SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Etnokiista

TIMO HÄNNIKÄINEN

Perussuomalaisten nuorten kuluneella viikolla julkaisema eurovaalimainos nostatti jälleen kiistan lähinnä nuorisojärjestössä vaikuttavan etnonationalistisen siiven ja puolueen kansallispopulistisen valtavirran välillä. Kiistaa on käyty vähemmän näkyvästi jo pitkään, ja olen itse ollut täydellisen haluton osallistumaan siihen. Joku voisi kysyä miksi minun pitäisikään, koska en ole koskaan ollut puolueen jäsen enkä muutenkaan identifioidu perussuomalaiseksi.

Mutta samainen kiista heijastuu myös muualle ja kuuluu tämän hetken kuumiin puheenaiheisiin kaikissa nationalistisissa piireissä. Lisäksi perussuomalaiset on puolueena virallisen konsensuksen ainoa todellinen haastaja Suomessa, ja kannatukseltaan niin merkittävä, että realistiset toiveet politiikan suunnanmuutoksesta kohdistuvat väkisinkin siihen. Kansallismielisten enemmistön tavoin olen äänestänyt sen ehdokkaita kaikissa tällä vuosikymmenellä pidetyissä vaaleissa. Niinpä työnnän nyt vastentahtoisesti oman lusikkani soppaan.

Vastahakoisuuteni johtuu siitä, etten voi täysin sydämin asettua kummankaan osapuolen taakse. En myöskään halua kuluttaa energiaa omien kanssa riitelyyn, koska vihollisia on muutenkin tarpeeksi. Mitään niin vakavia käytännön linjaeroja en ole huomannut, että pitäisin tarpeellisena taittaa peistä periaatteellisista kysymyksistä. Mutta omat kantani minulla myös näihin asioihin toki on.

Aluksi on sanottava, että olen katsomukseltani lähempänä etnonationalisteja kuin kulttuuriin vetoavia maahanmuuttokriitikkoja. Nationalismi, joka sivuuttaa kokonaan kysymyksen syntyperästä, on teeskentelyä. Perimmäisin syyni kannattaa nationalistista politiikkaa on se, etten halua jäädä etniseen vähemmistöön omassa maassani, jossa sukuni on asunut jo aikana ennen kirjoitettua historiaa. Jos väittää, että Ahmed on suomalainen vain koska hän omistaa Suomen passin, ei välitä maastaan, kulttuuristaan tai edes itsestään.

En näe rasismissa mitään ongelmaa, jos sillä tarkoitetaan oman etnisen ryhmän puolustamista ja jos sitä edistetään laillisin ja humaanein keinoin. En halua Suomen täyttyvän afrikkalaisilla, arabeilla tai aasialaisilla, vaikka jokainen heistä olisi moitteettomasti integroitunut korkeakoulutettu työmyyrä. Tässä mielessä jokainen ajatteleva ihminen on jossakin määrin rasisti, ja tässä mielessä PS-nuorten eurovaalimainoksen varsinaisessa sisällössä ei ole varsinaista vikaa.

Varsinainen vika nuorisojärjestön etnonationalisteissa on se, etteivät he osaa ajaa asiaansa. Heidän näkyvin vaikuttamismuotonsa on provokaatio, ja eurovaalimainos oli malliesimerkki huonosta provokaatiosta. Jos provokaatio on harkittu ja valmisteltu, siitä syntyvää kohua voi hyödyntää. Tämä edellyttää myös vastahyökkäyksiin valmistautumista, ettei sanojaan tarvitse selitellä jouduttuaan ryöpytyksen kohteeksi. Tällä kertaa syntyi pelkkä kohu, jonka seuraamuksena oli sisäinen riitely.

Itseäni ei varsinaisesti tunneta provosoinnin välttämisestä. En ole koskaan liittynyt puolueisiin tai rakentanut poliittista uraa, koska haluan säilyttää vapauteni sanoa mitä huvittaa enkä suostu sitomaan kielenkäyttöäni poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen. Lisäksi olen sille päälle sattuessani niin rääväsuinen, että jäsenyyteni luultavasti vain vahingoittaisi mitä tahansa puoluetta. Tietoisesti valitsemani asema on myös antanut minulle mahdollisuuden pysytellä sisäisten kinojen yläpuolella. Tätä voi toki sanoa vastuun välttelyksi, mutta täältä korkeuksistani kykenen kuitenkin näkemään, kuinka rampauttava vaikutus leiriintymisellä ja jakaantumalla lisääntymisellä voi olla.

Etnonationalistisiipi on yleensä vastannut muilta perussuomalaisilta saamaansa arvosteluun hyökkäämällä aggressiivisesti ja lietsomalla vastakkainasettelua entisestään. He hakevat itselleen näkyvyyttä pyrkimällä konfliktiin. Tämä on erityisen huonoa strategiaa, kun kyse on pienestä ryhmäkunnasta, jonka keskuudesta ei ole noussut kansanedustajia, jolla ei ole mitään selkeää poliittista ohjelmaa ja jonka useimmilla jäsenillä on enemmän kokemusta nettikirjoittamisesta kuin puolue- ja järjestötyöstä. Etnonationalisteilta puuttuvat kaikki edellytykset oman puolueen perustamiseen tai ruohonjuuritason joukkoliikkeen rakentamiseen. Jos he kaivavat verta nenästään niin kauan että heidät erotetaan puolueesta, he jäävät tyhjän päälle, kenties äänekkääksi mutta käytännön vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi alakulttuuriksi.

Tällaiseen tiukkaan leiriytymiseen ei ole varaa Euroopassa, joka vuodesta 2015 saakka on elänyt keskeytyksetöntä kriisiaikaa. Kroatialaisessa Vecernji-lehdessä ilmestyi äskettäin laaja reportaasi Balkanin siirtolaisreitillä asuvien bosnialaisten arjesta. Yksi paikallisista sanoi toimittajalle: ”Se on armeija. Vain nuoria, 20-30 -vuotiaita miehiä. Ei yhtään naista tai vanhusta. Vain miehiä. Ne liikkuvat 30 ihmisen ryhmissä.” Kun viimeksi 1990-luvulla omalla maallaan sotineet alkavat puhua ”armeijasta”, siihen on syytä suhtautua vakavasti. Kun olosuhteet ovat nämä, ei ole mielekästä rakentaa periaatteellista riitaa siitä, voiko neekeri olla suomalainen.

Ensimmäisessä Awakening-konferenssissa puhunut F. Roger Devlin sanoi viisaasti:

Emme siis saa sisäistää vihollistemme ajatusta, että olemme ääriaineksia tai radikaaleja. On oikeasti houkuttelevaa lähteä sille tielle, etenkin nuorille miehille jotka edustavat tulevaisuuttamme. Nuorukaista imartelee se, että häntä pidetään vaarallisena. Mutta tärkeämpää on olla kansansa vastuuntuntoinen johtaja.

On myös vastustettava kiusausta antaa liian suuri painoarvo sellaiselle, mikä aiheuttaa voimakkaan reaktion vihollisissamme tai valtavirtaisessa mediassa. Julkinen uutisointi liikkestämme keskittyy tarkoituksellisesti sivuseikkoihin. Kun eurooppalaisia naisia raiskataan ja murhataan virallisen politiikan seurauksena, vastustajamme nostavat suuren metelin jostakin hölmöstä, joka tekee natsitervehdyksen. Kun Euroopan syntyvyys laskee 1,3 lapseen per nainen, he varoittelevat Facebookin ja Twitterin vihapuheesta. Meidän on aina keskityttävä pääasiaan eli siihen, että tämänhetkisen politiikan seurauksena on tuhomme erillisenä kansana.

Tämän hetken Euroopassa etninen itsepuolustus on työtä, joka etenee asia kerrallaan ja tärkeysjärjestyksessä. Tavoitteellisessa politiikassa ei ole odotettavissa nopeita ja kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Ensin on saatava laajamittaisin ja haitallisin maahanmuutto loppumaan, vasta sitten voidaan miettiä etnisiä rajoja. Paljon puhuttu overtonin ikkuna ei siirry shokkimenetelmin, vaan määrätietoisesti hivuttamalla, ja tämä vaivalloinen työ pitää tehdä vihamielisessä ilmapiirissä.

On selvää, että Perussuomalaiset ei viralliselta linjaltaan ole etnonationalistinen puolue. Mutta sen maahanmuuttopoliittisen ohjelman väestökehitystä käsittelevässä kohdassa sanotaan:

Varoittavan esimerkin suoranaisesta väestönvaihdoksesta tarjoaa Ruotsi, jonka 10 miljoonaisesta väestöstä runsaat kahdeksan miljoonaa on syntynyt Ruotsissa. Huomionarvoista on muutoksen vauhti ja muutokset tulijoiden taustoissa. Suomalaiset muodostivat vuonna 1990 lähes kolmanneksen ulkomailla syntyneistä. Vuonna 2017 suurimmaksi ryhmäksi olivat nousseet syyrialaiset. […] Suomenkin tulevaisuus näyttää huomattavasti vähemmän suomalaiselta. Suomessa vuoden 2013 jälkeen on eniten lisääntynyt irakilaistaustaisten määrä. Jo pelkästään väestönkehityksellisistä syistä maahanmuuton huomattava rajoittaminen on välttämätöntä, sillä tulijat eivät lopu koskaan.

Perussuomalaiset pyrkii lopettamaan haittamaahanmuuton, jolla Jussi Halla-aho on sanonut tarkoittavansa etenkin Afrikasta ja Lähi-Idästä tulevaa muuttoliikettä. Lisäksi puolue tunnistaa väestörakenteen muuttumisen uhan ja haluaa torjua sen. Tämän pitäisi, ainakin tässä tilanteessa, riittää etnonationalisteille. Se on parasta mitä voimme tällä hetkellä odottaa. Kun poliittinen ilmapiiri Suomessa ja Euroopassa muuttuu ja verorahojen virrat tyrehtyvät, moni ”uussuomalainen” lähtee vapaaehtoisesti takaisin, ja paluuliike kiihtyy asteittain. Jos puolue ajaa etnonationalistien ehkä keskeisintä käytännön tavoitetta, mitä väliä on sillä, onko se ideologisesti riittävän puhdasoppinen?

Opillista leiriytymistä ei toki ole lietsonut vain etnonationalistinen siipi. Perussuomalaisen puolueen ja kansallismielisten järjestöjen riveistä kuulee välillä vaatimuksia ”rasistien” erottamisesta. Sellaisia esittävät aina pahimmat kiipijät ja opportunistit, jotka sietäisi ennemmin itse erottaa. Tähän mennessä etnonationalistit eivät ole ainakaan ryhmänä tehneet mitään sellaista, mikä oikeuttaisi sisäiset puhdistukset. Tulisi ottaa oppia vastapuolesta, joka kykenee sulauttamaan joukkoonsa monenlaiset aatteelliset ainekset, pesemään likapyykkinsä piilossa julkisuudelta ja puhaltamaan yhteen hiileen. Edes demareiden Teemu Mäkeä eli eurovaaliehdokas Mikkel Näkkäläjärveä ei ole potkittu ulos puolueestaan. Sosiaalisen median lynkkauskulttuurin ja yhteiskunnan polarisoitumisen takia nykyinen politiikka perustuu yhä enemmän loanheitolle ja vaatii lähes yli-inhimillistä pidättäytymistä paniikkireaktioista.

Kaiken kaikkiaan ”etnistä” ja ”kulttuurista” nationalismia koskeva riita olisi pantava poikki välittömästi ennen kuin se hajottaa liikkeen, ja tämä vaatii myönnytyksiä kummaltakin osapuolelta. Mikään vakavasti otettava nationalistinen teoria ei voi olla huomioimatta molempia aspekteja. Sekä etnonationalismi että kulttuurinationalismi ovat tautologisia ilmauksia, sillä muuhun kuin syntyperään ja kulttuuriin perustuva nationalismi ei ole nationalismia lainkaan, vaan jonkinlaista valtiopatriotismia.

Tämän ymmärtääkseen voi tarkastella vaikka vuosikausia käynnissä ollutta kiistaa saamelaisuuden määrittelystä, josta Yle uutisoi viime vuonna. Kiista on koskenut pääosin sitä, voiko henkilö saada saamelaisen statuksen lakiin kirjatun niin sanotun lappalaispykälän perusteella. Saamelaiskäräjät on vastustanut pykälää, joka antaa mahdollisuuden saamelaiseksi rekisteröitymiseen vanhoissa asiakirjoissa olevien merkintöjen nojalla. Käräjien mielestä merkinnät viittaavat vain elinkeinon harjoittamiseen, eivät varsinaiseen etniseen taustaan. Pykälän vastustajat haluaisivat määritelmän nojaavan vain kieleen ja sukuun, ja pelkäävät saamelaisten sulautuvan suomalaisiin. Käräjien mukaan on olemassa vaara, että jopa sadattuhannet etniset suomalaiset rekisteröityisivät saamelaisiksi taloudellisten etujen toivossa. Mutkikkaassa riidassa on puitu niin syntyperän, kielen kuin elämäntavankin merkitystä kansanryhmän määrittelyssä.

Saamelaiskiista opettaa vähintäänkin sen, että etnisten rajojen vetämisessä mutkia ei voi oikoa. Itselleni se myös selkeyttää nationalismin tavoitteita. On pyrittävä Suomeen, jossa kantaväestöllä on ehdoton enemmistöasema, kulttuurinen hegemonia ja oikeus päättää itse, kenet se hyväksyy suomalaiseksi. En jaksa uskoa, että kukaan itseään nationalistina pitävä olisi tästä sisimmässään eri mieltä.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: