Syntyperä kulttuurin rakennusaineena

TUUKKA KURU

–

Eurooppalaisten luomat ja ylläpitämät läntiset yhteiskunnat kohtaavat tällä hetkellä valtavia demografisia haasteita niin Euroopassa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä kehitystä kutsutaan hieman maasta ja kulttuuripiiristä riippuen monikulttuuristumiseksi, islamisoitumiseksi tai kehitysmaalaistumiseksi, riippuen pitkälti siitä, mikä maan ulkopuolinen kansanryhmä toimii missäkin maassa alkuperäisen valkoisen väestön korvaajana ja kilpailijana. Euroopassa tämä korvaava väestö koostuu pääosin muslimitaustaisista siirtolaisista, jotka saapuvat maanosaan Afrikasta, Keski-Aasiasta ja Lähi-idästä. Yhdysvalloissa uhkakuva muodostuu latinoista ja Australian ja Uuden-Seelannin kaltaisissa maissa Aasian lukuisista väestöryhmistä. Vaikka nämä muuttoaallot ja niiden synnyttämät lieveilmiöt ovat selvästi alueellisia, niissä on havaittavissa toistensa kanssa identtisiä piirteitä.

Ensinnäkin ne suuntautuvat ei-valkoisista maista valkoiseen maihin ja niiden seurauksena valkoisiin maihin on muodostunut alati kasvava populaatio, jonka tarpeet ja kyvyt ovat selvästi kantaväestöstä poikkeavia. Kaikissa tapauksissa tulijoiden omat yhteiskunnat ovat köyhyyden, takapajuisuuden, turvattomuuden ja korruption riivaamia, siinä missä heidän uudet kotimaansa ovat maailman mittakaavassa näiden vastakohtia. Muuttoaaltoja myös perustellaan maasta riippumatta samoilla taloudellisilla, humanitaarisilla tai altruistisilla argumenteilla, joiden mukaan läntiset maat tarvitsevat värillisiä milloin talouskasvunsa ylläpitämiseksi, milloin menneisyyden syntien sovittamiseksi ja milloin taas siksi, että eksoottisten tulijoiden sisäsyntyisessä olemuksessa on jotakin mitä länsimaisista yhteiskunnista ja sen alkuperäisistä asukkaista puuttuu. Ei ole mitenkään tavatonta kuulla väitettä, jonka mukaan monimiljoonaiset eurooppalaiset kansakunnat tarvitsevat maahanmuuttoa oletetun sisäsiittoisuuden korjaamiseksi. Ongelma, joka koskee oikeasti vain joitakin noin parinsadan hengen yhteisöjä, ratkeaa siis tuomalla miljoonittain vieraita ihmisiä maista, joissa serkusavioliitot ja niiden synnyttämät perinnölliset sairaudet ovat huomattavan yleisiä.

Läntisten maiden kehitysmaalaistuminen tapahtuu tällä hetkellä äärimmäisen nopeasti, ja monissa maissa valkoiset jäävät vähemmistöksi vuoteen 2050 mennessä. Näitä maita ovat esimerkiksi Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ruotsi, Ranska, Saksa, Alankomaat ja Belgia. Vuoteen 2100 mennessä sama kehitys on todennäköisesti tapahtunut myös Suomen, Tanskan, Espanjan ja Italian kaltaisissa maissa, ja mikäli itäinen Eurooppa ei kykene eristäytymään täysin läntisistä naapureistaan, se kokee saman kohtalon. Nämä väestönlaadulliset muutokset ovat niin merkittäviä, ettei niille löydy verrokkia Euroopan lähihistoriasta. Kehitysmaalaisten osuus monissa aiemmin mainituissa maissa läheni yhtä prosenttia vain muutama vuosikymmen sitten. Yhdysvallat oli vielä 1950-luvulla lähes 90% valkoinen valtio, siinä missä monissa Euroopan maissa luku lähenteli sataa. Vielä vuonna 2001 yli 87% englantilaisista oli valkoisia brittejä, kun taas vuoden 2011 tilastoinnissa tämä luku oli laskenut 80 prosenttiin. Nykyinen kehitys tarkoittaakin käytännössä sitä, että eurooppalaisten vuosisatoja asuttamat ja kehittämät maat muuttuvat muutamassa vuosikymmenessä etnisiksi tilkkutäkeiksi, joita asuttavilla kansoilla ei ole mitään historiallista, geneettistä tai kulttuurillista sidettä Eurooppaan. Tätä kehitystä voidaan täysin oikeutetusti kutsua valkoisten kansojen etniseksi itsemurhaksi.

Edellä mainittu väestökehitys ei ainoastaan muovaa kohdemaiden kansalaisten ulkonäköä, musiikkimakua ja ruokailutottumuksia, vaikka nämä ulkoiset seikat toimivatkin usein perusteluina kantakulttuurin muuttamiselle. Näiden ulkoisten ja toissijaisten muutosten rinnalle nousevat myös ne piilevät väestölaadulliset erot ja ominaisuudet, jotka on koodattu jokaisen ihmisryhmän ja niiden jäsenen perimään. Nämä erot antavat myös vihjeitä siitä, minkälaisia sosiaalisia haasteita maahanmuuton kohdemaat tulevaisuudessa kohtaavat.

Roturyhmien välisiä eroja henkisissä kompetenssissa ja menestyksessä voidaan tutkia niissä yhteiskunnissa, joissa ne elävät rinnakkain. Charles Murrayn ja Richard Herrnsteinin tekemien tutkimusten perusteella yksilön älykkyysosamäärä on yksi tärkeimmistä mitattavista muuttujista, jotka ennustavat hänen taloudellista ja yhteiskunnallista menestystään. Ei siten ole kovinkaan yllättävää, että valkoisissa ja itäaasialaisissa korkean tuottavuuden yhteiskunnissa ihmisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on korkea (valkoisilla noin 100, itäaasialaisilla 105), ja alkeellisten yhteiskuntien asukkailla, kuten monissa afrikkalaisissa maissa, alle 80. Älykkyys on myös vahvasti periytyvä ominaisuus, minkä vuoksi sitä on hankala muuttaa ympäristöä kontrolloimalla. Korkea keskimääräinen älykkyys ensinnäkin mahdollistaa kehittyneiden maiden sivistyksen ja korkean tuottavuuden, ja toisaalta se on niiden ylläpitämisen ehdoton vaatimus. Kehittyneiden yhteiskuntien infrastruktuuri, energiantuotanto, lääketiede, tieteellinen tutkimus, internet, toimivien jakeluverkkojen ylläpito ja muut modernin elämän kannalta välttämättömät asiat vaativat korkeaa osaamistasoa ja lukeneisuutta, ja niitä voi esiintyä ainoastaan keskimääräiseltä älykkyystasoltaan riittävän korkeissa yhteiskunnissa.

Vaikka valkoisten kansojen kulttuurit ja kielet poikkeavat paljon toisistaan, niiden keskimääräinen älykkyys on huomattavan yhteneväinen. Suomalaisten, valkoisten amerikkalaisten, valkoisten brasilialaisten ja Etelä-Afrikan buurien älykkyysosamäärät ovat kaikki lähellä eurooppalaisten keskiarvoa, vaikka ryhmillä ei ole kielellistä, kulttuurillista ja maantieteellistä yhteyttä toisiinsa. Ryhmien keskimääräinen älykkyys ja muut henkiset kyvyt selittävät myös osaltaan sen, miksi valkoiset yhteiskunnat muistuttavat maanosasta riippumatta huomattavan paljon toisiaan, ainakin jos niitä verrataan niiden ympärillä oleviin afrikkalaisiin, aasialaisiin tai muihin värillisiin yhteisöihin.

Valkoisten menestyksen ollaan usein väitetty johtuvan värillisten sortamisesta. Mikäli väite pitäisi paikkaansa, se tarkoittaisi, että alisteisessa asemassa olevien väestöryhmien tulisi menestyä huomattavasti nykyistä paremmin ilman valkoisten läsnäoloa, siinä missä valkoisten tulisi vastavuoroisesti kärsiä riistettävien populaatioiden puutteesta. Esimerkit Euroopasta, Etelä-Afrikasta ja Amerikan maista osoittavat kuitenkin, että eurooppalaiset rakentavat ja ylläpitävät suhteellisen hyvinvoivia ja menestyksekkäitä yhteiskuntia riippumatta siitä, elääkö heidän rinnallaan muita kansoja vai ei. Samalla tavoin hyvin menestyviä ryhmiä ovat itäaasialaiset (kiinalaiset, korealaiset ja japanilaiset), jotka kohoavat maanosasta, maasta ja kulttuurista riippumatta yhteiskunnan taloudelliseen yläluokkaan, mikäli heidän menestykselleen ei aseteta keinotekoisia esteitä. Esimerkit apartheidin jälkeisestä Etelä-Afrikasta taas osoittavat sen, että valkoisten luoma infrastruktuuri ja vauraus lakkaavat olemasta, jos valkoiset lopettavat niiden ylläpitämisen. Samat syyt, jotka tekevät joistakin kansoista menestyviä kaikissa ympäristöissä, selittävät myös tiettyjen kansojen vastaavaa epäonnistumista niissä.

Murrayn ja Herrnsteinin mukaan onnistunut yliopisto-opiskelu vaatii oppilaaltaan vähintään 115 pisteen älykkyysosamäärää, vaikkakin myös koulutusalalla on suuri merkitys (matalimmat pisteet sosiaalialalla, korkeimmat luonnontieteissä). Valkoisista tämän pistemäärän saavuttaa normaalijakauman mukaisesti noin 16% ihmisistä ja itäaasialaisista 25%, siinä missä 80 pisteen keskiarvon populaatioista tämän rajan ylittää ainoastaan ylin prosentti. Alle 80 pisteen populaatioissa menestyjien lukumäärä on vielä tätäkin pienempi. Populaatiot, joiden mitattu älykkyysosamäärä on alhainen, ajautuvat todennäköisesti kaikissa kehittyneissä yhteiskunnissa alaluokkaan, sillä heiltä puuttuvat kyvyt ja taidot menestyä ympäristössä, joka palkitsee ihmisiä älykkyydestä, luovuudesta ja tuottavuudesta. Samoilta populaatioilta puuttuu myös käytännössä kyky luoda ja ylläpitää menestyviä valtioita ja niiden vaatimia instituutioita.

Korkea älykkyys korreloi globaalisti myös muiden sosiaalisten ominaisuuksien kanssa, joita ovat esimerkiksi myöhemmällä iällä alkanut seksuaalisuus, alhainen lapsiluku, suurempi todennäköisyys eheään avioliittoon, parempi elämänlaatu, pienempi riski alkoholismiin ja pienempi riski impulsiivisuuteen, joka näkyy esimerkiksi tiettyjen rikostyyppien vähäisyydessä. Matalan älykkyyden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ovat vastavuoroisesti hyvin samanlaisia kaikissa yhteiskunnissa väestön rodusta ja kulttuurista riippumatta. Huonosti älykkyystesteissä pärjäävät valkoiset kärsivät usein heikosta koulumenestyksestä, kohonneesta työttömyysriskistä, päihdeongelmista, yksinhuoltajuudesta, impulsiivisuudesta ja seksuaalisesta holtittomuudesta muuta väestöä enemmän. Siinä missä nämä ongelmat koskevat esimerkiksi Suomen kaltaisessa valtiossa vain rajattua epäonnista väestönosaa, useissa muissa maissa kyseiset ongelmat edustavat koko väestön keskiarvoa.

Tältä osin voidaankin siis osoittaa, että valkoiset valtiot menestyvät pääosin siksi, että valkoisilla kansoilta löytyy henkinen kompetenssi tarvittavan vaurauden ja vakauden luomiseen. Monissa kehitysmaissa on taas lähes mahdotonta luoda ja ylläpitää järjestäytynyttä ja menestyvää yhteiskuntaa, sillä niiden asukkailta puuttuvat tarvittavat henkiset ja sosiaaliset kyvyt. Tämän epätasapainon takia monet kehitysmaalaiset ovatkin halukkaita muuttamaan valkoisiin maihin, vaikka he tietäisivätkin ajautuvansa uusien kotimaidensa yhteiskunnalliseen alaluokkaan. Monelle ihmiselle länsimaisen yhteiskunnan pohjallakin eläminen on parempi ratkaisu kuin eläminen keskiarvokansalaisena värillisten omissa valtiossa.

Älykkyydellä ja väestön muilla perinnöllisillä ominaisuuksilla, kuten kansanluonteeksi kutsutulla temperamentilla, on myös suora vaikutus jokaisen maan omaan kulttuuriin. Kulttuuri ei ole millään tavoin ihmisistä irrallinen instituutio, vaan kunkin alueen väestön synnynnäisten ominaisuuksien heijastuma. ”Musta kulttuuri”, mikäli sillä tarkoitetaan machoilua, julkisen tilan haltuunottoa, matriarkaalista kasvatusta, alkuvoimaista rytmikkyyttä ja impulsiivisuutta, olisi käsitteellinen mahdottomuus ilman väestöä, jolle tällainen käyttäytyminen on ominaista. Tälle väestöryhmälle, joka esimerkiksi Yhdysvalloissa tekee leijonanosan koko maan väkivaltarikoksista, on luontaista puhua, laulaa ja ilmaista itseään väkivallan kautta, sillä se koskettaa ilmiönä mustia yhteisöjä selvästi muita yhteisöjä enemmän. Lisäksi yksinhuoltajien ylläpitämät perheet, miesten väkivaltaisuus ja ylikorostunut machoilu ovat itseilmaisun muotoja, joista mustat ovat tunnettuja kaikissa maanosissa, riippumatta alueen kulttuureista. Mustat ovat myös kyselytutkimusten mukaan valkoisia itsevarmempia, heillä on valkoisia paljon pienempi itsemurhariski, ja he aloittavat aktiivisen seksielämän huomattavasti valkoisia ja itäaasialaisia aikaisemmin, ja kärsivät myös enemmän sen synnyttämistä lieveilmiöistä.

Mustien oma kulttuuri ja henkinen kytkeytyminen Afrikkaan ovat todellisuutta kaikissa vanhoissa siirtomaissa, vaikka siirtomaaisännät yrittivätkin opettaa heidät puhumaan samaa kieltä, palvomaan samaa jumalaa ja käyttäytymään samalla tavoin valkoisten itsensä kanssa. Assimilaatioon tähtäävät toimet eivät kyenneet poistamaan väestön omaleimaisuutta, ja kollektiivisen tietoisuutensa lisääntyessä se tunsi entistä suurempaa yhteenkuuluvuutta Afrikkaan. Yhteys Afrikkaan säilyi, koska sitä ylläpitänyt väestö ei kadonnut mihinkään.

Musta kulttuuri, kuten kaikki muutkin kulttuurillisen ilmaisun muodot, on riippuvainen sitä ylläpitävästä väestöstä. Suurta julkisuutta aikoinaan saaneen N.W.A. -räppiryhmittymän luoma kuva mustien Comptonista muuttui pysyvästi, kun kiihtyvän maahanmuuton seurauksena Comptonista tuli latinoiden hallitsema alue. Latinot eivät omaksuneet lähiössä vallinnutta ”mustaa identiteettiä”, vaan se korvautui vastaamaan uuden enemmistön haluja ja tarpeita. Latinokulttuurin yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut Yhdysvalloissa samaa tahtia latinotaustaisen väestön lukumäärän kasvaessa, mikä näkyy esimerkiksi koululaitosten opetussuunnitelmissa, joita ollaan pyritty muuttamaan latinoväestön tarpeita paremmin palveleviksi. Latinoiden asuttamista alueista on käytännössä tullut osa Meksikoa, tosin sillä erotuksella, että heidän käyttämänsä julkiset palvelut ovat pääosin valkoisten rahoittamia. On siis todettavissa, että jokaisen alueen yleisilme on riippuvainen kyseisen alueen väestöstä. Jos jollakin populaatiolla on todistetusti korkea riski syyllistyä väkivaltarikollisuuteen tai kärsiä heikosta koulumenestyksestä, he ilmentävät näitä käytösmalleja kaikilla niillä alueilla, joille sattuvat muuttamaan. Vastavuoroisesti ne populaatiot, jotka ovat erityisen lahjakkaita yhdessä maassa, ovat todennäköisesti lahjakkaita kaikkialla.

Nämä havainnot tuovat hyvin ilmi monikulttuurisen yhteiskuntamallin valuviat. Väite, jonka mukaan lukuisten eri kansojen rinnakkaiselo itsessään olisi yhteisöä rikastuttavaa, on hyvin hankalasti todistettavissa. Käytännössä muuttovirta kehitysmaista teollisuusmaihin tuo hyvin menestyvien kansojen rinnalle väestöryhmiä, joilla ei ole mitään sen kaltaista erityisosaamista, jota valkoiselta valtaväestöltä ei jo valmiiksi löytyisi. Erityisosaamisen puute on usein juuri se syy, miksi nämä ihmiset ovat alun perinkin halukkaita muuttamaan valkoisiin maihin. Heidän läsnäolonsa on pikemminkin kasvava rasite, sillä se tarkoittaa valkoiselle kantaväestölle ainoastaan suurempaa verotaakkaa ja suurempaa riskiä joutua rikoksen uhriksi. Väite, jonka mukaan diversiteetti olisi länsimaiden rikkauden perusta, on kumottavissa jo pelkästään sillä, että jos eksottisten ihmisten pelkkä olemassaolo synnyttää vakautta ja lisäarvoa, miksi heidän kotimaansa ovat niin karmeita paikkoja elää, että sieltä on pakko muuttaa valkoisiin maihin? Mikäli diversiteetti korreloi maan vakauden ja vaurauden kanssa, miksi monietnisimmät valtiot ajautuvat helpoimmin sisäisiin konflikteihin? Kuinka tämän kaltaiselle maalle ja sitä asuttavalle väestölle voidaan luoda yhteinen identiteetti, myytti alkuperästä ja yhteiset käyttäytymisnormit, jos sen väestö jakaantuu kymmeniin etnisiin alakulttuureihin, joita ei yhdistä mikään muu kuin maantieteellinen sijainti?

Rotutaustaan kytköksissä olevat ominaisuudet antavat karkeat puitteet sille, minkälaiseen henkiseen suorituskykyyn mikäkin kansa yltää. Nämä puitteet eivät tarkoita sitä, että kaikki valkoiset yhteiskunnat olisivat menestyviä, tai että kaikki valkoiset yksilöt olisivat älykkäitä. Se ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki valkoiset kulttuurit olisivat samanlaisia, sillä älykkyys ei ole ainoa kulttuuria määrittävä perinnöllinen piirre. Kyseiset puitteet pikemminkin selittävät sen, miksi monietnisessä yhteiskunnassa, jossa kaikkia kansanryhmiä koskevat samat säännöt, eikä yhdenkään ryhmän menestymiseen pyritä keinotekoisesti vaikuttamaan, syntyy väistämättä ajan myötä etninen hierarkia, jossa itäaasialaiset ja valkoiset menestyvät parhaiten ja mustat huonoimmin. Puitteet myös määrittelevät sitä, kuinka suuri merkitys koulutuksella, työnteolla ja suunnitelmallisuudella on kussakin tarkasteltavassa väestössä, ja kuinka suuria älyllisiä haasteita kansakunta kykenee itsenäisesti ratkaisemaan. Ei ole sattumaa, että tietyt kansat kykenevät lähettämään ihmisiä avaruuteen, toisten keskittyessä tappamaan noituudesta syytettyjä palavilla autonrenkailla ja tekemään taikakaluja ihmisten ruumiinosista.

Suomalaista kulttuuria, mikäli sitä arvioidaan väestön näkökulmasta, on kuvattu ainakin seuraavilla termeillä: konformistinen, älykäs, sisäänpäin kääntynyt, hiljainen. Suomalaisilla on Euroopan mittakaavassa korkea älykkyysosamäärä, ja maan PISA-tulokset ovat vuodesta toiseen lähellä maailman kärkeä. Suomalainen introverttius on pitkälti sisäsyntyistä, sillä pidättyväisyys, hiljaisuus ja henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen ovat pitkälti temperamenttiin liittyviä piirteitä, joilla voi olla myös evolutiivista taustaa. Suomalainen kulttuuri on hyvin meritokraattinen, mitä heijastelee niin historiallisen luokkayhteiskunnan keveys verrattuna moniin muihin Euroopan maihin, kuin myös keskitetty koulujärjestelmä, jota ylläpiti vuosisatojen ajan luterilainen kirkko ja sen jälkeen julkiset koulut. Keskitetyn opetuksen ansiosta suomalaiset ovat olleet vuosisatojen ajan luku-ja kirjoitustaitoisia.

Suomi on perinteisesti ollut korkean luottamuksen yhteiskunta, millä tarkoitetaan ihmisten kykyä luottaa oman sukunsa ulkopuolisiin ihmisiin. Yhteisöt, joiden jäsenet voivat luottaa toisiinsa sukulaisyhteyden puutteesta huolimatta, vaativat toimiakseen yleisesti hyväksytyn lakijärjestelmän kuin myös joukon yhdessä jaettuja sosiaalisia normeja ja riittejä, joiden tarkoituksena on karsia yhteisön kannalta haitallista käyttäytymistä ja lisätä luonnollista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Johdonmukaisesti ajateltuna se, että ihmiset ovat voineet luottaa tuntemattomaan, on edellyttänyt että suurin osa vastaantulijoista on käyttäytynyt ennalta sovittujen normien mukaisesti. Yhteiset pelisäännöt ja niiden noudattaminen voivat olla yksi syy sille, miksi Suomi on kuuluisassa lompakkotestissä maailman ykkönen. Yhteiset pelisäännöt vaativat kuitenkin toimiakseen yhtenäisen kansakunnan ja sen mahdollistaman sosiaalisen koheesion.

Syrjäävetäytyvässä ja varautuneessa kansanluonteessa on niin hyviä kuin huonojakin puolia. Ensinnäkin se lisää julkisten alueiden turvallisuutta ja tekee valtiollisen järjestyksen ylläpitämisestä helppoa pienilläkin poliisivoimilla. Se myös ehkäisee väkivaltaisten mellakoiden syntymistä ja jengiytymistä, jotka ovat suuria ongelmia monissa maailman maissa. Toisaalta samat ominaisuudet ruokkivat myös monen suomalaisen alakuloisuutta ja masentuneisuutta, joka osaltaan selittää päihteiden väärinkäyttöä ja korkeaa itsemurhariskiä. Suomalainen konformismi on tulkitsijasta riippumatta joko positiivinen tai negatiivinen luonteenpiirre, ja ilmenee monissa tasapäistävissä instituutioissa, joita erityisesti julkinen koululaitos ja asevelvollisuus edustavat. Laumasieluisuuden huonoja puolia ovat keskinkertaisuudelle rakentuva sosiaalinen normisto, joka ei kannusta yksilölliseen menestykseen tai kunnianhimoon. Hyvin menestyviä ihmisiä on Suomessa pidetty epäilyttävinä, eikä heidän ole kannattanut tuoda varallisuuttaan julkisesti esiin. Toisaalta sama laumasieluisuus mahdollistaa heikoimmassa asemassa olevien auttamisen ja ylläpitää yhteisön altruistisia ihanteita. Se myös korostaa vaatimattomuuden ihannetta, josta suomalaiset ovat myös maailmalla tunnettuja. Konformismi on luonnollista etnisesti yhdenmukaisissa maissa, joissa kaikki asukkaat ovat saman sosiaalisen normiston piirissä ja joissa häpeällä ja sen pelolla on suuri vaikutus käyttäytymiseen.

Suomalainen kulttuuri ilmenee vain niillä maantieteellisillä alueilla, joiden asukkaat muodostuvat etnisistä suomalaisista. Nykyaikana on kuitenkin trendikästä todeta, ettei ihmisen ihonvärillä ole merkitystä, eikä tämä näkökulma ole kansallismielisillekään täysin tuntematon. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma vuodelta 2019 sanoo seuraavaa:

Sen sijaan, että kotouttamispolitiikassa korostetaan ja juhlistetaan eri väestöryhmiä erottavia tekijöitä, on ihanteeksi otettava jaettu suomalaiskansallinen identiteetti. Tämän periaatteen nojalla jokaisella Suomessa asuvalla ihmisellä on mahdollisuus tulla riittävän suomalaiseksi, kunhan omaksuu suomalaisen kulttuurin ja pelisäännöt.

Ihanteen mukaan kaikilla maailman ihmisillä on mahdollisuus tulla suomalaisiksi, kunhan he vain käyttäytyvät kuten etniset suomalaiset. Toiveessa on tosin se ongelma, että se olettaa Suomessa vallitsevan kulttuurin olevan suomalaisista itsestään riippumaton instituutio, joka on vapaasti ohjelmoitavissa myös muille kansallisuuksille. Nämä ”suomalaisiksi tulleet” ihmiset olisivat todennäköisesti valmiita myöntämään tämän suomalaisuuden arvonimen heitä seuraaville maahantulijoille huomattavasti helpommin kuin syntyperäiset suomalaiset alun perin suunnittelivat. Jos esimerkiksi somalitaustaisesta ”tulee suomalainen”, miksei hän antaisi muistakin somaleista ”tulla suomalaisia” aivan samoin, ellei kevyemmin perustein. Maahan saapuvan vierasväestön määrän kasvaessa myös suomalaiskansallisen identiteetin vaatiminen kävisi entistä vaikeammaksi, sillä ensinnäkin identiteetin aitoutta on vaikea mitata, ja toisekseen identiteettiä on pakko pelkistää siten, että myös aivan erilaisella kansanluonteella ja henkisillä kyvyillä varustetut ihmiset voisivat kokea sen jotenkin omakseen. Lopulta tämä ”suomalaiskansallinen identiteetti” ei heijastelisi enää etnisten suomalaisten omia ihanteita ja käyttäytymismalleja, vaan maahan saapuvan vierasväestön ominaisuuksia.

Historia ei myöskään tunne tilannetta, jossa sivilisaatio olisi pysynyt muuttumattomana sitä ylläpitäneen väestön korvautuessa jollain toisella. Amerikka muuttui kulttuuriltaan eurooppalaiseksi siksi, että sen valkoisen väestön lukumäärä lisääntyi intiaaniväestöä nopeammin, ja vastavuoroisesti intiaanien kulttuuri kuihtui sitä ylläpitäneiden heimojen tuhoutuessa taistelussa valkoisia siirtolaisia vastaan. Britanniassa vaikuttanut kelttiläis-roomalainen kulttuuri tuhoutui Englannin väestöpohjan muuttuessa radikaalisti germaaniheimojen maahanmuuton seurauksena. Etelä-Afrikkaan muuttaneet hollantilaiset eivät assimiloituneet siirtolaisuudestaan huolimatta bantuiksi, eivätkä Amerikkoihin viedyt miljoonat mustat lakanneet olemasta afrikkalaisia, vaikka heidät yritettiin assimiloida heille vieraaseen yhteiskuntajärjestelmään ja kulttuuriin. Näistä tosiasioista huolimatta monet eurooppalaiset maahanmuuttokriitikot uskovat edelleen integraatioon, jonka avulla täysin erilaisesta rotutaustasta, uskonnosta ja kulttuurista saapuvat ihmiset voidaan onnistuneesti liittää osaksi eurooppalaista yhteiskuntaa.

Tämä toiveajattelu pohjautuu virheelliseen ihmiskuvaan, jonka mukaan länsimaalaisuus ja ”henkinen valkoisuus” olisivat eurooppalaistaustaisista ihmisistä irrallisia asioita ja ulkoistettavissa kansoille, joille koko konsepti on todellisuudessa vieras. Toive perustuu fatalistiseen ajatukseen, jonka mukaan eurooppalaisten omaa jatkuvuutta ei voida enää varmistaa ja heidän luomalleen sivilisaatiolle pitää löytää sopivat seuraajat Euroopan ulkopuolelta. Eurooppalaisuus tai suomalaisuus eivät kuitenkaan ole mielentiloja, vaan valkoisten kansojen sisäsyntyisten ominaisuuksien ilmentymiä, joiden olemassaoloa ei ole mahdollista ulkoistaa muille kansoille. Suomalaista kulttuuria ei ole ilman suomalaista kansaa, ja suomalaisen kansan korvautuessa toisella myös alueen kulttuuri muuttuu uuden väestön peilikuvaksi.

Pidetään siis huoli siitä, että Suomi pysyy jatkossakin Suomena ja osana eurooppalaista Eurooppaa.

–

–

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri ja Suomen Sisun aktiivi, joka toimii Monokulttuuri FM-nettiradion juontajana.