SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pessimismiä? (Osa 1)

OSWALD SPENGLER   (suomentanut Olli Virtanen)

”Pessimismiä?” (”Pessimismus?”) on Oswald Spenglerin vuonna 1921 ilmestynyt essee, jonka hän kirjoitti pääteoksensa ”Länsimaiden perikato” ensimmäisen ja toisen osan ilmestymisen välillä. Kirjoituksessa Spengler kommentoi teoksen ensimmäisen osan herättämää vilkasta keskustelua ja selvittää ajattelunsa perusteita. Sarastus julkaisee esseen suomeksi kahdessa osassa. Toinen merkittävä samalla ajanjaksolla ilmestynyt teksti, pamfletti ”Preussilaisuus ja sosialismi” ilmestyi tänä keväänä suomeksi ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

Teokseni on kohdannut laajaa väärinymmärrystä. Tämä lieveilmiö seuraa vääjäämättä jokaista ajattelutapaa, joka haastaa jonkin aikakauden henkisen katsantokannan paitsi tuloksillaan, myös jo metodillaan ja vielä sitäkin ennen aivan uudella näkökulmalla, josta tuo metodi ensin kehittyy. Kun tuollaisesta kirjasta vielä tulee sattumien kautta muodikas, väärinkäsitykset kasaantuvat entisestään. Tällöin ihmiset, joiden ajattelu vasta vuosien kuluttua pohjustavan kirjallisuuden kautta voisi olla riittävän kypsää uuteen ajattelutapaan, ovat yhtäkkiä kasvokkain sellaisen opin kanssa, josta he ovat nähneet ainoastaan kielteisen puolen. Useimmat eivät ole ymmärtäneet, etten teokseni ensimmäisessä osassa ole käsitellyt vielä kaikkea, eikä sen perusteella – kuten minulle hyvin nopeasti selvisi – voi päätellä lopullista johtopäätöstäni. Tuleva toinen osa on päättävä ”maailmanhistorian morfologian” ja sen myötä vastaamaan ainakin tiettyyn kysymysryppääseen. Toista, eettisten kysymysten joukkoa, kuten tarkkaavaiset lukijat ovat tulleet huomaamaan, on vähintään sivuttu Preussilaisuus ja sosialismi -teoksessa. Ymmärrystä on vaikeuttanut myös Länsimaiden perikato -teoksen kauhistuttava nimi, vaikka olin erikseen painottanut, että olin valinnut tuon nimen jo vuosia sitten ja että se kuvailee tiukan asiakeskeisesti sellaista tosiasiaa, jonka seuraukset kuuluvat historian tunnetuimpiin ilmiöihin. On kuitenkin ihmisiä, jotka ajattelevat perikadon tarkoittavan yhtäkkistä romahdusta. Ajatus äkillisestä katastrofista ei sisälly tuohon sanaan. Mikäli tuhon sijaan käytetään täyttymyksen käsitettä, jolla on Goethen ajattelussa aivan tietty merkityssisältö, ”pessimistinen” puoli saadaan häivytetyksi pois ilman, että käsitteen varsinaista merkitystä muutettaisiin.

Länsimaiden perikato kääntyi jo ensimmäisessä osassaan nimenomaan toimeliaiden, ei kriittisten ihmisten puoleen. Työni varsinaisena tavoitteena oli kuvaus maailmasta, jossa voi elää, ei maailmanlaajuinen järjestelmä, jota voi pohdiskella. En ollut siitä itsekään tuolloin tietoinen; se sulkee kuitenkin joka tapauksessa laajan lukijajoukon lopullisen ymmärryksen ulkopuolelle.

Toimelias ihminen elää asioiden kanssa ja niiden keskellä. Hän ei tarvitse todisteita, hän ei usein edes ymmärrä niitä. Fysiognominen taju – yksi käsitteistä, joiden merkitystä juuri kukaan ei ole ymmärtänyt – johdattaa hänet paljon syvemmälle kuin mikään todiste milloinkaan kykenisi. Se, mitä tässä olen sanonut, vaikuttaa tieteellisesti ajattelevista täydelliseltä paradoksilta; toimintaan suuntautuneet ihmiset puolestaan ovat hiljaisesti jo kauan tunteneet tämän seikan olematta siitä useinkaan edes tietoisia. He hylkäävät ”historiallisen relativismin” kirjallisessa, siis teoreettisessa muodossa esitettynä, vaikka toiminnassa ja toimintaa välittömästi avustavassa ihmisten ja tilanteiden tarkkailussa se on heille itsestään selvää.

Tarkkailija sen sijaan pysyy elämälle sisäisesti etäisenä. Hän katselee sitä omasta yksinäisyydestään, ja vieläpä tiettyä vihamielisyyttä tuntien; elämä on hänelle vierasta ja vastenmielistä, se häiritsee häntä oitis kun siitä tulee jotakin enemmän kuin vain tarkasteltava objekti. Tarkkailijat keräävät tietoa, purkavat sitä osiin ja järjestävät sitä, eivät mitään käytännöllistä tarkoitusta varten, vaan koska tämä puuha tuottaa heille tyydytystä; he vaativat todisteita ja ovat hyviä hankkimaan niitä. Heidän maailmassaan tällainen kirja tulee aina olemaan erehdys. Myönnän nimittäin, että ”filosofiaa sen itsensä vuoksi” olen aina perusteellisesti halveksinut. Mielestäni ei ole mitään pitkästyttävämpää kuin puhdas logiikka, tieteellinen psykologia, yleinen etiikka ja estetiikka. Elämässä ei ole mitään yleisluontoista eikä mitään tieteellistä. Jokainen rivi, jota ei ole kirjoitettu toimeliasta elämää palvelemaan, vaikuttaa minusta tyhjänpäiväiseltä. Voisipa melkein sanoa, että oman tarkastelutapani suhde systemaattiseen tarkastelutapaan on samanlainen kuin valtiomiehen muistelmien suhde utopistin ihannevaltiosuunnitelmiin. Toinen kirjoittaa siitä, mitä on kokenut, toinen siitä, mitä on keksinyt.

On kuitenkin olemassa, ja vieläpä juuri saksalaisessa ajatteluperinteessä, ikään kuin valtiomiesmäinen tapa kokea maailma. Tämä tapa on itsestään syntyvä, epäsystemaattinen maailmankokemus, joka voidaan kirjata paperille ainoastaan eräänlaisina metafyysisinä muistelmina. On tärkeää ymmärtää, että kirjani edustaa tätä tarkastelutapaa, ja jos mainitsen tunnettuja ajattelijoita, tämä ei suinkaan viittaa heidän ajattelunsa laadukkuuteen, ainoastaan heidän edustamaansa tarkastelutapaan.

Saksalaisessa ajattelussa kulkee valtaisa virta Leibnizista Goethen ja Hegelin kautta tulevaisuutta kohti. Kaiken saksalaisen tavoin tuon virran kohtalona on ollut soljua ikään kuin maanalaisena ja huomaamattomana vuosisatojen halki, ja vieraat ajattelutavat ja pinnallinen ajattelu ovat hallinneet jopa tuon virran luojia. Leibniz oli Goethen suuri oppimestari, vaikka Goethe ei koskaan ollut tästä yhteydestä tietoinen. Sen sijaan hän viittasi aina itselleen olemukseltaan täysin vieraaseen Spinozaan, kun hän joko Herderin vaikutuksesta tai välittömästä sielunkumppanuudesta oli omaksunut ajatteluunsa jonkin aidon leibniziläisyyden. Se, mikä nostaa Leibnizin ajattelijana muiden yläpuolelle, on hänen herkeämätön kiinnostuksensa aikansa suuria tosiasioita kohtaan. Jos hänen teoksistaan poistaa sen, mitä hän kirjoitti poliittista suunnitelmistaan, kirkkojen yhdistymisponnisteluista, kaivostoiminnasta sekä tieteen ja matematiikan harjoittamisen järjestämisestä, jäljelle ei jää paljoakaan. Goethe vertautuu häneen siinä suhteessa, että hän ajatteli aina asioista käsin ja asioita varten, toisin sanoen historiallisesti, eikä olisi koskaan kyennyt luomaan abstraktia järjestelmää. Valtaisa Hegel oli viimeinen, jonka poliittista tosiasioista lähtöisin oleva ajattelu ei ollut vielä täysin abstraktioiden tukahduttamaa. Sitten tuli Nietzsche, diletantti sanan parhaassa merkityksessä. Lopullisesti hedelmättömäksi muuttuneelle korkeakoulufilosofialle täysin vieraaksi jäätyään hän lankesi darwinismiin, mutta kauas englantilais-darwinistisen aikakauden tuolle puolen kurkottavana hän kuitenkin soi meille näkökulman, jolla voimme taata voiton tälle ajattelun elävälle ja käytännölliselle suuntaukselle.

Tällaisina näen nyt ne salaiset lähtökohdat, jotka tietämättäni ovat muodostaneet ajattelutapani perustan. Niiden joukossa ei ole yhtäkään yleisluontoisuuksien järjestelmää. Ainutkertais-todellinen maailma koko psykologioineen, jolla ei Kantin ja Schopenhauerin ajattelussa ole minkäänlaista sijaa, hallitsee Leibnizin historiallisia kokonaisuuksia yhtä täydellisesti kuin luonnon tarkastelu Goethen ajattelua ja maailmanhistorialliset luennot Hegelin tuotantoa. Sen vuoksi tosiasiat ovat heillä aivan toisenlaisessa suhteessa ajatteluun kuin systemaatikoilla. Jälkimmäisille tosiasiat ovat kuollutta materiaa, josta lait voidaan johtaa. Minulle ne ovat esimerkkejä, jotka valaisevat koetun ajatuksen, ja tuo ajatus on todella välitettävissä vain tässä muodossa. Tällainen ajattelu kuitenkin edellyttää epätieteellisyytensä vuoksi poikkeavaa käsityskykyä. Huomioni mukaan lukija tavallisesti kadottaa yhden ajatuksen kohdalla käsityksen kaikista muista ja näin ymmärtää kaiken väärin. Tällaisessa ajattelussa kaikki on nimittäin keskinäisessä yhteydessä niin voimakkaasti, että yhden osasen korostaminen on jo verrattavissa erehdykseen. Pitää kuitenkin osata lukea myös rivien välistä. Moniin asioihin vain vihjataan, toisia ei voida ylipäätään ilmaista tieteellisessä muodossa.

Tämän ajattelun keskipisteessä on ajatus kohtalosta. Tämän ajatuksen herättäminen lukijassa on niin vaikeaa siksi, että järkeen perustuva pohdiskelu johdattaa hänet vain kohtalon vastakohdan, kausaliteetin käsitteen äärelle. Kohtalo ja sattuma kuuluvat nimittäin väistämättä aivan toiseen maailmaan kuin syy ja seuraus. Vaarana on, että kohtaloa pidetään vain toisena ilmaisuna syylle: syiden ketjuna, joka on olemassa, vaikkei sitä juuri nyt näekään. Tieteellinen ajattelu ei koskaan ole kykenevä käsittämään tätä eroa. Ymmärrys tunneperäisistä, kokemukseen perustuvista tosiasioista sammuu heti, kun asioita pohtii analyyttisesti. Kohtalo on sana, jonka merkityksen tuntee. Aika, kaipaus, elämä ovat käsitteinä sen lähisukulaisia. Älköön kukaan, joille näiden sanojen merkitys tarkoittamassani mielessä jää pimentoon, luulko ymmärtäneensä ajattelutapani ydintä. Kohtalosta johtaa tie siihen hyvin vaikeasti käsitettävään kokemuksen lajiin, jota kutsun syväkokemukseksi. Se on lähempänä ymmärrysperäistä ajattelua, mutta ainoastaan vaikutuksensa, ei alkuperänsä suhteen. Tässä sattuvat yhteen kaksi hyvin vaikeaa ongelmaa. Mitä merkitsee ajan käsite? Tähän kysymykseen ei ole olemassa tieteellistä vastausta. Mitä merkitsee tilan käsite? Teoreettinen pohdiskelu saattaa tarjota meille vastauksen. Ajan ja kohtalon käsitteet ovat jälleen keskinäisessä yhteydessä, samoin tilan ja kausaliteetin käsitteet. Millainen on näin ollen kohtalon ja syyn välinen suhde? Vastaus on syväkokemuksen perustana, mutta se pakenee jokaista tieteellistä kokemusta ja ilmaisua. Syväkokemus on tosiasiana yhtä kiistaton kuin se on selittämätön.

Kolmantena ja hyvin vaikeana käsitteenä seuraa nyt fysiognominen taju. Sitä, mitä sillä tarkoitetaan, on todellisuudessa jokaisella ihmisellä. Jokainen elää sen kanssa, jokainen hyödyntää sitä lakkaamatta arjessaan. Jopa vanhan koulukunnan abstraktilla oppineella, jonka kaikille tuttu avuton ja naurettava käytös julkisessa elämässä johtuu tämän synnynnäisen tajun puutteesta, on sitä kuitenkin sen verran, että hän ylipäätään kykenee elämään. Tässä kuitenkin tarkoitetaan tämän tajun hyvin korkeaa muotoa, tiedostamatonta menetelmää, jolla voi vaistomaisesti nähdä ei vain arkielämän, vaan koko maailman läpi. Hyvin harvat ihmiset todella hallitsevat tämän taidon. Se on sitä, josta synnynnäinen valtiomies ja aito historioitsija kaikesta käytännön ja teorian vastakkaisuudesta huolimatta ovat samaa mieltä. Ei ole epäilystäkään siitä, että se on historiassa ja todellisessa elämässä metodeista selvästi tärkeämpi. Toinen, systemaattinen metodi kelpaa vain totuuksien löytämiseen, mutta tosiasiat ovat tärkeämpiä kuin totuudet. Poliittisen, taloudellisen ja ylipäätään inhimillisen historian ja jokaisen yksittäisen elämän kulku perustuu siihen, että tätä elämää elävät ihmiset käyttävät fysiognomista metodia. Sitä käyttävät sekä merkityksettömät henkilöt, joihin historia vaikuttaa, että merkittävätkin, jotka tekevät historiaa. Fysiognominen metodi hallitsee niin toimivien henkilöiden kuin jopa tarkastelijoidenkin toimintaa suurimman osan heidän valveillaoloajastaan. Siihen verrattuna systemaattinen metodi, joka yksinään on filosofian piirissä tunnustettu, katoaa melkein maailmanhistorialliseen merkityksettömyyteen. Opissani on poikkeavaa se, että se on täysin tietoisesti rakennettu tämän tosielämän metodin varaan. Sillä on näin ollen kyllä sisäinen järjestys, muttei järjestelmää.

Eniten väärinymmärryksiä on aiheuttanut ajatus, jota olen nimittänyt, ehken täysin osuvasti, relativismiksi. Fysiikan relativismilla, joka perustuu yksinomaan vakion ja funktion vastakohtaisuuteen, ei ole sen kanssa vähäisintäkään tekemistä. Tulee kulumaan vielä vuosia, ennen kuin käsitteeni on omaksuttu niin, että sen kanssa pystytään todella elämään. Tässä on nimittäin kyse läpikotaisin eettisestä näkökulmasta siihen maailmaan, jossa yksittäiset elämät eletään. Kukaan sellainen, joka ei käsitä ajatusta kohtalosta, ei tule ymmärtämään relativismin käsitettä. Historian relativismi, sellaisena kuin minä sen näen, on kohtalon olemassaolon myöntämistä. Kaikkien tapahtumien ainutlaatuisuus, peruuttamattomuus, ohimenevyys on se muoto, jossa kohtalo esiintyy ihmissilmälle.

Tämänkin relativismin ovat kaikkina aikoina tunteneet niin toimivat kuin tarkkailevatkin ihmiset. Se on tosielämässä niin itsestään selvä ja hallitsee arkipäivän kuvaa niin täydellisesti ja ehdottomasti, ettei sitä lainkaan tiedosteta. Tämän vuoksi sen olemassaolo kiistetään teoreettisessa, toisin sanoen yleisluontoisessa pohdiskelussa yleensä täysin vakuuttuneesti. Uusi ei relativismin ajatus tässäkään muodossa ole. Näin myöhäisenä aikana ei ole aidosti uusia ajatuksia. Koko 1800-luvulla ei ole yhtäkään kysymystä, jota skolastikot eivät olisi jo tunnistaneet ongelmaksi, pohtineet läpikotaisin ja muotoilleet loistavasti. Relativismi on kuitenkin niin välitön elämän tosiasia ja sen vuoksi niin epäfilosofinen, ettei sitä ainakaan ”järjestelmissä” ole suvaittu. Vanha kansanviisaus ”toisen romu on toisen aarre” on jotakuinkin kaiken ammattimaisen filosofian vastakohta. Ammattimainen filosofia tahtoo nimenomaan osoittaa, että aarre on sama kaikille – nimittäin se, mitä tekstin kirjoittaja katsoo eettisissä pohdiskeluissaan todistaneensa. Olen täysin tietoisesti asettunut ”vastapuolelle”, elämän, en ajattelun puolelle. Toinen näistä naiiveista katsantokannoista väittää, että on olemassa jotakin, mikä on normina ikuisesti, siis riippumatta ajasta ja kohtalosta, toinen väittää, ettei sellaista ole.

Se, mitä tässä kutsutaan relativismiksi, ei ole kuitenkaan kumpaakaan näistä. Olen tässä luonut jotakin uutta; osoitan kokemukseen perustuvana tosiasiana, ettei ”maailmanhistoria” ole yhtenäinen tapahtumaketju. Se on tähän mennessä ollut kahdeksan korkeakulttuurin joukko, joiden historiat levittäytyvät silmiemme eteen täysin itsenäisinä, mutta läpikotaisin samankaltaisesti jäsentyneinä. Jokainen tarkkailija, ajatteli hän sitten elämää tai filosofiaa varten, ajattelee vain oman aikansa ihmisenä. Näin olen torjunut yhden vähäjärkisimmistä vastaväitteistä, joita näkemyksiäni vastaan on esitetty: että relativismi olisi itsensä kanssa ristiriidassa. On nimittäin niin, että jokaisella kulttuurilla, jokaisella sen aikakaudella ja jokaisen aikakauden jokaisella ihmistyypillä on relativismin asettama ja määrittelemä kokonaiskatsomus, joka on tälle ajalle absoluuttinen. Se ei ole sitä kuitenkaan toisina aikoina. Aikakautemme asettaa meille nyt eläville tietyn katsomuksen, mutta se on itsestäänselvästi eri kuin Goethen aikana. Tosi ja epätosi ovat käsitteitä, jotka eivät sovellu tähän yhteyteen. Soveltuvia ovat vain syvällisen ja pinnallisen käsitteet. Se, joka ajattelee toisin, ei missään tapauksessa voi ajatella historiallisesti. Jokainen elävä katsomus, myös omani, kuuluu vain yhteen tiettyyn aikakauteen. Se on kehittynyt edellisestä katsomuksesta ja tulee kehittymään edelleen taas uudenlaiseksi. Koko historian kulussa on aivan yhtä vähän ikuisesti oikeita ja ikuisesti vääriä oppeja kuin jonkin kasvin kehityksessä on oikeita ja vääriä vaiheita. Ne kaikki ovat välttämättömiä, ja yksittäisestä opista voi sanoa ainoastaan, että se on siihen verrattuna, mitä nykyaika vaatii, onnistunut tai virheellinen. Samaa voi kuitenkin aivan yhtä hyvin sanoa jokaisesta maailmankatsomuksesta, joka milloinkaan näkee päivänvalon. Tiukinkin systemaatikko ymmärtää tämän intuitiivisesti. Hän kuvailee vieraita oppeja ajanmukaisiksi, liian aikaisiksi tai vanhentuneiksi ja myöntää näin itsekin, että oikean ja väärän käsitteillä on merkitystä ainoastaan niin sanoakseni tieteen julkisivulle, ei sen sijaan sen elävälle arvolle.

Näin astuu esiin tosiasioiden ja totuuksien välinen ero. Tosiasia on jotakin ainutkertaista, se on ollut tai tulee olemaan todellinen. Totuus on jotakin, minkä ei koskaan tarvitse toteutua, jotta se olisi olemassa mahdollisuutena. Kohtalo kytkeytyy tosiasioihin, syyn ja seurauksen välinen yhteys on totuus. Se on tiedetty jo aikojen alusta asti. Sen sijaan ei ole ymmärretty, että juuri sen vuoksi elämä on yhteydessä vain tosiasioihin, koostuu vain tosiasioista ja suuntautuu vain tosiasioihin. Totuudet ovat ajattelun suureita, ne ovat päteviä ”ajatusten valtakunnassa”. Ne, mitä filosofian väitöskirjasta löytää, ovat totuuksia. Se, että väitöskirja hylätään, on tosiasia. Siihen, mistä todellisuus alkaa, ajatusten valtakunta loppuu. Kukaan, tosielämälle vierainkaan systemaatikko, ei voi elämässään hetkeäkään olla välittämättä tästä tosiasiasta. Eikä hän olekaan, mutta hän unohtaa sen heti, kun hän elämisen sijaan ainoastaan pohtii elämää.

Jos voin väittää saavuttaneeni jotakin, niin sen, ettei tulevaisuutta enää pidetä tyhjänä tauluna, johon kuka tahansa voi kirjoittaa mitä vain omien mielijohteidensa mukaan. Hillitön ja rajoittamaton ”näin sen pitää olla” saa väistyä kylmän, selkeän harkinnan tieltä. Tuo harkinta käsittää tulevaisuuden mahdolliset ja sen vuoksi välttämättömät tosiasiat ja tekee sen jälkeen valintansa. Ensimmäinen asia, joka kohtaa ihmisen väistämättömänä kohtalona ja jota mikään ajattelu ei saata käsittää eikä mikään tahto muuttaa, on hänen syntymänsä aika ja paikka: jokainen syntyy johonkin tiettyyn kansaan, uskontoon, kaupunkiin, aikakauteen, kulttuuriin. Näin on kaikki jo määrätty ennalta. Kohtalo ei ole säätänyt aikamme ihmistä syntymään orjaksi Perikleen aikaan tai ritariksi ristiretkien aikakaudelle, vaan nykyajan työläiskotiin tai herraskartanoon. Jos jokin on kohtaloa, niin tämä. Historia merkitsee sitä, että elämä itsessään muuttuu koko ajan. Yksilölle kaikki on kuitenkin aina jollakin tietyllä tavalla eikä toisin. Syntymänsä myötä hänelle on annettu hänen luontonsa ja mahdollisten tehtävien piiri, jonka sisällä vapaa valinta on mahdollista. Se, mitä hänen luontonsa osaa tai tahtoo ja mitä hänen syntymänsä hänelle sallii tai häneltä kieltää, luo jokaiselle tietynkokoisen piirin onnea tai tuskaa, suuruutta tai heikkoutta, traagisuutta tai naurettavuutta, joka yksinään täyttää hänen elämänsä. Se määrittelee muun muassa, onko hänen elämällään julkiseen elämään nähden ja siis historian kannalta merkitystä vai ei. Tämän kaikista tosiasioista perustavanlaatuisimman rinnalla kaikki filosofointi ”ihmiskunnan tehtävästä” ja ”moraaliopin olemuksesta” on tyhjää hölynpölyä.

%d bloggaajaa tykkää tästä: