SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Venäjä maan päällä

TOBY GUISE   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Jumala taivaassa, Venäjä maan päällä.” Niin sanovat serbit, jotka on ohjelmoitu näkemään Venäjä jokaisen onnenpotkun takana. Länsimaalaisia ollaan puolestaan ohjelmoimassa näkemään Venäjä jokaisen epäonnenpotkun takana. Kremlille molemmat näkemykset sopivat: kumpikin tarkoittaa, että kolmas Rooma on vahva. Tämä oletettu vahvuus palvelee lännessä useita narratiiveja: että Yhdysvallat ei oikeasti halunnut Trumpia eikä Britannia Brexitiä. Mutta jokaisen Venäjä-paniikin myötä länsimainen media hankaa Vladimir Putinin kilpeä vähän kiiltävämmäksi. Jos hän tosiaan on riittävän mahtava vaikuttaakseen länsimaiden vaalituloksiin, onko tavallisilla venäläisillä mitään toivoa haastaa hänet? The Guardian ja The New York Times voivat ylpeillä sillä, että niistä on tullut Kremlin mahtavimpia äänitorvia.

Pari viikkoa sitten Putin testasi mediakaiutintaan puheella, jossa hän kuvaili uusia Tohtori Outolempi -tyylisiä aseitaan. Vedenalaisia ohjuksia! Risteilyohjuksia! Ydinkärjellä varustettuja risteilyohjuksia! Lontoon shoppailijat saivat pian nähtäväkseen – venäläisomisteisen – Evening Standardin otsikoitauudesta asevarustelukilvasta”. Tarvittiin tylsä asiantuntijajulkaisu selittämään, että strategisesti mikään ei ollut muuttunut ja että puhe oli ”lähes pelkästään kotimaiselle yleisölle tarkoitettua geopoliittista pullistelua.” Mutta siihen mennessä viesti oli mennyt perille – propaganda on edelleen Kremlin kustannustehokkain ase.

Nyt Venäjä on puhaltanut sumutorvella samaan globaaliin mediamikrofoniin. Viime sunnuntaina entinen GRU:n eversti ja Britannian tiedustelulähde Sergei Skripal altistui venäläisvalmisteiselle hermomyrkylle Britannian maaperällä. Hän ja hänen tyttärensä ovat nyt kriittisessä tilassa ja Britanniassa on käynnissä poliittinen myllerrys. Kivikasvoinen sisäministeri Amber Rudd on rynnännyt Salisburyyn – jossa myrkytys tapahtui – hameenhelmat liehuen kuin Cruella de Vilillä. Theresa May on pannut käden vyölleen, vain huomatakseen ettei siinä roiku sapelia kalisteltavaksi. Alustavasti kaavaillut vastatoimenpiteet – Russia Todayn kieltäminen Britanniassa, jättäytyminen pois Venäjän vuoden 2018 World Cupista – paljastivat absurdin epäsuhdan. Skripal oli Britannian kansalainen, kollateraaliset vauriot olivat laajat (38 ihmistä, joukossa yksi brittiläinen poliisi, loukkaantui vakavasti), ja hyökkäys tapahtui kaupungissa jossa sijaitsee Britannian maavoimien päämaja. Alueella asuu lukuisia entisiä ja nykyisiä korkea-arvoisia upseereita perheineen, ja juuri siksi Skripal valittiin kohteeksi. Se, että Britannia toimisi näin samankaltaisessa paikassa Venäjän alueella, on ajatuksenakin mahdoton.

Britannian hallitus harjoittaa nyt sukkuladiplomatiaa, ja tavanomaisista taloudellisista ja poliittisista pakotteista käydään keskustelua. Kuten tavallista, Britannian rooli venäläisten rahavirtojen napana – äskettäin asiaa käsitteli fiktion muodossa erinomainen McMafia – on tarkastelun alla. ”Diplomaatteja” karkotuksiin liittyy naurettava kuvitelma, että näin heikennetään Venäjän tiedusteluvalmiuksia ”vuosikymmenten ajaksi”. Toista tusinaa epäilyttävää kuolintapausta – mukaanlukien yksi, joka tapahtui välittömästi Salisburyn jälkeen – on nyt viranomaisten tutkittavana. Keinovarannon kovimmassa päässä näyttäisivät olevan NATOn vahvistaminen ja kybersodankäynti, joka saattaa sisältää vahingoittavia tietovuotoja Putinin haalimista omaisuuksista.

Kuitenkin, viimeksi mainittua lukuunottamatta kaikki nämä keinot vain vahvistavat Putinin asemaa presidentinvaaleissa. Kuten heikkenevälle, kalkkeutuneelle diktatuurille sopiikin, Venäjä pyrkii eristäytymään. Nyt kun ilmaisunvapautta on jyrkästi rajoitettu, eristäytymispolitiikan aiheuttamilla taloudellisilla kärsimyksillä ei ole poistoventtiiliä. Samasta syystä Margaret Thatcher vastusti pakotteiden asettamista Etelä-Afrikalle 1980-luvulla: hän tiesi, että ne vahingoittaisivat vain yhteiskunnan alempia kerroksia, eivät sen johtoa. Sama pätee nyt Venäjään, johon välimme ovat huonommat kuin jopa kylmän sodan aikaan. Kuitenkin Theresa Mayhin kohdistuvan paineen takia hänen täytyy nyt rakentaa Putinin hiekkasäkkivallista korkeampi (kenties jopa antamalla matkustusvaroitus Venäjälle). Britanniassa asuvien venäläisten oligarkkien vastaiset toimet – joiden kuvitellaan kääntävän heidät Putinia vastaan – lujittavat samalla tavoin Putinin valtaa Venäjällä hävittäessään ulkomaisen turvasataman. Entä ”Londongradin” asukkaiden pakottaminen yhteistyöhön Kremliä vastaan? No, Salisburyssa nähtiin mitä siitä seuraa. Ei ihme, että Putin vastasi niin ivallisesti erään BBC:n toimittajan kysymykseen tällä viikolla.

Venäjän kyvyllä käyttää länttä hyväkseen on myös pitkälle ulottuvat kulttuuriset juuret. Lännessä käynnissä olevan ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” vallankumouksen siemeniä kylvi Venäjä vuosikymmenten ajan. Tämän prosessin pääpiirteitä kuvaili paljon varhaisempi loikkari, Juri Bezmenov, joka selitti miten moraalin rappeuttaminen oli avain vapaan yhteiskunnan kulttuuristen normien heikentämiseen. Länsimaisiin yhteiskuntiin ilmaantuneet rajut jakolinjat ovat pitkälti tämän uusmarxilaisen ajattelutavan tulosta.

Kukaan ei ymmärrä tätä paremmin kuin vanha KGB-mies Vladimir Putin. Nyt lännen demoralisaatio on saavuttanut sellaisen liikevoiman, että hän on onnistunut suorittamaan nerokkaan takinkäännön. Ryhtymällä perhearvojen puolustajaksi hän kykenee nyt tavoittamaan juuri ne, jotka olisivat ennen olleet jyrkimpiä kylmän sodan miehiä. Kun kolmannen sukupolven marxilaisuus leviää yhä laajemmalle, uskonnolliset konservatiivit kääntyvät Venäjän uuden kulttuurinormiston puoleen. Lauren Southernia estettiin äskettäin pääsemästä Britanniaan, ja viranomaiset ilmeisesti kysyivät häneltä kuulustelussa, kannattiko hän kristittynä autoiskuja muslimeja vastaan. Mitä enemmän tällaista ”edistystä” pakkosyötetään lännessä, sitä useammin Putin toivoo kuulevansa hokeman: ”Venäjällä tällaista ei tapahtuisi.” Ja samalla hänen sisäpolitiikkansa kohentaa homofobisen konservatismin kauhukuvaa, joka radikalisoi edistysmielisiä entisestään. Jos polarisaatio on tie kaaokseen, Putinilla on ohjakset käsissään.

Mutta vaikka Putin löytää pääosan kulttuurisesta yleisöstään oikealta, myös vasemmalta löytyy poliittista yleisöä. Myrkytystapauksen yhteydessä kovan linjan vasemmistolainen oppositiojohtaja Jeremy Corbyn hämärsi Venäjän syyllisyyttä ja yritti syyttää brittihallitusta venäläisten lahjoitusten hyväksymisestä ja diplomaattisten varojen leikkauksista. Alt-right -väen tavoin hän näyttää pitävän myrkyttämistä halveksimansa kansainvälisen järjestyksen tekemänä ”äärimmäisenä trollauksena”. Putinin tavoin hän hyödyntää maskirovka-strategiaa – totuuden peittämistä salaliittojen ja vastasalaliittojen alle, kunnes vain hänen näkemyksensä asiasta hyväksytään. Kaikkien marxilaisten tavoin hän kelpuuttaa ystäväkseen vihollistensa vihollisen, mistä sellainen sitten löytyykin.

Jos eristäminen lujittaa Putinin otetta vallankahvasta ja lähentyminen vain avaa hänelle uusia vaikutuskanavia, mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Kuten Hitlerin ja Stalinin kohdalla aiemmin, nytkin diktatuuria vastaan on vain yksi todellinen kryptoniitti: pilkka. Kaikkein eniten Putin himoitsee julkisuuden happea ajaakseen agendaansa lännessä, ja sitä hän on tähän mennessä saanut yllin kyllin. Jos länsi haluaa murentaa Putinin valta-asemaa, jonka se itse on auttanut häntä rakentamaan, sen tulisi ryhtyä säälimättömään irvailukampanjaan sekä Venäjällä että muualla. Tämä saattaa tuntua epärealistiselta vastineelta hermomyrkyille, mutta juuri näin demokratia saa alkunsa.

Toby Guise on Lontoossa asuva journalisti ja kirjailija. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 16.3.2018.

Tietoja

This entry was posted on maaliskuu 19, 2018 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: