Pimeyden sydän Kajaanissa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Sivilisaation romahdus kiehtoo taiteilijoita, eikä suotta. Jo aiheena se sisältää jylhää draamaa, ja mikä olisikaan kätevämpi tapa eritellä yhteiskunnan pimeitä puolia kuin kuvaamalla yksityiskohtaisesti sen tuhoa? Jos tuntee itsensä ulkopuoliseksi omassa ajassaan, niin kuin moni taiteilija tuntee, kertomus romahduksesta tarjoaa mahdollisuuden kirjalliselle kostolle: kaiken inhoamansa voi repiä ja polttaa maan tasalle romaanin tai runoelman sivuilla.

Lisäksi jälkiapokalyptinen maailma näyttäytyy uutena alkuna, puhtaana kankaana jolle voi hahmotella uuden järjestyksen ääriviivat ilman aikalaisrappion painolastia. Ongelmaksi tosin muodostuu tietoisuus siitä, että todellisuudessa elämää järjestäytyneen yhteiskunnan raunioissa hallitsisi pitkään nälkä, raadanta ja väkivalta. Ja jos tuho olisi saapunut tavalla, joka on vienyt elämän edellytykset, muuta ei olisi myöhemminkään odotettavissa.

Rikoskirjailija Harri V. Hietikko on uutuusromaanissaan Pandemian jälkeen ratkaissut pulman omalla tavallaan. Siinä romahdusta ei ole aiheuttanut ekokatastrofi tai ydinsota, vaan pandemia kolmeksi ristitty kuumetauti on hetkessä vähentänyt maapallon ihmispopulaation kymmenesosaan. Suurin osa teknologiasta on käynyt hyödyttömäksi, mutta vettä voi yhä juoda ja maata viljellä. Pankkikortit, osakkeet ja vanha rahakin ovat menettäneet arvonsa, mutta vaihtokauppaa käydään hopean ja polttoaineen avulla. Elämästä on tullut karumpaa muttei mahdotonta, ja raunioille rakennetussa sivistyksessä henkisilläkin arvoilla on paikkansa.

Hietikon romaanissa vanha järjestys ei ole itse aiheuttanut tuhoaan eikä edes olisi voinut estää sitä. Mutta kaikesta päätellen se oli kypsä romahtamaan vähäisemmänkin koettelemuksen kohdatessa:

Dosenttien ja juristien saivartelu siitä, mitä termiä olisi soveliasta käyttää käynnissä olevasta mullistuksesta, ilman että se aiheuttaisi toiseuden kokemusta millekään väestöryhmälle, ehti tietenkin alkaa.

Desanttien ja turistien pohdiskelut siitä, voitaisiinko lievät karanteenitoimenpiteet ottaa harkintaan, vaikka ne saattaisivat loukata jonkun vähemmistöryhmän tuntemuksia, ehtivät myös käynnistyä.

Romahduksen jälkeisessä Suomessa järjestyksen on ottanut valvontaansa ainoa joukko, joka impotentissa vanhassa maailmassa edusti jonkinlaista kollektiivista kokemusta ja yhteismitallista moraalia: asevelvollisuusarmeija. Turusta vanhalle itärajalle ulottuvaa laajahkoa maa-aluetta hallitsee Auktoriteetiksi kutsuttu sotilashallinto, jonka pystyttämä järjestelmä on sekoitus spartalaista sotilasvaltiota ja feodalismia.

Harri V. Hietikko

Kolmeen kastiin jakaantuvassa väestössä kansalaisilla eli asekuntoisilla miehillä ja naisilla on laajimmat oikeudet, ja he muodostavat hallitsevan eliitin. Toisena hierarkiassa ovat asukkaat, jotka asuvat ja työskentelevät Auktoriteeetin alueella. Muukalaisilla eli valta-alueen ulkopuolisilla ei puolestaan ole mitään asemaa tai oikeuksia, vaikkakin he saattavat kelpoisuutensa todistettuaan päästä asukkaan asemaan. Kuria pidetään yllä erilaisin rangaistuksin, joiden asteikko ulottuu sakosta ja jalkapuusta amputaatiolla kovennettuun karkotukseen. Vankeus on rangaistusmuotona lakkautettu tehottomana, pelotteena toimivat fyysinen kipu ja kunnian menetys.

Kirjan minäkertoja ja päähenkilö on Naavasaappaan nimellä tunnettu Auktoriteetin upseeri, sotilasarvoltaan luutnantti. Tämä tohtorinmiekkaa henkilökohtaisena aseenaan kantava lonely rider -hahmo saa tehtäväkseen etsiä ja surmata Kajaanissa joukko-osastoaan komentava salaperäinen eversti Zeta. Eversti Zetalla on aiemmin ollut merkittävä asema Auktoriteetissa, mutta sittemmin hän on ilmeisesti menettänyt järkensä, alkanut toimia omavaltaisesti ja kääntynyt hallintoa vastaan. Tehtävän suorittaakseen Naavasaappaan on vaellettava pitkä ja vaarallinen matka Auktoriteetin valta-alueen ulkopuolisilla seuduilla, joiden erämaissa ja hylätyissä kaupungeissa majailee irtolaisia, rikollisjoukkioita ja outoja uskonnollisia kultteja.

Naavasaappaan matkasta muodostuu parodinen mukaelma Joseph Conradin romaanista Pimeyden sydän ja siihen löyhästi perustuvasta elokuvasta Ilmestyskirja. Nyt. Sankari kohtaa matkallaan huoltoasemaa tukikohtanaan pitävän arabirikollisten joukon, Pirkanmaalla toimivan moottoripyöräjengin joka on sodassa Hämeen keisarin kanssa, ja sotilasosaston joka soittaa taistelulaununaan Paula Koivuniemen ”Aikuista naista”. Lähempänä määränpäätä vastaan tulee höryjunalla liikkuva joukko Valamon ortodoksimunkkeja, jotka etsivät paikkaa johon perustaa uusi luostari.

Hietikko on rakentanut tarkoitusperiään varten maailman, jossa tuhoa edeltävältä ajalta säilynyt teknologia sekoittuu elvytettyihin ikivanhoihin välineisiin ja käytäntöihin. Modernia ja arkaaista ei tavanomaisessa merkityksessä enää ole, koska maailma jäsentyy eri tavoin kuin ennen. Tarinaan kuuluu myös unijaksoja, jotka pikemminkin punoutuvat teemoihin ja ohjailevat kerronnan virtaa kuin tarjoavat suoria tulkinta-avaimia. Päähenkilö on taudin jälkivaikutuksena saanut kyvyn nähdä välähdyksiä tulevasta, ja lopussa hän voi todeta nähneensä kaiken aiemminkin. Eletään sankariaikaa, jossa soturi on myös näkijä, ennustaja ja aliseen matkaaja.

Pandemian jälkeen ei siis ole realistinen kuvaus romahduksen jälkeisestä maailmasta, eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Pikemminkin se on myyttinen tarina, joka käsittelee ikiaikaisia kysymyksiä sankaruudesta, järjestyksen ja kaaoksen vuorottelusta ja yhden sukupolven uhrautumisesta seuraavan hyväksi. Hietikko ei pyri vakavissaan spekuloimaan, millainen maailma kenties saattaisi olla katastrofin jälkeen, vaan romuttaa tuntemamme maailman tutkiakseen mielen myyttisiä kerrostumia, jotka ovat läsnä kaikkina aikoina. Tutkimus avaa niin moninaisia näköaloja, että väkisinkin alkaa pohtia, saako Pandemian jälkeen jatko-osia.

Vaikka Pandemian jälkeen ei ole missään tavanomaisessa merkityksessä poliittinen romaani, se tuo monet ”vaihtoehtoisen oikeiston” ajatukset spekulatiivisen fiktion piiriin. Sen kuvitteellinen maailma toimii peilinä omallemme, eikä siinä näkyvä kuva ole kaunis. Ne arvot, joita tänään pidetään barbaarisina tai vanhentuneina, ovat juuri niitä joita tarvitaan painiessa olennaisten ongelmien kanssa. Modernin maailman ylimmäksi arvoksi nostettu suvaitsevaisuus on puolestaan kyynistä huolettomuutta ja silmien sulkemista vääryydeltä. Yhteiskunnan laillinen perusta on ”omanvoiton pyytäjien hiekkaan piirtämä tarkoitushakuisen harhaanjohtamisen labyrintti.” Kirjan keskeinen kysymys kuuluu: kuinka paljon meidän on muututtava sisäisesti kestääksemme ne ankarat ajat, jotka muodossa tai toisessa ovat piakkoin edessä? Ja onko se meille edes mahdollista, vai jääkö uusien ja parempien totuuksien muodostaminen tulevien polvien tehtäväksi?

Hietikon kirjan epäsovinnaista henkeä lujittaa poikkeuksellinen tyylillinen vaisto. Olen jo pitkään uskonut, että taloudellisella päälauseproosalla ei ole enää annettavaa Suomalaiselle kirjallisuudelle, mutta Hietikko onnistuu kuin onnistuukin kohottamaan ryöstöviljellyn tyylin uuteen rekisteriin. Suoraviivainen kerronta murtuu jatkuvasti rivin mittaisista kappaleista koostuvaksi proosarunoudeksi, joka tuo romaaniin homeerisen eepoksen henkeä.

–

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen (Reuna, 2018)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.