SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Eduard Limonovin ihmeellinen elämä

ALARIK NOTIS

Venäjän lähihistoriaa tunteville ja poliittisiin ja kulttuurisiin marginaali-ilmiöihin perehtyneille Eduard Limonovin nimi saattaa olla tuttu, mutta suurimmalle osalle suomalaisista hän on varmasti melko tuntematon. Ei allekirjoittaneellakaan aiemmin ollut minkäänlaista kokonaisvaltaista käsitystä kiistellystä persoonasta, joka on vaiherikkaan elämänsä aikana elänyt underground-kirjailijana Moskovassa, kodittomana New Yorkissa, maanpakolaisena, vallankumouksellisena, soturina Balkanin sodissa, poliittsena vankina ja pakkotyöläisenä Putinin Venäjällä, seurapiirikirjailijana Pariisissa ja niin edelleen.

Käsitykseni Limonovista perustuivat vain eri yhteyksissä vastaan tulleisiin viitteisiin ja katkelmiin, kunnes luin valkoisista venäläisistä emigranteista polveutuvan ranskalaiskirjailijan Emmanuel Carrèren hänestä kertovan ja suomennoksen esittelytekstin mukaan “puoli-fiktiivisen” elämäkerran, lakonisesti nimetyn Limonovin, jonka Kristina Haataja on suomentanut.

Kirjan sankarin tarina alkaa toisen maailmansodan viimeisinä vuosina Ukrainassa. Lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa hän viettää näköalattomassa teollisuuskaupungissa, jossa sodan jälkeenkin on puutetta kaikesta. Jo nuorena hän runoilee ja kirjoittaa ja jo nuorena hän haaveilee poikkeuksellisesta elämästä. Hän ei kuitenkaan ole mikään herkkä runopoika vaan “kovanaama”, tai ainakin haluaa olla. Hän haluaa elää väkevästi, täysillä, tavallisten ihmisten yläpuolella. Tämä asenne säilyy hänellä läpi elämän ja lukijalle se toimii selittävänä kaavana, jonka kautta kirjailijan valintoja ja vaiheita tulee pyrkiä ymmärtämään.

Limonov, oikealta nimeltään Savenko, olisi tietysti voinut elää täysin tavallisen neuvostoliittolaisen elämän, mutta hänen asenteensa ja olemuksensa kapinoi tavallisuutta vastaan palavasti ja ehdottomasti. Hänen elämänjanonsa ajoi häntä eteenpäin itseään säästämättä. Limonovin isä oli NKVD:n palveluksessa, eli tšekisti, hänen uransa eteneminen oli tyssännyt ja häneltä puuttui kunnianhimoa. Hän hyväksyi osansa, mitä Limonov halveksui. Eduard tavoitteli suuruutta, kuuluisuutta, ihailua, eikä sallinnut itsensä tyytyä, pysähtyä tai luovuttaa. Savenko ei olisi mitenkään voinut sopeutua neuvostoliiton mittapuulla suhteellisen hyvin toimeentulevien vanhempiensa pysähtyneeseen elämäntapaan, ja niinpä hänestä tuli Limonov. Nimi on viittaus limonkaan, “sitruunaan”, joka sotilasslangissa tarkoittaa käsikranaattia.

Nuoruutensa Limonov viettää neuvostoliittolaisissa jo legendaksi muodostuneissa underground-taitelijoiden piireissä. Tätä ajanjaksoa käsittelevä osuus on kirjassa pullollaan herkullisia, mielenkiintoisia ja -vikaisia anekdootteja elämästä Neuvostoliitossa yleensä ja toisinajattelijoiden elämästä erityisesti. Koska toisinajattelijoiden runoja ja kirjoituksia ei Neuvostoliitossa julkaistu, oli jokaiselle oikealle underground-kirjailijalle kunnia-asia, että hän ei ollut koskaan julkaissut yhtikäs mitään. Toisinajattelijan elämä ei kuitenkaan ollut enää hengenvaarallista, niin kuin Stalinin vuosina. Vallankumous oli lakannut syömästä lapsiaan, se oli erään tunnetun toisinajattelijan sanoin muuttunut kasvissyöjäksi.

Kunnianhimonsa ja päättäväisyytensä puskemana Limonov hakeutuu provinssista kaupunkiin, periferiasta keskukseen. Moskovassa hän alkaa niittää mainetta kirjailijana ja toisinajattelijana. Näihin aikoihin useat neuvostoliittolaiset toisinajattelijat karkoitettiin maasta, sellaiset kuin Solženitsyn ja Brodsky. Limonov ei pitänyt kummastakaan. Hän ei ensinnäkään pitänyt siitä, että joku muu sai paistatella julkisuudessa samalla kun hän oli pimennossa. Ja toiseksi, Solženitsynin aloittama stalinismin ja bolševikkien rikosten julkinen puinti alkoi hänestä, tšekistin pojasta, tuntua masokistiselta itserääkkäykseltä ja -häpäisyltä.

Limonov, kuten suuri osa venäläisistä, oli aina pystynyt turvautumaan siihen ajatukseen, että stalinismin rikoksista ja neuvostojärjestelmän puutteista huolimatta Neuvostoliitto oli sentään suurvalta ja he sentään saivat lännen “löysämunat” tutisemaan punteissaan. Tämäkin voi tuntua ristiriitaiselta, kun kyseessä on henkilö joka pyörii toisinajattelijoiden piirissä ja lähtee tai passitetaan, miten sen sitten haluaakin tulkita, maanpakoon Neuvostoliitosta. Kun Moskovan itseriittoisilla underground-piireillä ei ole enempää annettavaa Limonoville, lähtee hän Solženitsynin tavoin Yhdysvaltoihin.

Limonovin New Yorkin vuodet ovat yhtä vuoristorataa. Lupaavan alun jälkeen hän kokee romahduksen, elää rappioelämää ajoittain kodittomana ja alkoholisoituneena. Mutta koska hän ei ole luovuttaja, kääntää hän kokemuksensa kirjalliseksi läpimurroksi. New Yorkista hän päätyy Pariisiin, missä hän törmää ohimennen tulevaan elämäkerturiinsa, ja Neuvostoliiton romahdettua hän palaa takaisin Venäjälle, joka on lievästi sanottuna sekaisin. Siellä hän sekaantuu politiikkaan, liittyy Jeltsinin vastaiseen vallankaappausyritykseen ja sen epäonnistuttua perustaa lännessä hämmenystä aiheuttaneen Kansallisbolševistisen puolueen, joka on iloinen sekoitus kommunismia ja fasismia punk-asenteella höystettynä, mutta joka 90-luvun Venäjällä ei kummastuta ketään. Siellä se on normalno. Puolueen johtajana hän on yhdistelmä maanalaista vallankumouksellista, hengellistä gurua ja poliitikkoa. Välillä hän piipahtaa Balkanilla sotimassa serbien laskuun.

Carrère kuvaa kohdettaan ristiriitaisin tuntein, mikä onkin luonnollista koska Limonov on päällisin puolin mitä ristiriitaisin hahmo. Olemukseltaan pikkuporvarillisen, keskiluokkaisesta ja “hyvästä kodista” kotoisin olevan Carrèren on ajoittain hankala suhtautua Limonovin provosoivaan, räiskyvään ja äärimmäiseen tyyliin, hänen elämänvalintoihinsa, politiikkaansa, sotakokemuksiinsa ja naissuhteisiinsa. Silti Carrère ei voi kuin tuntea kunnioitusta Limonovin ehdottomuutta ja rehellisyyttä kohtaan ja viehättyä omaansa huomattavasti mielenkiintoisemmasta elämästä.

Eduard Limonov ja Emmanuel Carrère.

Kirjan mielenkiintoisintia antia on juuri sen tarjoama perspektiivi Venäjän lähihistoriaan ja siihen, miten venäläiset itse kokevat sen. Neuvostoajan toisinajattelijalle Limonoville Neuvostoliiton romahdus oli, kuten Vladimir Putinillekin, täydellinen “katastrofi”. Sitä se oli myös tavallisille venäläisille, joiden elintaso romahti ja eliniänodote putosi vuosikymmenellä parissa vuodessa. Valtion omaisuuden ryöväsivät viekkaat oligarkit, jotka vetelivät politiikan naruja. Venäjästä tuli hetkessä kehitysmaa, villi itä, joka ei enää herättänyt minkäänlaista puntin tutinaa lännen löysämunissa. Ennen oli ollut jotain, mihin uskoa ja mistä olla ylpeä, nyt oli vain opportunismia, kyynisyyttä ja hedonismia ja suurimmalle osalle silkkaa köyhyyttä ja kurjuutta.

Limonovin kautta pääsemme tutustumaan Venäjän lähihistoriaan ja sen henkilögalleriaan. Tapaamme Garri Kasparovin, Vladimir Zhirinovskin, Aleksandr Duginin ja monia muita. Näemme myös, miten Putinin Venäjän politisoitunut ja korruptoitunut oikeuslaitos tekaistuin syytöksin tuomitsee sankarimme vuosiksi pakkotyöleirille, missä hän kuitenkin tuntuu viihtyvän melko hyvin. Elämäkerturi pitääkin pakkotyöläis-Limonovia kirjansa kaikista eri Limonoveista sympaattisimpana.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on hienosti ja empaattisesti, joskaan ei kritiikittömästi kirjoitettu elämäkerta poikkeuksellisen ihmisen poikkeuksellisesta elämästä. Kirja etenee sujuvasti eikä suomennoksessa ole moitittavaa. Limonovin eri elämänvaiheet, teot, sanat ja filosofia ovat paitsi erikoisia, myös ajatuksia herättäviä, ja kirjan tarjoama näkökulma itänaapurimme todellisuuteen on valaiseva. Carrèren suhde kohteeseensa on etäisen lämmin. Limonovin tietyt teot ja piirteet herättävät hänessä vastenmielisyyttä, mutta hän ei siltikään voi olla hieman ihailematta tätä erityislaatuista ihmistä, joka on ainakin näennäisesti yhtä ristiriitainen kuin isänmaansakin.

Emmanuel Carrère: Limonov (suomentanut Kristina Haataja. Like, 2013)

Alarik Notis asuu pääkaupunkiseudulla. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

%d bloggers like this: