SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Faustinen ihminen monikulttuurisuuden aikakaudella

M. A. MERETVUO

Oletko koskaan katsonut metsässä siintävää kalliota, joka muusta ympäristöstä kohoten piirtyy sinistä taivasta vasten, kuin kutsuen sinua kiipeämään sen päälle? Oletko koskaan ottanut haastetta vastaan ja vaeltanut kilometrejä sankan havumetsän läpi kohti tuota tuntematonta kukkulaa? Entä oletko itsesi äärimmilleen haastaen kiivennyt sen päälle vain huomataksesi, että kaukaisuudessa siintävä metsäharjanne kuiskaa sinulle uutta kutsuaan? Mitä näkymiä tuon toisen harjanteen päältä avautuukaan, mikä aarniometsän vihreys, tai maalaismaisema seesteisine peltoineen, tai iltapäivän auringossa kimmeltävä järven ulappa, sitä utelias mielenlaatu pohtii ja ottaa jälleen haasteen vastaan uudesta tutkimusretkestä kohti tuntematonta.

Nämä olivat omia ajatuksiani, joita pohdin luettuani Ricardo Duchesnen kirjan Faustian Man in a Multicultural Age (Arktos Media, 2017). Duchesne työskentelee professorina New Brunswickin yliopistossa ja hänet tunnetaan paremmin kirjastaan The Uniqueness of Western Civilization (2011). Siinä missä viimeksi mainittu keskittyy jäljittämään länsimaisen sivistyksen luovuuden kipinää aina muinaisista aristokraattisista soturikulttuureista asti, on ensinnä mainitun lähestymiskulma enemmän länsimaisen ihmisen määrittelyyn painottuva. On tietenkin selvää, että mikäli käytetään termejä kuten ”eurooppalainen” tai ”länsimaalainen”, on ne pakko määritellä ja rajata jollakin tavalla. Katsotaanko esimerkiksi pohjoisamerikkalaisen kulttuurin olevan historiansa valossa eurooppalaista ja ovatko afroamerikkalaiset silloin osa sitä lainkaan? Voidaanko Australian ja Uuden-Seelannin osalta puhua länsimaisuudesta? Entä mihin valtava Venäjä sijoittuu tässä määrittelyssä?

Ihmiskunnan geneettisen historian viimeisimpiä tutkimustuloksia hyödyntäen Duchesne pohtii vastauksia sekä näihin kysymyksiin että viime vuosien siirtolaistulvan jälkeen erityisen tärkeäksi muodostuneeseen ongelmaan: väitteeseen siitä, että kenestä tahansa länsimaihin muuttavasta tulisi jossakin vaiheessa länsimainen ihminen. Tämä kysymys sivuutetaan yleensä julkisessa keskustelussa poliittisen korrektiuden nimissä, vaikka maailman suurkaupunkien väestöjakaumia katsottaessa sen pitäisi olla hyvin oleellinen. Esimerkkinä Duchesne antaa Vancouverin kaupungin, jonka väestöstä jo yli puolet on etniseltä ja kulttuuriselta taustaltaan jotakin muuta kuin valkoista, eurooppalaistaustaista väestöä. Aiheellisesti voidaankin esittää kysymys, onko kaupunki tällöin enää osa länsimaista kulttuuria, sillä suurin osa esimerkiksi Vancouverin kiinalaisväestöstä elää täysin oman, kiinalaisen kulttuurinsa mukaisesti? Luonnollisesti tässä tilanteessa puhutaan monikulttuurisuudesta, mitä on viimeisten vuosikymmenten ajan pidetty asiana, johon kaikki länsimainen kehitys tähtää ja jota kohti tulee pyrkiä kuin osana jotakin kollektiivista, itsetuhoista narratiivia. Toinen mielessäni heräävä kysymys liittyy siihen, saako tällaisten kaupunkien eurooppalaistaustainen vähemmistö nyt itselleen ne samat vähemmistöoikeudet, joita se on hyväntahtoisesti luovuttanut muille väestöryhmille? Vastaus lienee sanomattakin selvä.

Duchesne ui monessakin mielessä vastavirtaan aikamme synkillä vesillä. Jopa koko aiheen käsitteleminen varmasti ärsyttää monia aikana, jolloin erilaisten kulttuurien ja etnisten identiteettien ihailemista pidetään itsestään selvänä, lukuun ottamatta tietenkin valkoisten eurooppalaisten identiteettiä. Kuten Duchesne osoittaa, tätä identiteettiä on 1960-luvulta alkaen pyritty järjestelmällisesti hämärtämään, väheksymään ja luomaan sen päälle eräänlainen syyllisyyden taakka. Faustian Man in a Multicultural Age antaakin useita tapausesimerkkejä tutkimuksista ja kirjoista, joissa länsimaisuus on suorilla valheilla ja vähintäänkin lievällä vääristelyllä saatettu aliarvostettuun asemaan, oli kyse sitten tieteellisistä saavutuksista tai geneettisten ryhmien liikkumisesta maanosien välillä historian aikana. Vastapainona tälle historian uudelleenkirjoittamiselle Duchesne tarjoaa joukon kiistämätöntä tilastotietoa länsimaisen ihmisen ylivoimaisesta osuudesta niin tieteilijöiden, tutkimusmatkailijoiden kuin säveltäjienkin joukossa. Professorina hän tietää kertoa siitä kiusaantuneesta tuskasta, jota yliopistomaailmassa tunnetaan sitä faktaa kohtaan, että koko nykyisen sivistyksen, tieteen ja taiteen kantavana voimana on toiminut aikamme väheksytyin paaria: valkoinen, länsimainen mies. Tämä fakta tuntuu joistakin ihmisistä niin sietämättömältä, että jopa yliopistotasoisen tutkimuksen kriteerit ollaan valmiita heittämään romukoppaan sen hävittämiseksi.

Mutta mikä sitten on Duchesnen mukaan eurooppalainen identiteetti? Mikä erottaa meidät länsimaalaiset kansat kaikista muista, mikä on meidän ainutlaatuinen piirteemme? Tästä kertoo jo kirjan nimessäkin esiintyvä sana ”faustinen”. Termi tulee Oswald Spenglerin kuuluisasta teoksesta Länsimaiden perikato ja viittaa henkeen ja mielenlaatuun, joka aina vaaroista välittämättä pyrkii kohti tuntemattomia alueita ja uusia saavutuksia. Historiallisen kehityksen osalta Duchesne jäljittää tämän mentaliteetin muinaisiin indoeurooppalaisiin ja germaanisiin soturiheimoihin, jotka perustuivat vapaaseen aristokratiaan ja ihmisiä toisiinsa yhdistäviin kunniakäsityksiin. Myöhemmän ajan esimerkkinä ja vertauksena muihin kulttuureihin Duchesne käyttää kaukoputken ja mikroskoopin keksimistä, jotka eivät suorasta tyrkyttämisestä huolimatta kiinnostaneet esimerkiksi monista muista keksinnöistä tunnettuja kiinalaisia. Siinä missä länsimainen, faustinen luonteenlaatu etsi tietoa tiedon itsensä vuoksi, eivät kiinalaiset nähneet mitään käytännön hyötyä avaruuden salaisuuksien selvittämisessä.

Ricardo Duchesne

Toinen hyvä esimerkki on tutkimusmatkailu ja kartoittaminen, jota Duchesne ruotii kirjassaan laajalti länsimaisen kulttuurin leimaavana piirteenä. Itse asiassa lähes kaikki historian tutkimusmatkailijat ovat olleet eurooppalaisia, ja vaikka joissakin yliopistoissa maailman kartta on käännetty eri asentoon eurooppakeskeisyyden poistamiseksi, on koko maapallo yksinomaan eurooppalaisten kartoittama. Vaikka halu valloittaa uusia asuinalueita taloudellisten etujen turvaamiseksi liittyy monien kansojen historiaan, pitää kiinnittää erityisesti huomiota tutkimusmatkailijoiden motiiveihin yksilöinä. On luonnollista, että hallitsijat ja valtiot ovat rahoittaneet tutkimusmatkailua juuri edellä mainitun kaltaisten etujen saavuttamiseksi, mutta itse tutkimusmatkailijoiden motiivina ei ole useinkaan ollut halu rikastua tai valloittaa vaan valtava, vaaroista piittaamaton uteliaisuus tuntematonta kohtaan. Tämä sama uteliaisuus heijastuu koko länsimaisen tieteen kehityksestä, tähdäten yhä kauemmas maailmankaikkeuden syvyyksiin. Tieteen ja tutkimusmatkailuhengen suora jatkumo, avaruusmatkailu, jää Duchesnen kirjassa vain maininnan tasolle: ratkaisu venäläisten länsimaalaisuuskysymykseen löytyy kuitenkin osittain juuri sen kautta, sillä venäläisten panostaminen avaruusteknologian kehittämiseen on osoitus siitä faustisesta luonteesta, josta länsimaalaisuudessa on kysymys. Hieman maanläheisempänä esimerkkinä Duchesne antaa vuorikiipeilyn ja extremeurheilun, joiden harjoittajista ylivoimaisesti suurin osa on länsimaalaisia.

Faustian Man in a Multicultural Age on hieno teos osana aikamme paradigman muutosta, jossa länsimaalaisuutta ei nähdä pelkästään irrallisina ja toisistaan erillisinä kansoina ja valtioina vaan kokonaisena, omaleimaisena identiteettinään. Erityisen rohkea avaus on myös se, että kirjassa ei keskitytä ainoastaan kulttuurisiin ilmiöihin vaan otetaan tarkastelun alle myös yksi aikamme suurimmista tabuista: kansakuntien ja kulttuurien etninen tausta. Sanomattakin lienee selvä, että Duchesnen tarkoitus ei ole osoittaa minkään rodun olevan parempi kuin joku toinen, vaan ainoastaan huomioida ne viimeisimmät tieteelliset faktat, joita maapallon eri alueilla asuvien ihmisten geneettiseen taustaan liittyy. Tämän seikan huomioiminen nostaa automaattisesti esiin huolen rikkaan, rodullisen ”biodiversiteetin” hiljalleen tapahtuvasta katoamisesta monikulttuurisuuden myötä, ja nimenomaan valkoisen väestön katoamisen myötä. Siinä mielessä Duchesne edustaakin omalta osaltaan yli koko läntisen maailman puhaltavia muutoksen tuulia, joissa vastakkain eivät enää ole perinteinen vasemmisto ja oikeisto, vaan globalisaatio ja monikulttuurisuus lieveilmiöineen suhteessa niitä vastustaviin voimiin. Ehkä aika on viimein tullut kypsäksi puhua myös eurooppalaisen väestön etnisestä identiteetistä, mikä ei luonnollisestikaan tarkoita syrjintää ja rasismia maailman muita väestöryhmiä kohtaan. Päinvastoin, terve omanarvontunto omasta taustasta luo pohjan erilaisuuden hyväksymiselle ja näkemiselle rikkautena maailmanlaajuisesti katsottuna.

Tämän esseen puitteissa ja tasapuolisuuden nimissä yritin etsiä Duchesnen kirjoja koskevaa kritiikkiä. Harmikseni jouduin huomaamaan, että etsintäni ei tuottanut tulosta, eikä ainuttakaan asiallista kritiikkiä löytynyt. Painoarvo täytyy tässä kohdassa siirtää sanalle asiallista, sillä arvioita kyllä löytyy mutta niiden sävy on lievästi sanottuna epäasiallinen ja ampuu täysin ohi itse aiheesta. On hyvin mielenkiintoista, että Duchesnen kirjojen kritiikeissä esiintyy hysteerisiä lausuntoja joissa vilahtelevat sellaiset sanat kuten ”uusnatsit” tai ”KKK” vaikka Duchesne ei ole koskaan kirjoittanut mitään niihin liittyvää. Ymmärtääkseni valkoista identiteettiliikettä on aina syytetty siitä, että se perustuu toisten vihaamiselle – toisin sanoen siitä, että näkökulma on enemmän toisten negatiivisiin kuin omiin positiivisiin piirteisiin keskittyvä. Kun joku sitten kirjoittaa kirjan jossa ei syytetä, väheksytä tai sorreta mitään rotua tai kansanryhmää, vaan keskitytään vain oman etnisen ja kulttuurisen taustan ominaispiirteisiin ja saavutuksiin, niin ilmeisesti toista näkökulmaa edustavilta menee sormi suuhun ja pelataan sillä ainoalla kortilla jolla osataan: natsikortilla. Näyttääkin siltä, että tämän päivän vihapuhe, someraivo ja alatyylisten kommenttien heittely kuuluu enemmän vasemmiston kuin oikeiston toimintatapoihin, ja on sellaisenaan tietenkin alhaista käyttäytymistä. Se, jos mikä, on vastakkaista aristokraattiselle ja kunniantuntoiselle, faustiselle luonteenlaadulle.

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut teoksen ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016).

%d bloggers like this: