Antropomorfismin puolustus

JEF COSTELLO   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

”Minusta tuo on inhimillistämistä,” sanoi eläinlääkäri. Olin tuonut kissani rutiinitarkastukseen ja kuvailin jotain sen tekemää söpöä juttua. En muista, mitä se oli (tämä tapahtui joitakin vuosia sitten). Mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun eläinlääkäri oli sanonut minulle niin, ja olin kuullut saman ikävystyttävän syytöksen muiltakin.

Näin tapahtui yleensä silloin, kun kuvailin tilannetta, jossa kissa mielestäni ilmaisi tunteitaan tai osoitti kiintymystä. Jatkoin ”inhimillistämistä” kun kissani kuoli ja elin pari vuotta kämppäkaverin kanssa, jolla oli koira – koira, johon kiinnyin (ennalta-arvattavasti) hyvin, hyvin syvästi. Elämäni aikana minut on omistanut kaksi kissaa ja kolme koiraa, jos kämppäkaverini koira lasketaan mukaan. Olen jakanut eläinten kanssa niin suuren osan elämästäni, että tuntuu oudolta jos mitään eläintä ei ole läsnä (epäröin uuden lemmikin hankkimista, koska haluaisin matkustella).

Yleisesti ottaen viihdyn paremmin eläinten kuin ihmisten seurassa. Minusta eläimiä on paljon helpompi ymmärtää, ja tunnen paljon enemmän sympatiaa niitä kohtaan. Unohdan usein tuntemieni ihmisten lasten nimet, mutta muistan aina heidän koiriensa nimet. Etäystävyyksissä minulla on tapana kysyä ystäviltäni, mitä heidän lemmikeilleen kuuluu, ja vasta sen jälkeen muistan kysellä lasten vointia. Olen hulluna Facebookin lukemattomiin söpöihin eläinvideoihin. Tiukan paikan tullen olisin luultavasti valmis lähettämään miljoonia ihmisiä kuolemaan ja nukkuisin sen jälkeen kuin lapsi. Mutten kestä katsoa, kun eläin kärsii.

Vaikka toisin voisi luulla, en suhtaudu eläimiin ”imelästi” (niin kuin prinsessa Anne sanoisi). Uskon esimerkiksi, ettei äärimmäinen hemmottelu ja paapominen ole hyväksi koirille, vaan ne pitää kouluttaa kunnolla. Koirat, kuten lapsetkin, kaipaavat selkeitä rajoja (riippumatta siitä mitä he itse sanovat). Esimerkiksi säikähtänyttä koiraa ei auteta halaamalla ja lässyttämällä ”Voi pientä kultaa!” Sellainen vain vahvistaa koiran tunnetta siitä, että jokin on hätänä. Paljon paremmin sen saa rauhoitettua olemalla tyyni ja luja.

Mikään ei ole minulle selvempää kuin että koirat ja kissat osoittavat ”inhimillisiä” tunteita. Muista eläimistä en osaa sanoa. Minulla on ollut hyvin vähän kontakteja hevosiin, lintuihin ja muihin kesytettyihin olentoihin – vaikka vietinkin paljon aikaa erään ystäväni koirasuden kanssa ja kiinnyin siihen valtavasti. (Kun se kuoli, lähetin perheelle surunvalittelukortin.) Mutta tähän sisältyy eräs ongelma – siis käsitykseen, että eläimillä on ”inhimillisiä tunteita”. Nimittäin lausumaton oletus, että vain ihmisillä on tunteita.

”Antropomorfismin” todellinen ongelma on siinä, että se piirtää tarkan rajan ihmisten ja kaikkien muiden eläinten väliin. Tätä rajaa on korostettu länsimaisen filosofian traditiossa ja juutalaiskristillisessä traditiossa. On esimerkiksi väitetty, että vain ihmisillä on ”järki” tai ”sielu”. Descartes (dualisti, jonka mielestä mieli on aineeton ja mahdoton hävittää) väitti, että eläimet ovat vain karvaisia automaatteja. Selvästikään Descartesilla ei koskaan ollut kissaa tai koiraa.

Kuitenkin useimmat niistä, jotka syyttävät minua ”inhimillistämisestä”, ovat reduktiivisia materialisteja, jotka joko ovat saaneet jonkinlaisen tieteellisen koulutuksen tai kuvittelevat saaneensa. Joka tapauksessa, modernin biologian mukaan evoluution mittakaavassa ei ole tarkkoja rajoja. Toisin sanoen, tiettyjen elinten, käyttäytymismallien ja elintapojen varhaismuotoja löytyy aiemmista organismeista. Tai kääntäen, myöhemmistä organismeista löytyy kehittyneempiä muotoja piirteistä, jotka olivat aiemmin läsnä alkiomuotoisina. Näin ollen syytös ”antropomorfismista” ja oletus ihmisten ja muiden eläinten ehdottomasta erillisyydestä on yhteensopimaton luonnontieteellisen, evolutionaarisen itseymmärryksen kanssa. Se on jäänne juutalais-kristillisestä traditiosta (jonka rationalisoitu muoto vanhan Descartesin filosofia oli).

Jos ymmärrämme kaikki elävät olennot, meidät itsemme mukaanlukien, osaksi elämän jatkumoa, käsitämme ettei tarkkoja rajoja ole. Olennot ja niiden piirteet pikemminkin sulautuvat asteittain toisiin. Näin ollen olisi outoa, jos koirat ja kissat eivät osoittaisi ”inhimillisiä tunteita”. Oikeasti ne vain osoittavat ”tunteita”, eikä kenellekään pitäisi tulla yllätyksenä, että niissä on paljon yhteistä omiemme kanssa. Omamme ovat kenties monimutkaisempia, ja joidenkin ihmisten kohdalla jalostuneempia. Mutta pohjimmiltaan ne ovat pitkälti samanlaisia. Eläimet osoittavat suuttumusta, iloa, yksinäisyyttä ja surua. Ne osoittavat myös alkeellista huumorintajua. Sen voi huomata kun ne ovat leikkisällä tuulella ja kun ne toisinaan kujeilevat kustannuksellamme.

Ja kyllä, eläimet tuntevat rakkautta. Kaikesta sietämästäni reduktionistisesta, näennäistieteellisestä antropomorfismin vastaisesta roskasta pahin on väite: ”Ei kissasi kiehnää sinua vasten siksi, että rakastaisi sinua. Se vain hakee lämpöä.” Tällaisia puhuvat ihmiset pitäisi nylkeä elävältä. Mistä he sen tietävät? Eläinlääkäri menee sanattomaksi, jos häneltä kysyy tätä. Kissan käytöksen voi tulkita mekaaniseksi lämpöhakuisuudeksi vain, jos uskoo kartesiolaiseen käsitykseen karvaisista automaateista. Mutta paljon nykyaikaisemman, tieteellisemmän ja darwinistisemman ”jatkumomallin” perusteella väitän, että on paljon järkevämpää tulkita kissan kiehnäyksen kumpuavan impulssista, joka ei ole juurikaan erilainen kuin ihmisen kiehnäyksen laukaiseva impulssi: toisin sanoen, aidoista rakkauden tunteista.

Tietenkään kaikki eläinlääkärit ja tutkijat eivät ole näin sameajärkisiä. Keskustelin kerran pitkään tästä aihepiiristä biologin kanssa, joka omisti useita koiria. Hän kiteytti asian lopullisesti kolmeen sanaan: ”Ne rakastavat meitä.”

Internetin söpöjä eläinvideoita on luultavasti jo miljoonia, ja törmään päivittäin vähintään yhteen uutisvirrassani. Katson useimmat niistä ja jaan niitä usein ystävilleni. Miksi ne ovat niin vetoavia? Harvoin ymmärretään, että nämä videot paitsi tuottavat ilmeisiä tunne-elämyksiä, myös saavat meidät ihmetyksen valtaan. Lukuisat niistä näyttävät eläinten käyttäytyvän ”ihmisten tavoin” – esimerkiksi tämä. Videon postannut sanoo siinä olevan kaksi sisarusta, jotka nahistelevat keskenään niin kuin sisarukset. (Oletan, että videon koirat ovat sukua keskenään.) Ja korkeampien selkärankaisten luokassa sisarukset nahistelevat (ja osoittavat rakkautta ja kiintymystä), olivatpa ne sitten ihmisiä tai koiria.

Jotkut ovat kenties saaneet tarpeeekseen söpöistä eläinvideoista (Sean Tejaratchi parodioi ilmiötä loistokkaasti täällä). Mutta nämä videot ja reaktiomme niihin ovat erittäin tärkeitä. Tunnemme ihmetystä eläinten käyttäytyessä ”inhimillisesti”, koska meidät ovat ohjelmoineet ihmetystä, kauneutta ja rakkautta inhoavat pikkusieluiset, lattapäiset, räkänokkaiset, kaunaiset ”asiantuntija”nörtit, jotka eivät oikeasti tiedä paskaakaan mistään. Alamme tajuta, että he ovat väärässä, ja että eläimet ovat paljon enemmän kaltaisiamme kuin olimme kuvitelleet (ja niinpä mekin olemme hyvin samankaltaisia kuin ne).

Kyllä, ihmisten ja eläinten välillä on suuria eroja. Mutta ne ovat pikemminkin aste-eroja kuin olemuksellisia eroja. Onko eläimillä järki? On, mutta hyvin karkeatekoinen sellainen. Tämäkin asia sijoittuu jatkumolle (täältä voi katsoa, kuinka varis ratkaisee tehtävän). Olisiko ero siinä, että ihmiset ovat itsestään tietoisia mutta eläimet eivät? No, tämäkin sijoittuu jatkumolle. Eläimillä on alkeellinen itsetietoisuus, ainakin omasta ruumiistaan, sillä muuten ne eivät selviytyisi hengissä. Kun jokin koskettaa koiran häntää, reagoidakseen koiralla on oltava vaistomainen käsitys, että ”se on minun häntäni”. Ja ellei niillä olisi vaistomaista käsitystä, että ”teen jotakin väärin”, ne eivät voisi muuttaa taktiikkaansa useita kertoja yrittäessään ratkaista ongelmaa.

Ne rakastavat, vihaavat, hymyilevät (kyllä, koirat oikeasti hymyilevät), kaipaavat kumppanuutta ja kiintymystä, tuntevat kiitollisuutta, masentuvat, öykkäröivät, puhuvat (tai yrittävät puhua), ja surevat omiensa tai meidän kuolemaa. Ne eivät ole robotteja tai leluja, vaan tuntevia olentoja kuten mekin. Epäilen myös vahvasti, että ne tietävät enemmän kuin uskomme (kysykää vaikka Rupert Sheldrakelta). Joten, kun koirasi tervehtii sinua, laske ostoskassisi ja tervehdi sitä (tai häntä) takaisin. Kun tönäiset kissaa jalallasi, sano ”anteeksi” (se on kohteliasta).

Ystävät, laulan antropomorfismin ylistystä!

Paitsi mustiin sovellettuna.

–

Jef Costello kirjoittaa Counter Currents -verkkojulkaisuun.