SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Olemme vain hetkeksi unohtaneet, keitä olemme.” M. A. Meretvuon haastattelu

Ylöjärveläinen M. A. Meretvuo on uskontoihin, okkultismiin ja mytologioihin perehtynyt kirjailija. Hän julkaisi vuonna 2016 tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia”, joka käsittelee seksuaalisuuden ja sen tukahduttamisen merkitystä uskontojen historiassa. Hän on myös toimittanut ja suomentanut laajan valikoiman Aleister Crowleyn keskeisiä kirjoituksia. Kiuas Kustannuksen alamerkki Hexen Press julkaisee tänä syksynä Meretvuon esikoisromaanin ”Pilvikädet”. Kirja ilmestyy 15.10. ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Meretvuon haastattelun on tehnyt Timo Hännikäinen.

Nimesi tuli yleiseen tietoisuuteen pari vuotta sitten, kun julkaisit teoksen ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia”. Aiemmin tänä vuonna ilmestyi kääntämäsi valikoima Aleister Crowleyn kirjoituksia, ja nyt on esikoisromaanin vuoro. Sinusta henkilönä tiedetään kuitenkin varsin vähän. Kertoisitko jotain itsestäsi ja mielenkiintosi kohteiden taustasta?

Olen tutkinut pitkään, oikeastaan jo teini-iästä asti, erilaisia mytologioita, uskontoja ja esoteerisia perinteitä. Aloin kirjoittaa näistä aiheista, tosin nimimerkin takaa, vuonna 2008 silloiseen Hermeetikko-lehteen. Samoihin aikoihin aloin huomata seksuaalisuuden löytyvän tavalla tai toisella monien esoteeristen suuntausten taustalta, joko kielteisessä tai myönteisessä mielessä. Nykyihmisen suhtautuminen seksuaalisuuteen on tavattoman ristiriitainen: esimeriksi monissa uskonnoissa koko aihe on tabu, kun taas valtakulttuurissa sen läpikaupallistunut ja pinnallinen kuvasto tulvii eteemme melkein jokaisesta mainoksesta ja elokuvasta. Näiden havaintojen pohjalta sain ajatuksen Okkultismia ja erotiikkaa -kilpailusarjan järjestämisestä vuonna 2014, ja Kauko Röyhkä lupautui tuomaroimaan kaikkia kilpailuita. Sarja muodostui peräkkäisinä vuosina järjestetyistä kuvataidekilpailusta, runokilpailusta ja biisikilpailusta. Kahden ensimmäisen kilpailun seurauksena syntyi toimittamani Okkultismia ja erotiikkaa -runoantologia, joka ilmestyi joulukuussa 2015, pari kuukautta ennen Seksin ja uskonnon vaiettua historiaa. Kilpailut olivat samalla hyvää ennakkomainontaa tietokirjalle, joka ilmestyttyään saikin ihan kiitettävästi näkyvyyttä mm. suurissa päivälehdissä.

Mitä taas tulee Aleister Crowleyhin, olen ollut kiinnostunut hänen ajattelustaan jo parikymppisestä asti. Crowley on mielenkiitoinen hahmo, sillä hänen elämäntapansa oli todella dekadentti, mutta hänen kirjoituksensa ovat syvällisiä sekä henkisessä että filosofisessa mielessä. Kaikesta huonosta maineestaan huolimatta pidän häntä yhtenä länsimaiden suurista ajattelijoista, jonka oikea arvo tullaan löytämään vasta paljon myöhemmin. Crowleysta voi lukea lisää täältä. Kirjallisen uran lisäksi olen pitänyt joukon luentoja, ja mm. viime syksynä Pakanallisilla syysmessuilla minun ja Miro Sarolan yhteisluentoa vasemman käden polun traditioista oli kuuntelemassa yli sata ihmistä. Näillä aiheilla näyttää siten olevan kysyntää ajassamme. Vaikka olen kirjoittanut paljon esoteriasta ja okkultismista, on pakko huomauttaa, että kyse on lähinnä harrastuksesta. Toimin päätyökseni finanssialalla, joten apurahojen anominen tai sosiaaliavustuksilla eläminen ei ole onneksi ollut osa minun kirjailijanuraani. Päinvastoin, olen itse rahoittanut mm. edellä mainitut taidekilpailut palkintoineen ja taidenäyttelyineen.

Pilvikädet” sisältää lukuisia viittauksia Tampereen alueella 90-luvun alkupuolella tapahtuneisiin selvittämättömien henkirikosten sarjaan. Joissakin surmissa oli mahdollisesti okkulttisia tai saatananpalvontaan liittyviä piirteitä. Olet ilmeisesti tutkinut tapausta harrastuspohjalta. Mikä sai sinut kiinnostumaan siitä?

Näin jälkeenpäin voin nähdä, että nämä tapaukset ovat olleet itselleni osa jonkinlaista psykologista muutosprosessia teini-iässä. Siihen aikaan kaduilla liikkui kaikenlaisia huhuja tekijöistä, ja tietyissä piireissä pidettiin itsestään selvänä, että yksi ja sama porukka olisi ollut tekojen takana. Lehdissäkin asiaan viitattiin, mutten ole tietoinen siitä, kuinka vakavasti poliisi otti tällaiset huhut. Yhdessä kohtaa, kesällä 1996, eräs tuttavani jopa osoitti minulle kaksi henkilöä kadulla aivan varmana siitä, että he olisivat jollakin tavalla liittyneet tapahtumiin. Ansapommeja viriteltiin kouluihin ja ruokakauppoihin, uhkauskirjeitä putoili postiluukuista, Poliisi-TV:ssä etsittiin kansitakkista poikaa ja joihinkin itsemurhatapauksiin huhuttiin liittyvän noituutta. Hesari kirjoitti tapauksista otsikolla ”Ylöjärvi, Suomen Twin Peaks”. Toisaalta on myös ymmärrettävää, että kun samalla alueella tapahtuu useita kuolemantapauksia epäilyttävissä olosuhteissa, alkaa ihmisten mielikuvitus lentää ja tapahtumat yritetään ehkä perusteettomastikin yhdistää toisiinsa.

Yhtä kaikki, pelkkä ajatus saatanallisista motiiveista tällaisten tekojen takana oli kuin jonkun kauhuelokuvan elämistä todeksi. Yksi surmatuistahan oli pidetty nuorisotyöntekijä, mikä oli tietysti iso tapaus kaikille sen ajan paikallisille teini-ikäisille. Sellaisten rikosten tekeminen rikkoi paitsi lakia, myös kaikkea sitä, mitä lapselle ja nuorelle oli opetettu ”hyvänä ihmisenä” olemisesta. Tapahtuma aiheutti itselleni pelkkänä sivustakatsojana jonkinlaisen transgressiivisen murroksen – ajatuksen siitä, että yleisesti hyväksytyt käyttäytymismallit olikin mahdollista rikkoa jopa näin äärimmäisellä tavalla jäämättä edes kiinni. Olisikin mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, että juuri tällaisen psykologisen murroksen aiheuttaminen olisi ollut tekijöiden todellinen motiivi.

Tosielämän rikoskuviosta tulee väkisinkin mieleen äskettäin edesmenneen Perttu Häkkisen dokumenttiromaani ”Hukkuminen”, jossa myös käsitellään hämäräperäistä rikostapausta. Kirjan tiimoilta antamassaan haastattelussa Perttu sanoi: ”Ihmisessä on samalla jotain hirvittävän ylevää ja jotain hirvittävän alhaista. Törkeä eläin, jossa on jaloja, itsekehitykseen tähtääviä piirteitä.” Sinun kirjasi pohtii samaa ajatusta, tosin eri kulmasta. Siinä itsekehityksellä on synkempi sävy: kirja pyörittelee ajatusta muuttumisesta yli-ihmiseksi ja jonkinlaiseksi tuhon lähettilääksi.

Pyrin kirjassa tahallisesti kyseenalaistamaan ja hämärtämään hyvän ja pahan käsitteitä, jotka abrahamilaisissa uskonnoissa ovat saaneet niin polarisoituneita piirteitä. Kirjan metatason ajatusmalli avautuu lukijalle paremmin, mikäli hän tuntee joissakin traditionalismin suuntauksissa vallalla olevaa käsitettä ”Kali Yugasta” eli syklisen aikakäsityksen viimeisestä vaiheesta, jota oletettavasti elämme. Päähenkilö tavallaan painiskelee moraalisen oikeutuksen kanssa maailman tapahtumiin ja tekoihinsa liittyen: toisaalta hän ymmärtää niiden aiheuttaman henkilökohtaisen tuskan, mutta toisaalta näkee ne välttämättömänä osana lopun ajan tapahtumia. Näennäinen pahuus saa siten oikeutuksen suuremman tarkoituksen edessä. Tämä suurempi tarkoitus on tietenkin viimeisen romahduksen jouduttaminen, jotta uusi, parempi aika voisi syntyä tuhoutuneen maailman raunioista. Päähenkilö ymmärtää, että tämän romahduksen pitkittäminen vain pitkittää ihmisten tuskaa ja tavallaan uhraa itsensä käynnistääkseen sellaisia tapahtumia, jotka kasvattavat kanssaeläjien sietokykyä lopun aikoihin kuuluvia kärsimyksiä vastaan. Siten hän kasvattaa ja kouluttaa ihmisiä pakottamalla heidät kohtaamaan oman pimeän puolensa ja tulemaan sitä kautta kokonaisiksi ihmisinä.

Tässä mielessä kirja ammentaa myös eräästä satanistisesta perinteestä, josta puhuminen tässä yhteydessä ei kuitenkaan olisi sopivaa. Useinhan satanismi määritellään joko paholaiseen liittyvää symboliikkaa hyödyntäväksi filosofiaksi tai uskonnoksi, jossa tälle hahmolle annetaan mitä erilaisimpia tulkintoja. Todellisessa satanismissa, mikäli siitä sellaista termiä edes voidaan käyttää, ei ole kyse uskonnosta eikä filosofiasta vaan juuri yli-ihmiseksi tulemisesta. Tarkoitan tällä kirjaimellisesti ihmisyyden käsitteen ylittämistä. Meidän on tässä ajassa kuitenkin lähes mahdotonta ymmärtää mitä se käytännössä merkitsee, sillä aikakauden painovoima hämärtää käsityksemme omasta potentiaalistamme. Tästä syystä johtuen monet aikamme visionäärit joutuvat usein väärinymmärretyiksi ja heidät asetetaan vastakkain yhteiskunnan kanssa. Samaistun kirjan päähenkilöön siinä mielessä, että en oleta kaltaistemme ihmisten saavan kunniaa tämänhetkisessä rappion ajassa, vaan vasta seuraavassa, uudessa ”kulta-ajassa”.

Pilvikäsissä” on monenlaisia aineksia, mutta ennen kaikkea se on kauhuromaani. Millainen on suhteesi kauhufiktioon? Käsittääkseni sinulla on harrastuneisuutta silläkin alalla.

Ensimmäinen kosketukseni kauhuun tapahtui lapsena Vincent Pricen ja Christopher Leen leffojen kautta, joita silloin pyöri TV:ssä. Myöhemmin luin Lovecraftit ja muut klassikot läpi, mutta nuoruusvuosien jälkeen en ole kovinkaan paljoa lukenut kauhukirjallisuutta, sillä kertomakirjallisuus tulee aina viimeisenä lukuvuoroa odottavien kirjojen listalla. Elokuvien kanssa käytän enemmän aikaa, tosin suurin osa nykyajan leffoista on pettänyt odotukset. Minulle todellinen kauhu sisältää aina yliluonnollisen elementin, jota ei kuitenkaan paljasteta tai avata täysin. Hyviä ja yleisesti tunnettuja esimerkkejä tällaisista kauhuelementin sisältävistä jännäreistä ovat vaikkapa Mickey Rourken tähdittämä Angel Heart (Noiduttu Sydän, 1987) tai 90-luvulla pyörinyt TV-sarja Millennium. Esimerkiksi Mothmanissa (2002), joka perustuu John A. Keelin kirjaan ja osittain tositapahtumiin, jännitys onnistutaan säilyttämään loppuun asti. Sen sijaan samana vuonna valmistunut Signs on jännittävä vain ensimmäisen puolen tunnin ajan. Heti kun ilmiöiden aiheuttaja paljastetaan yleisölle ja sitä aletaan ammuskella haulikoilla, on kaikki jännitys kadonnut. Uudemmista elokuvista voisin positiivisena yllätyksenä mainita kolme vuotta sitten ilmestyneen, Robert Eggersin ohjaaman leffan The Witch. Nämä kaikki ovat yleisesti tunnettuja elokuvia, joten käytän niitä esimerkkeinä. Marginaalisemmasta kauhukulttuurista voisin mainita erityisen dramaattisena kokemuksena elokuvan Jacob’s Ladder vuodelta 1990. Näistä saa ehkä kuvan siitä, millaisesta kauhusta pidän. Eli toisin sanoen slasher-tyyppiset veriroiske-elokuvat eivät kuulu suosikeihini.

Olet viime aikoina ”tullut kaapista” poliittisesti ja kirjoittanut mm. artikkeleita Sarastukseen. Mikä tällaisen käänteen on aiheuttanut?

Olen ollut poliittisesti aktiivinen nuoruudestani asti mutta en ole tosiaan pitänyt asiaa aiemmin julkisesti esillä. Koin heräämisen yhteiskunnallisissa asioissa 15-vuotiaana marraskuussa 1995, kun Tuuli Ikonen surmattiin kotikaupungissani Tampereella. Surman tekijä, pakolaisena Suomeen tullut somali, oli vain kaksi vuotta aiemmin raiskannut 13-vuotiaan tytön. Pidin itsestään selvänä, että asioille oli tehtävä jotakin. Uutisista sain tietää, että Isänmaallinen Kansallis-Liitto IKL oli alkanut kerätä nimiä vetoomukseen maahanmuuton rajoittamiseksi ja halusin olla mukana keräämässä. Koska en tiennyt mistä kortteja allekirjoituksia varten olisi saanut, kirjoitin niitä itse vanhalla kirjoituskoneella ja aloin kerätä nimiä koulussani. Muistaakseni niitä kertyi kolmisenkymmentä, ja lähetin laput postitse IKL:n osoitteeseen. Seuraavina vuosina osallistuin IKL:n ja joidenkin muiden kansallismielisten liikkeiden toimintaan ja kirjoittelin aktiivisesti sekä liikkeiden julkaisuissa että paikallislehtien lukijapalstoilla. Nämä liikkeet vastasivat omia näkemyksiäni vain pieneltä osin, joten niiden piirissä toimiminen ei ollut pidemmän päälle mielekästä. Asepalveluksen jälkeen aloin keskittyä toisenlaisiin toimintatapoihin ja katsoin saavani paremmat edellytykset tähän, mikäli en olisi näkyvästi esillä. Sen jälkeen olen kirjoittanut paljon anonyymisti ja toisten henkilöiden haamukirjoittajana.

Esikoiskirjani julkaisun jälkeen katsoin kuitenkin ajan tulleen osaltani kypsäksi myös yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyyn julkisesti, ja taustani jollain tapaa tunnettuna kirjailijana luo tietenkin myös uudenlaista painoarvoa mielipiteilleni. Toinen syy ulostuloihin löytyy nykyisestä tavastani tiedostaa asioita laajemmassa historiallisessa kontekstissa. Tieto tuo mukanaan aina velvollisuuden puuttua asioihin. Vastuuta ei tietyn pisteen jälkeen voi välttää, vaikka siitä syntyvä taakka olisi kuinka vaikea kantaa. Se ylittää yksilön toiveet ja toissijaiset tarpeet suuremman kohtalon, sivilisaation ja kansakuntien kohtaloiden edessä. Tulen käsittelemään näitä asioita tarkemmin seuraavassa kirjassani, joka on kuitenkin tällä hetkellä vasta taustatyövaiheessa.

Kansallismielisissä liikkeissä on aina ollut mukana jonkin verran salatieteellisiä harrastuksia. Suomessa selvin esimerkki on Sigurd Wettenhovi-Aspa, mutta okkultismi vaikutti myös esimerkiksi Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Onko okkultismin virtauksilla ja nationalismilla mielestäsi yhteys?

Ehdottomasti on, ja joissakin tapauksissa okkulttiset ryhmät ovat olleet jopa tällaisten liikkeiden käynnistäjiä ja taustavaikuttajia. Esoteerisissa perinteissä on pohjimmiltaan kyse itseään suuremman kohtalon löytämisestä, ja tästä kohtalosta voidaan puhua myös todellisen Tahdon käsitteenä. Tarkoitan tällä näkemistä tavanomaista egotietoisuutta ja perustarpeiden tyydyttämiseen keskittyvää viettiluonnetta pidemmälle. Kohtalo sanana on tässä oleellinen, sillä se ymmärretään helposti väärin. Siemenellä on kohtalo: kasvaa puuksi. Tammenterho ei voi muuttua kuuseksi, eikä siemenen kohtalo voi myöskään olla eläimeksi tai kiveksi kasvaminen. Puu voi joko kasvaa oman kohtalonsa mukaisesti, tai jokin voi estää kohtalon toteutumisen.

Kasvu on puun todellinen tahto. Samoin on meidän ihmisten laita niin yksilöinä kuin suurempina kokonaisuuksia, kansakuntina ja sivilisaationa. En tarkoita kasvulla luonnollisestikaan väestön määrällistä kasvua, joka globaalista näkökulmasta katsottuna on ihmiskunnan suurin ongelma. Oman kokemukseni mukaan sisäinen kasvu, jota Jung kutsui individuaatioksi, johtaa aina lopulta yksilön näkemään itsensä osana suurempaa kokonaisuutta. Tämä kokemus voi väärin johdateltuna aiheuttaa kuitenkin ns. humanistisen harhan, mikä yleensä merkitsee kaikkien ihmisten näkemistä ainoastaan yksilöinä ja heidän irrottamistaan omasta kansanruumiistaan. Jatkaakseni puuvertausta, tämä johtaa kuvitelmaan siitä, että tammenterhosta voisi kasvaa kuusi, tai että palmupuulla olisi ”oikeus” kasvaa Siperiassa. Ihmisten kehittämät eettiset ajatusrakennelmat ovat lähtökohtaisesti aina luonnon vastaisia, mikä saatetaan esoterian piirissäkin usein unohtaa. Näihin asioihin liittyy kuitenkin paljon sellaista, josta ei voi puhua julkisesti monestakin syystä. Osa aiheeseen liittyvästä keskustelusta voi jopa viedä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Niin järjetön on aika, jota elämme.

Länsimaisen kulttuurin historia on täynnä erilaisia salatieteellisiä virtauksia, esoteerisia oppeja ja uskonlahkoja aina antiikin päivistä saakka. Mielestäni tätä ulottuvuutta on alettu vasta hiljattain ymmärtää, rationaalisuuden leima länsimaista kulttuuria luonnehtivana piirteenä on ollut niin vahva. Onko länsimaisuuden varsinainen luonne mielestäsi löydettävissä pikemminkin mystisestä kuin rationaalisesta perinteestä?

Näkemykseni mukaan molemmat puolet ovat osa länsimaista luonnetta, sillä molempien taustalla voidaan nähdä ”faustinen” pyrkimys kartoittaa tuntemattomia alueita. 1700-luvulta alkaen länsimainen kulttuuri on painottunut rationaaliseen mystisen kustannuksella, mikä on johtanut toisaalta tieteen huippusaavutuksiin mutta toisaalta irrottanut ihmiset näkyvän luonnon taustalla vaikuttavista mysteereistä. Tämä irrottautuminen on edennyt niin pitkälle, että tällaisten mysteereiden olemassaolo torjutaan epätieteellisenä ja ne rinnastetaan perusteettomiin uskomuksiin. Tämä kehitys voidaan nähdä väistämättömänä osana aikakausien kiertoa kohti henkisten totuuksien lopullista hukkumista kaoottisen ihmismassan kakofoniaan. Toisaalta jotkut katsovat nousussa olevan kiinnostuksen esoteriaa kohtaan olevan jo merkki orastavasta, uudesta aikakaudesta.

Länsimaisen tradition juuret ovat henkisiä, ja siitä syystä esoteria on välttämätön osa traditionalismia. Mitä henkisyydellä sitten tarkoitetaan? Useinhan siihen liitetään uskonnollisia käsitteitä, yliluonnollisia olentoja tai ihmetekoja. Mielestäni henkisyyden ydin ei ole missään tällaisessa vaan pikemminkin tällaisten keinotekoisten käsitteiden riisumisessa. Tämä eräänlaisen poisohjelmoinnin prosessi johtaa ihmisen välittömään, omakohtaiseen yhteyteen näkyvän luonnon taustalla vaikuttavien voimien kanssa, eikä siihen tarvita lainkaan välittäjinä toimivia pappeja, guruja, salaseuroja tai pyhiä kirjoja. Tämä on asia, joka usein unohdetaan puhuttaessa traditiosta. Se ei ole lähtöisin ihmisestä eikä voi siten olla sidoksissa ihmisten välityksellä liikkuvaan perimätietoon, vaan on aina uudelleen löydettävissä. Yhteyden traditioon saavuttaneesta ihmisestä muodostuu osa luonnon omia prosesseja ja siten osa kaikkeutta, mutta todella harvalla on nykyään tarpeeksi tahtoa tällaisen saavuttamiseen. Pitää kuitenkin muistaa, että ihminen on elänyt kuvailemassani luontoyhteydessä satoja tuhansia vuosia ja irrottautunut siitä tuntemallamme tavalla vasta viimeisen parin sadan vuoden aikana. Siitä huolimatta tällainen elämä tuntuu meistä kaukaiselta ja mahdottomalta saavuttaa. Suurin osa ihmisiskunnasta menehtyisi muutaman viikon kuluessa, mikäli yhteiskuntien tarjoamat perustoiminnot romahtaisivat. Näin tulee varmasti myös tapahtumaan.

Olet puhunut eri yhteyksissä kristinuskosta jonkinlaisena vieraana elementtinä, jonka vaikutus kulttuuripiirissämme on ollut tukahduttava. Suhtautuminen kristinuskoon jakaa kansallismielisten rivejä jossain määrin. On niitä, jotka pitävät kristinuskoa kulttuurimme peruskivenä, mutta myös niitä, jotka etsivät vaihtoehtoja esimerkiksi uuspakanallisista virtauksista. Jossakin uuspakanuudessa on mielestäni se ongelma, että se ei enää ole elävä uskonnollinen traditio. Vaikka kristinusko on vesittynyt ja sen sosiaalinen merkitys on heikentynyt, kyseinen uskonnollinen perinne on kuitenkin ollut melkein parintuhannen vuoden ajan pääasiallinen länsimaisuutta muovannut hengellinen voima. Sillä on vakiintuneet instituutiot ja meillä on siihen kiinteä historiallinen kosketus. Voiko pakanuus nykyään olla muuta kuin filosofista pohdintaa ja muodollisia rituaaleja? Voiko sillä olla ihmisen arkielämään liittyviä merkityksiä?

Jokaisella uskonnolla ulkoisessa muodossaan on oma elinkaarensa: ne syntyvät, kukoistavat ja lopulta menettävät merkityksensä uuden tiedon ja kokemuksen valossa. Kristinusko on monessakin mielessä vesittynyt, eivätkä monetkaan enää tunne sydämessään olevansa kristittyjä. He eivät yksinkertaisesti enää usko sellaisiin kristinuskon perusoppeihin kuten luomistyöhön, syntiinlankeemukseen tai Kristuksen lunastustyöhön ristillä. Tässä mielessä sekään traditio ei ole enää elävä, ainakaan näiden ihmisten keskuudessa, vaikka uskonnon ulkoiset instituutiot edelleen ovatkin olemassa. On luonnollista, että kaivatessaan tarkoitusta ja järjestystä elämään monet etsivät sitä juuri kristillisyydestä edellä mainitsemistasi syistä johtuen. Lyhyesti sanottuna he etsivät traditiota, eivät kristinuskon oppeja sinänsä.

Pidän kristinuskoa vaarallisena oppina länsimaiselle ihmiselle siitä syystä, että juuri se esitteli meille ajatuksen yhdestä Jumalasta ja tämän Jumalan luomasta ihmisestä. Tämä tarkoitti käytännössä kaikkien sielujen tasa-arvoisuutta saman Jumalan edessä, mikä johti kristinuskon universalistiseen pyrkimykseen levitä kaikkialle. Tämä on erittäin vaarallinen ajattelutapa mikäli oletetaan, että todellisuudessa ihmiset ja kansat ovat hyvin eriarvoisia toisiinsa verrattuna, sekä lisäksi syntyneet hyvin erilaisissa olosuhteissa ja eri aikoina. Länsimainen sielu sairastui tästä tasa-arvoisuuden opista, ja se jäi uskonnon merkityksen hiipumisesta huolimatta leimaavaksi piirteeksi Ranskan vallankumouksen jälkeisessä yhteiskunnallisessa ajattelussa. Siten näen nämä kyseenalaistamattomina pidetyt ”perusarvot” – demokratian, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien käsitteet – asioina, jotka ovat tuhonneet länsimaiden todellisen tradition ja tehneet meistä heikkoja vastustamaan muiden kansakuntien painetta. Esoteriassa tätä ajatusta yhteisestä Jumalasta ja kaikkien kansakuntien veljeydestä kutsutaan joskus ”vasta-initiatoriseksi”, sillä se on vastakkainen todellisen tradition ja länsimaisen ihmisen alkuperää koskevan esoteerisen tiedon kanssa.

Tässä kohdassa on pakko huomauttaa, että kristinuskoon kuuluu myös toisenlaisia, vähemmän tunnettuja suuntauksia, jotka pitävät sisällään joitakin länsimaisen tradition mukaisia elementtejä. Ne ovat kuitenkin hyvin vähän tunnettuja, kuten vaikkapa gnostilainen markionismi. Jos taas puhutaan kristillisen aikakauden suurista saavutuksista kuten arkkitehtuurin tai musiikin merkkiteoksista, tai vaikkapa ritari-instituutiosta kunniakäsityksineen, en näe niiden liittyvän niinkään kristinuskoon sinänsä. Tässä asiassa minun on pakko yhtyä Matt Koehlin näkemykseen siitä, että tällaiset saavutukset syntyivät kristinuskosta huolimatta, eivät sen ansiosta. Niiden teema saattaa olla kristillinen, mutta ne ovat syntyneet länsimaisen sielun ainutlaatuisina ilmentyminä.

Mitä taas tulee pakanallisuuden uudelleenherättämiseen, en näe pakanuudessa olevan kysymys niinkään johonkin myyttiseen jumaluuteen uskomisesta tai siihen liittyvistä rituaaleista. On ymmärrettävä, että tällaiset myytit ja rituaalit ovat olleet meidän henkisen perinteemme ulkoinen ilmaisu tietyssä ajassa ja paikassa. Meidän ei tule tavoitella minkään uskonnon ulkoista ilmenemismuotoa vaan sen sisäistä ydintä. Esimerkiksi monet 1900-luvun alun poliittisista liikkeistä olivat hengeltään pakanallisia ja myös hyödynsivät pakanallista symboliikkaa ilman, että niissä olisi pyritty jonkin muinaisen kultin henkiinherättämiseen. Niissä ei ollut kyse filosofisesta pohdinnasta tai rituaaleista, vaan ne koskettivat nimenomaan ihmisten arkielämää ja tapaa järjestää yhteiskunnallisia rakenteita. Ne pyrkivät taistelemaan kaupungistumista, luokkaeroja ja luonnon monimuotoisuuden tuhoamista vastaan. Nämä tavoitteet ovat edelleen ajankohtaisia, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka meillä ei ole yhteyttä muinaisiin perinteisiimme historiallisen jatkumon kautta, tämä jatkumo elää meissä verenperintömme välityksellä. Tässä mielessä näen länsimaisen sielun olevan aina pohjimmiltaan pakanallinen. Olemme vain hetkeksi unohtaneet, keitä me todellisuudessa olemme.

%d bloggers like this: