Tomislav Sunicin haastattelu

Tomislav Sunic on kroatialaistaustainen kansallismielinen kirjoittaja, filosofi ja aktivisti, joka on tunnetaan erityisesti teoksistaan ”Against Democracy and Equality – The European New Right” ja ”Homo Americanus – Child of the Postmodern Age”. Sunic on läheisessä yhteistyössä Ranskan uuden oikeiston merkittävimmän ajattelijan Alain de Benoist’n ja yhdysvaltalaisen Kevin MacDonaldin kanssa. Haastattelun on tehnyt Tuukka Kuru. Sunic on syksyllä järjestettävän kolmannen Awakening-konferenssin pääpuhuja. Konferenssiin voit ilmoittautua osoitteessa awakeningfinland@protonmail.com.

–

Tervehdys herra Sunic! Haluaisitko esitellä itsesi suomalaiselle yleisölle?

Noh, luulen etten ole kovinkaan hyvä tunnustuksissa tai itseni korostamisessa. Kirjani ovat identiteettini. Tämän takia neuvoisin kaikkia lukijoitanne lukemaan kirjojani, jotta he saisivat paremman selvyyden niiden kirjoittajasta.

–

Olet ollut aktiivinen toimija ”Euroopan uudeksi oikeistoksi” kutsutussa vastakulttuuriliikkeessä. Haluaisitko kertoa meille hieman lisää tästä liikkeestä? Onko sillä mahdollisesti jotain samankaltaisuuksia nykyisen vaihtoehto-oikeiston kanssa?

Termi ”uusi oikeisto” on harhaanjohtava. ”Uudessa oikeistossa” ei ole mitään muuta uutta kuin se, että kronologisesti tarkasteltuna se on tullut hieman ”vanhan oikeiston” jälkeen. Sitä voitaisiin aivan vapaasti kuvailla myös toisilla määritelmillä, kuten esimerkiksi vaihtoehto-oikeistoksi, joka on mielestäni terminä täsmällisempi. Termi ”uusi oikeisto” ei ole minun tai Alain de Benoist’n, vaan meidän arvostelijoidemme kehittämä termi. Monissa asioissa saatan hyvinkin olla poliittisen kartan vasemmassa ääripäässä. Sen lisäksi toteaisin, että rako vasemmiston ja oikeiston välillä on muuttunut nykyään merkityksettömäksi.

–

Olet läheisissä väleissä ranskalaisen filosofin Alan de Benoist’n kanssa, joka toimii nationalistisen GRECE-järjestön johtajana. De Benoist on myös ehdottanut, että nykyiset kansallisvaltiot tulisi korvata Euroopan federaatiolla. Kuinka voimme varmistaa sen, ettei kyseinen federaatio kohtaisi samaa lopputulosta kuin muut monietniset valtiot, kuten Jugoslavia ja Neuvostoliitto?

Nykyään sanalla nationalismi on usein negatiivinen pohjavire, joten varoisin kutsumasta Alain de Benoistia tai GRECE-järjestöä nationalistisiksi. GRECE (Groupement de recherche et d’études de la civilisation européenne) on käytännössä ajatuspaja, joka yhdistää korkeatasoisia akateemikkoja, kirjailijoita ja tukijoita kaikilta sosiaali- ja luonnontieteiden aloilta. Se on toiminut yli 50 vuotta ja edustanut tärkeintä älyllistä vastavoimaa systeemin ajatuksille. Paljon tätä merkityksettömämpää on tarkan määritelmän antaminen tulevaisuuden eurooppalaiselle järjestykselle, olipa se sitten federaatio, konfederaatio, valtakunta tai unioni – ketä se oikeasti edes kiinnostaa? Huomattavasti tärkeämpää on se, että nämä käsitteet perustuvat poliittisille ja kulttuurillisille intresseille, eivätkä taloudellisille linjauksille. Lisäksi meidän tulisi luopua siitä romanttisesta illuusiosta, jossa Euroopan kansat muka eläisivät rauhassa rinnakkain osana täysin valkoista eurooppalaisten kansojen liittovaltiota. Vaikka kaikki muslimit, juutalaiset, värilliset ja kommunistit katoaisivat taianomaisesti, eurooppalaiset keksisivät silti syitä sotia keskenään. Me olemme tehneet niin aina Troijan sodasta Jugoslavian hajoamiseen saakka.

–

Olet todennut kirjassasi ”Against Democracy and Equality” että kaikki universalistiset ideologiat ja uskonnot ovat vieraita konsepteja Euroopan uudelle oikeistolle. Kuinka voimme välttää moraalista ja kulttuurillista relativismia, mikäli käsitykset hyvästä ja totuudesta ovat ainoastaan subjektiivisia? Onko meidän mahdollista arvioida eri ideoita ja moraalijärjestelmiä ilman universaaleja standardeja?

Paras vastaus kysymykseesi löytyy Nietzschen esseestä ”Totuudesta ja valheesta moraalin ulkopuolisessa mielessä”: ”Totuudet ovat vain illuusioita, joiden on unohdettu olevan sellaisia, metaforia, jotka ovat käyneet kuluneiksi ja aistillisesti voimattomiksi, kolikoita, jotka ovat kadottaneet kuvansa ja joita nyt pidetään metallina eikä enää kolikoina.” Lyhyesti: meillä kaikilla on oma versiomme totuudesta.

–

Pitääkö paikkaansa, että marxilainen kommunismi ja moderni amerikkalainen liberalismi edustavat saman kolikon eri puolia? Kuinka kuvailisit niiden samankaltaisuuksia? Onko jako oikeistoon ja vasemmistoon tältä osin vanhentunut, ja mikäli näin on, löytyykö poliittisen kentän havainnointiin parempia tapoja?

Marxismin ymmärtäminen ei ole mahdollista ilman klassisen liberalismin ymmärtämistä. Marx eli ja kasvoi itse klassisen liberalismin kultakaudella 1850-luvun Englannissa. Hänen teoriansa olivat loogisia johtopäätöksiä liberalismin sisäisestä dynamiikasta. On typerää saarnata globaaleista ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, kuten Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa ja EU:n perustuslaissa, jos samaan aikaan suuri joukko ihmisiä jää taloudellisen tasa-arvon ulkopuolelle. Tämä liberaali ristiriita näkyy erityisen hyvin nykyään. Hyvin pian liberalismi EU:ssa ja Yhdysvalloissa joutuu kirjoittamaan oman kuolinilmoituksensa, ellei se omaksu Kiinan kaltaisia selviytymiskeinoja, joilla protokommunistinen eliitti hyödyntää kapitalistista mallia tuotannossaan. Sellainen on ihannejärjestelmä modernille atomisoidulle ja juurettomalle massalle, joka joutuu kohtaamaan luonnonvarojen ehtymisen.

–

Kirjoitustesi perusteella olet kristinuskon ja kristillisen kulttuurin kiihkeä kriitikko. Kuinka meidän tulisi muuttaa nykyistä uskonelämäämme Euroopassa? Onko meillä enää mahdollisuutta elvyttää pakanarituaaleja ja traditioita lähes tuhannen vuoden tauon jälkeen?

Meidän pitää erottaa toisistaan kristillisyys kulttuurina ja kristinusko uskontona. Pidimmepä siitä tai emme, jokainen eurooppalainen kansa jakaa merkittävissä määrin kristillisen identiteetin. Tietämyksemme pakanallisten esi-isiemme uskonelämästä on nimittäin heikko. Tämä voisi olla yksi keino pakanallisen identiteetin elvyttämiseen, ja sillä voitaisiin välttää pakanuuden taantuminen koiranpalvontaan, hanhensuolistukseen tai soihtumarsseihin. Henkilökohtaisesti tunnen samaistuvani paremmin Homeroksen sankarihahmoihin ja heidän kuolemattomuutensa kuin Raamatun hahmoihin, jotka usein loukkaavat omaa käsitystäni pyhästä. Minä olen eurooppalainen enkä itämaalainen, ja toivon että sinäkin olet. Pakanuus on ollut vuosituhannen ajan jatkuvan pilkan kohteena. Siksi olisi luultavasti täsmällisempää puhua polyteismistä. Ja kyllä, meidän esikristilliset edeltäjämme, kuten muinaiset roomalaiset, kävivät raakoja sotia toisia heimoja ja sivilisaatioita vastaan, mutta he eivät koskaan yrittäneet pakottaa omaa uskonelämäänsä valloitetuille kansoille samalla tavalla kuin kristilliset kirkkokunnat Rooman valtakunnan romahduksen jälkeen. Todellisuudessa roomalaiset hyväksyivät jopa valloitettujen kansojen jumaluuksia ja opetuksia osaksi omaa pantheoniaan. Pakanallisuus, eli polyteismi, on jo määritelmällisesti suvaitsevaisempi ulkopuolisia oppeja kohtaan.

–

Näetkö mitään eroa syntyjään universalistisen katolisen kirkon ja pienempien kansallisten kirkkojen välillä? Suomalaiset kykenivät esimerkiksi ylläpitämään omaa ainutlaatuista kieltään pitkälti siksi, että luterilainen kirkko käytti sitä. Muu yhteiskunta käytti pitkälti ruotsia virallisena kielenään.

Tämä on osa katolisen kirkon yllättävää kauneutta. Esikristillinen pohjavire, jota Vatikaani ei saanut koskaan pyyhittyä täysin pois. Kristityt papit ja kirkot olivat myös älykkäitä: heidän seurakuntaväkensä ei olisi selvinnyt, ellei heille olisi annettu vapautta harjoittaa myös esikristillisiä traditioitaan. Otetaan esimerkiksi Kroatia, jonka asukkaista suurin osa kokee itsensä katolilaisiksi. Ei niinkään siksi, että sillä osoitettaisiin uskonnollista sitoutuneisuutta, vaan koska se on osa kansallista identiteettiä. Monelle kroaatille, puolalaiselle ja slovakille katolisuus on heidän kansallisen olemuksensa merkki ja vasta toissijaisesti uskonto.

–

Mikä on mielipiteesi valkoisesti nationalismista ja rotuun pohjautuvista identiteeteistä? Tulisiko meidän tuntea ylpeyttä rodullisesta alkuperästämme?

Valkoinen nationalismi on median luoman viholliskuvan perusteella pääosin negatiivinen ja alentava ilmaus. Valkoinen nationalismi on yleisempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassa, jossa kansallinen identiteetti ei ole perustunut ainoastaan rotuun, vaan eurooppalaisten kansojen pitkään kulttuuriseen muistiin. Tämä ei koskaan ole ollut todellisuutta Yhdysvalloissa, jonka perustajaisät joutuivat paremman puutteessa rakentamaan identiteettinsä yhteisen rodun ympärille. Valkoisilla nationalisteilla ei nykyään ole erityistä tarvetta juhlistaa näyttävästi omaa valkoisuuttaan. Kaikesta huolimatta meidän tulee amerikkalaisten serkkujemme tavoin ymmärtää se, että voimme luopua tai muuttaa oman kielemme ja kulttuurimme, historiallisen muistimme, lakimme ja kansalaisuutemme, ja silti rodulliset ja perinnölliset piirteemme pysyvät muuttumattomina. Sen vuoksi meillä ei ole mitään syytä tuntea häpeää valkoisuudestamme, kunhan vain muistamme loistokkaat korkeakulttuuriset saavutuksemme, joita värilliset ovat yrittäneet kopioida vuosisatojen ajan.

–

Kuinka määrittelisit termin ”metapolitiikka”? Onko yleisesti mahdollista toteuttaa poliittista vallankumousta ilman sitä edeltävää metapoliittista vallankumousta?

Metapolitiikka on sana, joka harvoin löytyy sanavarastostamme. Harva ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Itse pidän enemmän sen saksalaisesta synonyymista ”kulturpolitik”, joka avaa selvemmin sen poliittiseen kamppailuun liittyvää merkitystä. Yhtäkään poliittista vallankumousta ei voida toteuttaa, ellei sitä ole pohjustettu hyvin kehittyneillä filosofisilla ja kirjallisilla narratiiveilla. Jokaista poliittista vallankumousta täytyy edeltää kulttuurinen taistelu, oli kyseessä sitten genetiikka, runous ja niin edelleen. Ideat, myytit, legendat ja valheet johtavat ja pyörittävät tätä maailmaa ja ainoastaan ne yksilöt, jotka osaavat hyödyntää niitä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, voivat päästä parlamenttiin tai palatsiin.

–

Mikä on mielipiteesi parlamentarismista? Tulisiko meidän perustaa omia poliittisia puolueitamme vai boikotoida demokraattista prosessia järjestelmällisesti?

Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samoina. Tämä on epävirallinen yhteinen nimittäjä kaikissa parlamentaarisissa demokratioissa. Ylistetyissä vapaissa demokratioissa on todellisuudessa hyvin vähän muutettavissa olevia asioita. Systeemillä on ollut viimeinen sana vuodesta 1945 lähtien, ja se on käyttänyt kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja vastapuolensa kukistamiseen, kuten demonisointia, syyttelyä ja yhdistämistä natseihin, ja estänyt vastapuolta luomasta enemmistöhallituksia. Tässä vaiheessa voin suositella ainoastaan kulttuurisotaa järjestelmän ravisuttamiseksi.

–

EU:n läntisten ja itäisten jäsenvaltioiden välillä on nähtävissä selvät kulttuurilliset erot. Kuinka on mahdollista, että itäinen Eurooppa suojelee edelleen omaa kansallista identiteettiään, eikä alistu läntiselle rappiolle?

Kyseessä on historian ironia. Fyysinen terrori ja hallinnon petollisuus entisessä kommunistisessa idässä oli niin silmiinpistävää, että jokainen kansalainen oli siitä tietoinen, jopa puolueen jäsenet. Lännessä taas käytettiin paljon hienostuneempia keinoja saman lopputuloksen saavuttamiseksi, ja niinpä vain harvat ja älykkäät olivat siitä tietoisia. Kommunismi romahti 1990-luvun alussa, koska sen pääpilarit, kuten tasa-arvo, monikulttuurisuus, rajaton maailma, toteutuivat paljon tehokkaammin kapitalistisessa lännessä, vaikkakin erin nimen alla.

–

Radikaali vasemmisto on saavuttanut yhä suurempaa menestystä viimeisten vuosikymmenten aikana. Aiemmin täysin säädyttöminä pidetyt ajatukset, kuten seksuaalinen radikalismi, monikulttuurisuus, transaktivismi ja ydinperheen tuhoutuminen, ovat tulleet uudeksi normaaliksi kaikissa länsimaissa. Kuinka tämä kulttuurinen muutos tapahtui ja miksi konservatiivit olivat kyvyttömiä estämään sitä?

Nämä niin sanotut konservatiivit niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa eivät ole koskaan tehneet mitään kääntääkseen virtaa toiseen suuntaan. Kertaakaan vuoden 1945 jälkeen konservatiivit eivät yrittäneet luoda ensimmäistäkään vakavasti otettavaa ajatuspajaa, joka olisi voinut torjua ja kamppailla marxilaisia ja muita kommunistisia myyttejä vastaan. Toisen maailmansodan jälkeisten konservatiivien tärkein prioriteetti on ollut ainoastaan talouskasvu. Konservatiivit ovat ymmärrettävästi joutuneet kohtaamaan suuren dilemman, jossa he ovat yrittäneet torjua kommunistista kumouksellisuutta sen eri muodoissa, samaan aikaan kun he halvaantuvat pelosta fasismisyytösten edessä. Katso esimerkiksi nykyisen AfD:n sekasortoa. Yksi sen osista yrittää tehdä sovintoa systeemin kanssa kannattamalla Israelia, luullen saavansa näin sosiaalista kunnioitusta. Toinen puoli, joka taas pyrkii pitämään linjansa tiukkana, on tällä hetkellä systeemin eristämä. Mitä nopeammin luovumme termistä ”konservatiivi”, sitä parempi.

–

Euroopan uuden oikeiston talouslinjaukset eroavat suuresti valtavirtaoikeiston vastaavista, ja joku voisi kutsua niitä progressiivisiksi, ellei jopa sosialistisiksi. Onko mahdollista olla ”oikeistolainen sosialisti”? Tulisiko meidän luopua nykyisestä kapitalistisesta talousjärjestelmästä?

Todellakin! Sosialismissa ei ole terminä mitään väärää, vaikkakin amerikkalaisissa työkavereissani sana voi synnyttää pelkoa punaisesta vaarasta. Oswald Spengler käyttää kirjoissaan termiä ”preussilainen sosialismi”. Hyväksyn myös termin ”anarkonationalismi”.

–

Näemmekö tulevaisuudessa Kiinan johtaman uuden maailmanjärjestyksen? Tulisiko meidän nähdä tämä muutos voimasuhteissa uhkana omalle olemassaolollemme?

Sitä vaihtoehtoa ei voi rajata pois. Kiina on supervalta. Kiinalta, maailman korkeimmasta älykkyysosamäärästä huolimatta, puuttuu prometheaaninen liikuttaja ja yksilösielu, joka on eurooppalaisille ominainen, ja joka on myös maailmanvallan edellytys. Minun on hyvin hankala kuvitella kiinalaisia sotilaita valvomassa Turun tai Pariisin katuja tulevien vuosikymmenten tai vuosisatojenkaan aikajänteellä.

–

Tulevan konferenssimme teema on ”Nova Europa”, joka viittaa uuteen eurooppalaiseen järjestykseen nykyisen yksilöllisyyteen ja liberalismiin pohjautuvan demokratian romahtaessa. Haluaisitko kertoa meille jotain tulevasta puheestasi?

Tulen puhumaan Friedrich Nietzschestä ja hänen hypermoralismin kritiikistään ja kuinka systeemi soveltaa sitä nykyään. Tänä vuonna on hänen kuolemansa 120. vuosipäivä, ja hänen aikaisemmat ennustuksensa älykköjen itsesensuurista ovat hyvin ajankohtaisia ja siksi niistä täytyy puhua myös nyt.

–

Jotkut kommentoijat ovat julistaneet, että nykyinen koronakriisi on valtava takaisku globalistiselle eliitille. Onko jotain keinoa, jonka avulla nationalistit voisivat hyödyntää kriisiä omiin käyttötarkoituksiinsa?

Koronakriisi tai epidemia, jota myös kutsutaan virheellisesti pandemiaksi, on liberaalin maailmanjärjestyksen mahdollistama. Se, mihin nationalistit eivät pystyneet 70 vuodessa, covid-19 pystyi kahdessa kuukaudessa. Tulokset saamme nähdä pian. En ole myöskään rajannut pois sitä mahdollisuutta, että koronakriisi voisi toimia niin EU:ssa kuin Yhdysvalloissa systeemin alibina, jonka varjolla voitaisiin luoda maailmanlaajuinen valvontakoneisto orwellilaisen saniteettidemokratian yhteyteen. Siinä missä kommunistinen suora voimankäyttö epäonnistui, maailmanlaajuinen saniteettidemokratia saattaa osoittautua toimivammaksi.

–

Valkoisten hedelmällisyysluku on vaarallisen alhainen kaikissa länsimaissa ja ennätysmäärä nuoria aikuisia elää nykyään sinkkuina. Kuinka tämä kestämätön tilanne pitäisi mielestäsi ratkaista?

Nationalisteilla on tapana syyttää ulkopuolisia tahoja omista henkilökohtaisista puutteistaan, olivatpa kyseessä sitten muslimit, juutalaiset tai kommunistit. Ollaanpa rehellisiä: me olemme kaikki nykyisen hyvinvointimme alistamia, mikä on myös kulutuspohjaisen ja hyperindividualistisen systeemimme tarkoitus. Läntinen systeemi ymmärsi toisen maailmansodan jälkeen, että massojen hallinnointi onnistuu paremmin päihteillä ja vilkkuvaloilla kuin gulagin ja pampun avulla. Jotta selviäisimme tulevaisuuden myrskyistä, meidän tulee elvyttää käsityksemme traagisuudesta. Elämästämme tulee silloin kestettävämpää ja myös uhrautumisen arvoista, kun opiskelemme uudestaan kreikkalaisia klassikkoja.

–

Mikä on mielipiteesi juutalaisista?

Juutalaiskysymys vaikuttaisi olevan erottamaton osa valkoisten nationalistien negatiivista identiteettiä, joka ajaa heidät omituiseen rakkauden, vihan ja pelon tappavaan syleilyyn. Juutalaisten itsevalitsevuutta arvostellaan samaan aikaan kun heidät nostetaan valituksi ja erityiseksi kansaksi, kuten Raamatussakin sanotaan, ja kuten monet valkoiset kristityt nationalistitkin tekevät. Tämä on vain heijastuma skitsoidisesta ajattelusta. Kun me vihdoin ja viimein hylkäämme aavikkojumalat, kantoivat nämä sitten nimeä Jahve, Jeesus tai Muhammed, tunnemme myös oman olomme vähemmän hylätyksi.

–

Kuka on suurin idolisi?

Emil Cioran.

–

Kerro meille kolmea henkilökohtaista asiaa itsestäsi, jota yleisömme ei varmasti tiedä!

Olin vuosien 1971-1972 aikana hippi. Ensin matkasin Bornholmin saarelta Amsterdamin Vondelin puistoon ja sitten Intiaan, eikä minulla ollut penniäkään rahaa taskussa! 19 vuoden iässä kasvoin hyvin vanhaksi, vaikka iällisesti olin hyvin nuori. Myöhemmin nämä hippiajan selviytymiskokemukseni auttoivat minua ymmärtämään viholliseni ajattelutapaa ja sen keinotekoisuutta. Tohtoriopintoni Yhdysvalloissa 10 vuotta myöhemmin olivat ajanhukkaa, vaikkakin ne vuodet auttoivat minua oppimaan kuinka systeemi tulisi kukistaa: ei korvakoruilla ja kannabissätkillä, vaan käsintehdyssä puvussa ja Guccin kengissä, akateemisten diplomien koristamana. Lisäksi tykkään nauttia Chicory-kahvini kahdelta iltapäivällä yhden kevytsavukkeen kanssa. Samalla nautin käsinleivotuista kekseistä sekä pitkistä ja mietteliäistä yksinäisyyden hetkistä.