusinstituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla, he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja.

Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen […] vain yksi prosentti tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona.

Viisikymmentä vuotta osoittaa, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tukisi merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta […] käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä.

Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla, vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla.

Tällä kommentilla Collier ei asetu kannattamaan myöskään minkään sortin fundamentalistista kansallismielisyyttä, jossa kansallisvaltio nähdään kaikissa asioissa tehokaimpana instituutiona. Esimerkiksi maanpuolustuksessa monen valtion liittokunnat ovat Collierin mukaan selkeästi tehokkaampia kuin pienet kansalliset valtiot.

Paul Collierin uusin kirja The Future of Capitalism – Facing the New Anxieties käsittelee terävästi sitä taloudellista, sosiaalista ja ideologista polarisaatiota, joka on ollut läntisille yhteiskunnille – varsinkin USA:lle ja Britannialle – leimallista viimeisten vuosikymmenten aikana. Samaa aihetta ovat käsitelleet menestyksellä myös yhteiskuntatieteiljät Charles Murray kirjassaan Coming Apart: The State of White America, 1960-2010 ja Robert Putnam kirjassaan Our Kids: The American Dream in Crisis.

Kuten Murraylle ja Putnamille, sodan jälkeinen aika edustaa Collierillekin kulta-aikaa. Collier puhuu tuon ajan vallitsevasta ideologiasta sosiaalidemokratiana, tarkoittaen sillä laajemminkin keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston tietynlaista konsensusta hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa. Collier identifioi kulta-ajan mahdollistajaksi sodan synnyttämän yhteisen kansallisen identiteetin:

Sosiaalidemokratia toimi vuodesta 1945 1970-luvulle, koska se perustui toisen maailmansodan aikana kertyneeseen […] voimaan: yhteiseen identiteettiin, joka oli syntynyt […] onnistuneesta kansallisesta ponnistuksesta.

Suomessa puhuttiin asevelihengestä, kun kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa eri puolueet ristiriidoistaan huolimatta onnistuivat yhdessä edistämään uudistuksia.

Collier ei ehdota paluuta sosialidemokratiaan, vaan toteaa että se oli aikansa lapsi. Collier etsii kuitenkin ratkaisua nykyajan ongelmiin yhteisestä identiteetistä ja vastavuoroisuuden moraalista.

–

Globalisaatio ja maahanmuutto hyödyttävät vain osaa ihmisistä

Collierin mukaan lähes kaikki maat hyötyvät globaalista työnjaosta, mutta hyöty jakaantuu maiden sisällä hyvin epätasaisesti. Taloustieteessä hyväksytään periaatteessa ajatus, että globalisaatiosta kärsiviä voidaan kompensoida vähintäänkin sen verran mitä he ovat menettäneet. Kompensaation jälkeenkin suurimmat hyötyjät hyötyvät edelleen.

Kompensaatioon ei käytännössä ole juurikaan menty – seurauksena on ollut laajojen vanhojen teollisuusalueiden jyrkkä kurjistuminen, yhteisöllisyyden romahtaminen ja varsinkin USA:ssa ja Britanniassa alimpien yhteiskuntaluokkien jäsenten taloudellinen ja henkinen kurjistuminen. Kurjistuminen näkyy konkreettisesti muun muassa elinajan selkeänä alenemisena. (Lähde: Economist/PNAS, HS).

Työperäinen alemman koulutustason maahanmuutto on vastaavasti hyödyttänyt maahanmuuttajien itsensä lisäksi koulutettua keskiluokkaa, joka voi ostaa palveluita halvemmalla kuin aikaisemmin, mutta ei niitä joiden työpanoksen maahanmuuttajat ovat korvanneet. Ylemmän koulutustason maahanmuutto taas on hyödyttänyt Collierin mukaan erityisesti kognitiivista eliittiä, joka kykenee hyötymään siitä verkostojen laadun noususta, joka korkean koulutustason maahanmuutosta parhaimmillaan seuraa.

Muut ihmiset varsinkin isoissa metropoleissa kärsivät maahanmuutosta, koska asuntojen hinnat nousevat voimakkaasti. Maahanmuuttajat ovat valmiita asumaan ahtaammin, jolloin asuntojen hintojen nousu ei heitä niin suuressa määrin haittaa. Ainakin Lontoosta on poistunut suuri määrä kantaväestöä maahanmuuttajien tieltä. Väestönvaihto on siis Lontoossa todellisuutta.

Lontoon väestömäärä on tänään sama kuin vuonna 1950, mutta väestön rakenne on muuttunut oleellisesti. Vuonna 2011 37 prosenttia väestöstä on ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia, kun heidän osuutensa vuonna 1950 oli merkityksetön. Jos maahanmuuttoa ei olisi ollut, Lontoon väestö ei olisi todennäköisesti vähentynyt 37 prosenttia. Millekään metropolille ei ole käynyt niin. Todennäköisempää on, että maahanmuutto toi kaupunkeihin väkeä, jolla oli pienemmät asumisen laatuvaatimukset ja enemmän taitoja kuin monella kanta-asukkaalla, ja näin he korvasivat kanta-asukkaat Lontoon työmarkkinoilla.

Kurjistuminen ei Collierin mukaan ole aiheutunut pelkästään ulkoisista muutoksista vaan pitkälti valitusta politiikasta olla kompensoimatta globalisaation häviäjiä.

Maahanmuuttokriittisiä on Collierin mukaan usein kritisoitu rasisteiksi tai ahdasmielisiksi, mutta taloustieteen ortodoksian näkökulmasta ihminen (homo economicus) toimii omaa hyvinvointiaan maksimoiden. Joten johtopäätöksen pitäisi olla kaikille taloustieteijöille selvä:

Mikäli ihmisten poliittiset mielipiteet heijastelevat heidän [taloudellista] etuaan, voimme olettaa että […] korkeasti koulutetuilla metropolien aukkailla on maahanmuuttomyönteiset mielipiteet ja provinssien asukkailla maahanmuuttokielteiset mielipiteet.

Seurauksena kurjistumisesta (taloudellisesta polarisoitumisesta) on myös jyrkkä poliittinen polarisoituminen:

Sekä vanhemmat työntekijät, jotka ovat syrjäytyneet kun heidän taitonsa ovat menettäneet arvonsa, että nuoret ihmiset, jotka astuvat synkille työmarkkinoille, ovat siirtyneet poliittisten ääriliikkeiden kannattajiksi. Ranskassa nuoriso äänesti yliedustetusti äärioikeistoa, Britanniassa ja USA:ssa he äänestivät yliedustetusti uudenlaista äärivasemmistoa.

Frustraatio, joka syntyi kuilusta joka erottaa sen mitä on tapahtunut siitä mikä olisi ollut mahdollista, on antanut energiaa kahdelle poliitikkotyypille, jotka ovat odottaneet hetkeään poliittisen spektrin reunoilla: populistille ja ideologistille. Kun kapitalismi oli viimeksi romahduspisteessä, 30-luvulla, sama asia tapahtui.

Uudelleen vahvistuneet ideologiat – 1800-luvun marksismi, 1900-luvun fasismi ja 1600-luvun uskonnolinen fundamentalismi – ovat jo houkutelleet yhteiskunnat tragediaan. Koska ideologiat aikoinaan epäonnistuivat, ne menettivät suurimman osan kannattajistaan ja jäljellä oli vain pieni joukko ideologisesti suuntautuneita poliitikkoja […] Ne jotka olivat jääneet jäljelle […] olivat mieltyneitä kutistuneiden poliittisten kulttien paranoidisen psykologiaan ja liian sokeita kyetäkseen ymmärtämään menneisyyden virheitä.  

Näiksi poliitikoiksi Paul Collier laskee esimerkiksi vasemmistolaiset Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin  – samoin kuin joukon tunnettuja äärioikeistolaisia kuten Marine LePen.

Keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston puolueet eivät ole kyenneet vastaamaan kurjistumiskehitykseen.

Syy on se, että sosiaalidemokraatit vasemmalta ja oikealta [=keskustavasemmistolaiset ja keskustaoikeistolaiset] ovat hylänneet yhteisöllisyyden ja vastavuoroisuuden perinteensä ja joutuneet uuden ryhmän valtaamaksi, ryhmän joka on tullut suhteettoman vahvaksi: keskiluokkaisen älymystön.

Suomalainen puhuisi älymystön sijasta ehkä eliitistä.

–

Ideologismi ja eliittivalta aikamme sairautena

Collierin kritisoi voimakkaasti fundamentalistista ideologismia, mutta myös populismia.

Sosiaalidemokratia rappeutui 70-luvulta alkaen, kun yhteisöllisyys ensin korvautui holhousvaltiolla. Yhteisöllinen osuuskunta-aatteeseen perustuva sosiaalidemokratia korvautui holhousvaltioideologialla, joka painotti pelkkää kulutuksen maksimointia. Holhousvaltiota hallitsi yhteiskuntatieteellisesti koulutettu keskiluokka, jota Collier vertaa Platonin vartijoihin. Työväestön yhteisöllisyys näivettyi kun kansalaisista tuli puhtaita politiikan objekteja, mikä Collierin mukaan sisälsi hyvinvointivaltion tuhon siemenen.

Holhousvaltion ideologia oli benthamilainen utilitarismi:

Vasemmistoälymystö innostui 1800-luvun filosofista Jeremy Benthamista. Hänen filosofiansa, utilitarismi, irroitti moraalin intuitiivisisista arvoistamme ja perusti sen vain yhteen asiaan: jokainen teko pitää arvioida sen mukaan edistääkö se ”mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monelle”.

Hyödyn oletettiin merkitsevän nimenomaan kulutusta niin että samankokoinen lisäkulutus tuottaa aina vähemmän ja vähemmän hyötyä. Jos kulutuksen määrä yhteiskunnassa olisi vakio, hyödyn maksimointi onnistuisi helposti tulonsiirroilla niin että kaikkien tulot olisivat samat.

Sosiaalidemokraattiset taloustieteilijät ymmärsivät, että kakku ei kuitenkaan ollut vakiokokoinen, vaan verotus alentaisi työhaluja ja kakku pienenisi. Kehitettiin monimutkaisia teorioita “optimaalisesta verotuksesta” ja “päämies-agentti-ongelmasta”. Oleellisesti sosialidemokraattinen politiikan teko (public policy) muuttui yhä monimutkaisemmaksi.

Utilitarismi painotti tulonsiirtoja varakkaammilta varattomammille, mutta ajautui lopulta ristiriitaan ihmisluontoon kuuluvan vastavuoroisuuden vaatimuksen kanssa. Rahaa jaettiin ja veroja kerättiin, mutta tulonsiirtojen saajilta ei vaadittu mitään vastineeksi. Tämän ilmiön ovat tunnistaneet ongelmaksi myös kaksi vasemmistolaista taloustieteilijää, Samuel Bowles ja Herbert Gintis, jotka ovat käyttäneet parikymmentä vuotta vastavuoroisuuden ja sosiaalipolitiikan yhteyden tutkimiseen ja syventäneet monitieteellisessä tutkimuksessa omalta osaltaan ymmärrystä biologisesta ihmisluonnosta: ihmiset ovat halukkaita auttamaan, mutta vain niitä jotka myös yrittävät auttaa itseään kykyjensä mukaan.

Collier myöntää toki utilitarismin toimivuuden tietynlaisissa ongelmissa: ”Sen tyyppisiin kysymyksiin kuin “pitäisikö tie rakentaa tähän” utilitarismi on paras mahdollinen tekniikka.” Lopulta utilitarismiin perustuva holhous- ja tulonjakovaltio alkoi kuitenkin näivettyä ja se ajautui varsinkin anglosaksisissa maissa konfliktiin thatcherilais-reaganilaisen markkinafundamentalistisen oikeiston kanssa.

Holhousvaltioideologian hiljaista näivettymistä seurasi uudenlainen ideologia, jota Collier kutsuu rawlsilaisuudeksi. Rawlsilaisuus on teoreettinen moraalifilosofinen ajatus, että ihmisten pitää sopia moraalinormeista kuvitellen, että he eivät tiedä millaiseen yhteiskunnalliseen asemaan he päätyvät. Näin päädytään ratkaisuun, joka on kaikille paras mahdollinen. Rawls puhuu tietämättömyyden verhosta – ihannetilassa sopisimme moraalisista periaatteista jo ennen syntymäämme, kun emme tiedä synnymmekö norjalaiseksi, kenialaiseksi, naiseksi, mieheksi, köyhäksi vai rikkaaksi.

Käytännössä rawlsilaisuus on kääntynyt muotoon, jossa vähemmistöjä kohtaan sovellettaan positiivisen syrjinnän periaatetta – ääneen lausuttuna päämääränä on murtaa vanhojen rakenteiden aiheuttama epätasa-arvoisuus. Siinä missä utilitarismi perustui yhteiskuntatieteilijöiden ja taloutieteilijöiden asiantuntijavaltaan, rawlsilaisen yhteiskuntaihanteen platonilainen vartija on ihmisoikeusjuristi, joka “keksii” uusia ja uusia “oikeuksia”, joiden puolustamisesta on tullut yhteiskunnallisen keskustelun ydintä.

Rawlsilaisen ihmisoikeusideologian synty kulki käsi kädessä uuden luokan synnyn kanssa. Nykyajan tietoyhteiskunta loi uuden korkeasti koulutetun luokan (kognitiivisen eliitin), jonka elintaso on selkeästi korkeampi kuin alemman koulutustason ihmisillä. Uusi kognitiivinen eliitti äänestää yleensä perinteisiä vasemmistopuolueita tai vihreitä ja painottaa moraalisia arvoja, ihmisoikeuksia, vähemmistöjen oikeuksia, ympäristöä ja vastuullisia elämäntapoja.

Sekä Murray että Collier toteavat kuitenkin, että kaikesta moraalisesta ylemmyydentunnostaan huolimatta kognitiivinen eliitti tuntee tuskin lainkaan empatiaa kantaväestön vähempiosaisia ja vanhojen teollisuusalueiden syrjäytyneitä kohtaan.

Uudet menestyjät eivät ole kapitalisteja eivätkä tavallisia työläisiä. He ovat hyvin koulutettuja, joilla on erityistaitoja. He ovat muodostaneet uuden luokan, he tutustuvat toisiinsa yliopistolla ja muodostavat uuden yhteisen identiteetin, jossa arvostus syntyy uudenlaisista taidoista. He ovat jopa luoneet itselleen erillisen moraalin, jonka piirteitä ovat esimerkiksi etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen korottaminen uhriryhmäidentteetiksi (victim group identity). Koska he ovat erityisen huolestuneita näistä uhriryhmistä, he tuntevat moraalista ylemmyyttä alemmin koulutettuja kohtaan.

Uuden eliitin “empatia” kohdistuu vain erilaisiin – siis seksuaalivähemmistöihin ja etnisiin vähemmistöihin. Koska rawlsilaiselle ihmisoikeusjuristille pientenkin vähemmistöjen “oikeuksien” nostaminen menee aina enemmistön “oikeuksien” laskun edelle, on vain luonnollista että brittiläinen oikeusistuin rawlsilaisessa hengessä kieltää opettajia kutsumasta tyttöjä tytöiksi ja poikia pojiksi. Collier toteaakin, että uusia “oikeuksia” keksivät ihmisoikeusjuristit – tai juristien enemmistö ylipäätään – ovat yhteiskunnan parasiitteja.

Kun rawlsilaisen ihmisoikeusideologian tulokset eivät olleet tarpeeksi nopeita, alettiin etsiä vihollista. Valkoiseen työväenluokkaan ei enää suhtauduttu vain välinpitämättömästi, vaan välinpitämättömyys muuttui vihamielisyydeksi. Tarvittiin vihollisryhmä.

Uhrin asemaa ei annettu valkoiselle työväenluokalle. […] National Review jopa kommentoi valkoisen työväenluokan alenevaa elinajanodotetta: “he ansaitsevat kuolla”. Vaikka kaikki uhrit ovat samanarvoisia, toiset ovat selvästi samanarvoisempia kuin toiset.

Rawlsilainen ihmisoikeusideologia koki pahan kolauksen 2015 vuoden pakolaiskriisin jälkimainingeissa:

Esimerkiksi pakolaisten oikeuksista tuli ykkösptioriteetti Saksan Sosiaalidemokraattiselle puolueelle vuoden 2018 hallitusneuvotteluissa. Martin Schultz, puolueen puheenjohtaja, piti tiukasti kiinni siitä, että “Saksan on noudatettava kansainvälistä lakia, riippumatta siitä mikä tunnelma maassa on”. Tuo “riippumatta siitä mikä tunnelma maassa on” oli tyypillinen ilmaisu moraalinvartijoilta.

Seurauksena oli rawlsilaisiksi heittäytyneen keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston kannatuksen voimakas lasku Saksan vaaleissa. Vastaavan tappion ihmisoikeusideologia koki USA:ssa vuonna 2016, kun rawlsilaisen juristin arkkityyppi Hillary Clinton hävisi presidentinvaalit oikeistopopulisti Donald Trumpille.

Uusi eliitti ei samaistu Britanniassa kansaan sen enempää kuin Suomessakaan ja ylpeilee sillä. Collier pitää sinänsä tärkeänä maahanmuuttajien integroimista yhteiskuntaan päinvastoin kuin etnonationalistit, mutta painottaa voimakkaasti, että yhteiset identiteetit ovat se mihin muiden ihmisten auttaminen ja yhteistyö lopulta perustuu, ei universalismi.

Vastavuoroisuus – ei vastikkeeton auttaminen – on ihmisluonnon luonnollisen moraalin perusta. Sen voi toki hylätä ideologisista syistä niin kuin utilitarismi ja rawlsilaisuus ovat tehneet, mutta seuraukset ovat rumat. Paremmin ei ole Collierin mukaan pärjännyt ihmisen yksilöllisyyttä painottava ja yhteisöllisyyttä hyljeksivä thatcherilaiseksi kääntynyt oikeisto.

Collier etsii itse uutta identiteettiä paikallisuudesta. Onko uusi identiteetti läydettävissä, lienee tällä hetkellä täysin avoin kysymys. Itse uskon, että yhteinen identiteetti syntyy vain voimakkaan yhteisen kokemuksen kautta. Yhteisen kokemuksen sosiaalinen konstruoiminen on vaikeaa – yhteiset identiteettiä luovat kokemukset tulevat yleensä niin sanotusti puskista.

–

Paul Collier: The Future of Capitalism. Facing the New Anxieties (Harper, 2018)

–

–

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.