SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Eksistentialistisia teemoja Pentti Linkolan tuotannossa

PETTERI HILLEBRAND

Kirjailija Pekka Suhonen on todennut, että Pentti Linkola ”kuuluu siihen sukupolveen, jonka nuoruusajan kulttuuri-ilmastossa sivullinen ongelmineen viihtyi ja eksistentialismin aallot ’Inhoineen’ ja mustine villapaitoineen loiskuivat” (Parnasso 7/1975, s. 444).

Suhonen on varmaan oikeilla jäljillä, kun hän viittaa Colin Wilsonin tutkielmaan Sivullisen ongelma (1956, suom. 1958 ja 2007).

Wilsonin tarkastelemat taiteilijat, kirjailijat ja kirjallisuuden henkilöt eivät sopeudu yhteiskuntaan. He hylkäävät sovinnaiset elämänmallit. He tavoittelevat jotain kestävämpää, todempaa ja tyydyttävämpää.

Noinhan Linkolakin toimii. Hänen sivullisuudessaan on vain se erityispiirre, että hän kapinoi – ainakin omien puheittensa mukaan – rakkaudesta luontoon. Hän katsoo, että vallitseva elämänmuoto tuhoaa sen, mitä hän pitää luontona. Niinpä hän hylkää vallitsevan elämänmuodon ja lähtee etsimään ekologisempaa vaihtoehtoa.

Entä eksistentialismi? Minkä verran Linkolan ajattelussa on eksistentialismia? Miltä hänen ratkaisunsa vaikuttavat, jos niitä arvioi eksistentialismin valossa? Näihin Suhonen ei syvenny.

Sivullisuus on tietysti eksistentialismin suuria teemoja, kovaa ydintä esimerkiksi Jean-Paul Sartren romaanissa Inho (1938, suom. 1947) ja Albert Camus’n romaanissa Sivullinen (1942, suom. 1947).

Ja käsitteleehän Linkola muitakin eksistentialistisia teemoja: vieraantumista, ahdistusta, puutetta, liiallisuutta, vapautta, valintoja…

Mutta nämäkin teemat hän ankkuroi omaan luontokeskeiseen maailmankuvaansa. Niin hän päätyy näkemyksiin, joita eksistentialisti ei voi hyväksyä. Ei ainakaan sartrelainen eksistentialisti.

Vieraantumista tehtaissa ja toimistoissa

Vieraantumisen teema tulee esiin jo Linkolan varhaisessa esseessä ”Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio?”. Linkola pohtii siinä teollistumisen hyötyjä ja haittoja. Yhtenä haittana hän näkee vieraantumisen. Hän väittää, että teollisuusyhteiskunnassa ihminen vieraantuu omasta itsestään ja todellisista iloistaan.

Linkolan kuvaama vieraantuminen koskee ensinnäkin ihmisen yksilöllisyyttä. Teollinen järjestys ei jätä tarpeeksi tilaa yksilön omille ajatuksille ja omille mieltymyksille. Se tekee meistä harmaata massaa, tasapäistää ja kangistaa kaavoihin.

Toiseksi teollisuusyhteiskunta sotii ihmislajin biologista olemusta vastaan. Lajimme on vuosituhansien kuluessa sopeutunut työ- ja lepokausien vuorotteluun, luonnon vaihtelevaan rytmiin ja ajoittaiseen niukkuuteenkin. Siksi meidän on vaikea kestää jatkuvaa pakkotahtia ja jatkuvaa yltäkylläisyyttä.

Noin Linkola 1960. Entä myöhemmin?

Linkola katsoo, että hänen pelkonsa ovat käyneet toteen. Teollistuminen, teknistyminen ja vaurastuminen ovat johtaneet inhimilliseen katastrofiin.

Linkolan mielestä teollistumiskauden jälkeinen kehitys on vielä voimistanut vierauden tunnetta. Jälkiteollisen yhteiskunnan ammateissa ollaan yhä kauempana kouriintuntuvasta työstä ja todellisuudesta:

Nyt pienviljelijän ja kalastajan pojanpojat ja tyttärentyttäret pyörivät liikalihavina, pöhöttyneinä, juurettomina ilmassa leijuvissa ja ilmaan haihtuvissa, mihinkään johtamattomissa atk- ja pörssikuplissa, siirtelemässä rahaa rahastosta toiseen ja takaisin, mainostoimistoissa epätoivoisesti myymässä tyhjää.

(Helsingin Sanomat 5.3.2008, s. C6.)

Mikä neuvoksi? Linkolan resepti on pysynyt vuosikymmenestä toiseen suurin piirtein samana. On jätettävä tehtaat ja toimistot. On palattava talonpoikaisyhteiskuntaan. On hankittava elanto metsästämällä, kalastamalla, keräilemällä ja viljelemällä.

Jonkin verran Linkolan painotukset kuitenkin vaihtelevat. Kun Linkola vuonna 1960 kuvailee ja kuvittelee maalaiselämän iloja, hän tähdentää leppoisan nautiskelun merkitystä. Vuonna 2008 hän ihannoi yhä vanhan ajan maalaiselämää. Mutta enää hän ei puhu mitään sen leppoisuudesta. Nyt hän kaipaa vakautta, jäntevyyttä ja jämeryyttä.

Kuka on oma itsensä?

Myös eksistentialistit ovat kuvanneet, kuinka ihminen vieraantuu omasta itsestään ja muuttuu pelkäksi numeroksi, jäljitelmäksi tai joukon jatkoksi. He ovat kuitenkin Linkolan kanssa eri mieltä siitä, millainen on se itseys, josta me vieraannumme.

Linkola korostaa ihmislajin ja ihmisyksilön luontaisia ominaisuuksia. Jos ihmisen elämänmuoto ei vastaa hänen luontoaan, seurauksena on vieraantuminen. Ihminen on luontoa ja itsestä vieraantuminen vieraantumista luonnosta.

Eksistentialistit taas korostavat ihmisen vapautta. Aivan erityisesti sitä korostaa sartrelainen eksistentialismi.

Jean-Paul Sartren mukaan valmista tai muuttumatonta ihmisluontoa ei ole. Ihminen on sitä mitä hän päättää olla. Hän voi valita – ja hänen täytyy valita. Jos hän väistää tätä vapautta ja velvollisuutta, hän vieraantuu omasta itsestään.

Jean-Paul Sartre

Eksistentialistit ovat Linkolan kanssa eri mieltä myös vieraantumisen syistä ja hoitokeinoista. Heidän mukaansa vieraantuminen on universaali ilmiö. Se ei rajoitu teolliseen tai jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Eikä siitä päästä eroon muuttamalla elinkeinorakennetta.

Miten eksistentialistit sitten arvioisivat Linkolan valoisaa kuvaa esiteollisesta Suomesta? Linkolahan katsoo, että esiteollisen Suomen asukkaat eivät kärsineet vieraantumisesta. ”Se oli vankka, ihmisten mittainen yhteisö ja yhteiskunta, jossa ei tunnettu identiteettikriisiä, jokainen tiesi ja tunsi itsensä tärkeäksi”, Linkola kuvailee vuonna 2008.

Sartrelaisen eksistentialismin näkökulmasta olennaista on, miten nuo ihmiset muodostivat identiteettinsä. Tekivätkö he itsenäisiä valintoja? Vai ohjasiko heitä sokea auktoriteettiusko – sellainen alistuminen tai mukautuminen, jota Linkola kauhistelee teollisuusyhdyskuntia kuvatessaan?

Jos esiteollisen Suomen asukkaat olivat uskollisia itselleen ja vapaudelleen, Sartrekin pitäisi heitä vieraantumattomina. Muussa tapauksessa Sartre sanoisi, että heidän tyytyväisyytensä – tai Linkolan väittämä tyytyväisyys – oli itsepetosta.

Hyvä paha ahdistus

Linkola ymmärtää kyllä, että ihmisillä on aina ollut huolta, murhetta ja mielipahaa. Mutta hän katsoo, että teollisessa ja jälkiteollisessa Suomessa tällaiset tunnot eivät ole ohimeneviä vaan vallitsevia. ”Suomalainen […] on ahdistuneempi, surullisempi ja huonovointisempi kuin koskaan historiassa”, Linkola toteaa itsenäisyyspäivänä 1983 (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 58).

Eksistentialismin näkökulmasta voi pohdiskella ainakin sitä, onko Linkolan käsitys ahdistuksesta turhan yksipuolinen ja turhan kielteinen. Eksistentialistit eivät nimittäin pidä ahdistusta samanlaisena peikkona kuin Linkola. He ajattelevat, että ahdistus kuuluu elämään. Ja heidän mukaansa ahdistuksessa on myös jotain hyvää. Ahdistuksen koulussa ihminen voi tutustua itseensä ja vapauteensa.

Esieksistentialisti Søren Kierkegaard toteaa teoksessaan Ahdistus (1844, suom. 1964), että ahdistus liittyy aina vapauteen tai vapauden mahdollisuuteen. Vapaus ilmenee ahdistuksena ja raskasmielisyytenä, ennen kuin muuttuu varsinaiseksi vapaudeksi.

Myös Sartre yhdistää ahdistuksen vapauteen. Ja siihen vastuuseen, joka vapaudesta seuraa. Koska ihminen on vapaa, hänen täytyy kantaa valinnoistaan täysi vastuu. Hän ei voi puolustautua vetoamalla luojaansa, luontoonsa tai toisten ratkaisuihin.

Sartre korostaa vielä sitä, että ihmisyksilön valinta ja vastuu eivät koske vain hänen omaa tapaustaan. Jokainen on vastuussa myös siitä esimerkistä, jonka valinnoillaan antaa.

Minusta ahdistus johtuu juuri siitä ettei mitään puolustusta ole, mutta siitä huolimatta vastuu kaikkien edessä”, Sartre sanoo teoksessa Eksistentialismikin on humanismia (1946, suom. 1965).

Linkola jos kuka arvostaa tuollaista vastuuntuntoa ja esimerkkinä olemista. Mutta hän näyttäisi olevan sitä mieltä, ettei hänen kuvaamansa pahoinvointi johda mihinkään myönteiseen.

Ehkei Linkola tunnista eksistentialistien tarkoittamaa ahdistusta? Sen tunnistaminen voikin olla vaikeaa. Kierkegaard ja Sartre toteavat, että meillä on taipumus paeta ahdistusta, vapautta ja vastuuta. Vapauden ja vastuun ahdistaessa syytämme olosuhteita, siirrämme huomiomme johonkin ulkomaailman ilmiöön ja haemme turvaa ”perinteisistä” käsityksistä.

Pakeneeko Linkolakin, kun hän pitää ahdistusta modernisaation aiheuttamana häiriötilana? Onko pohjimmiltaan niin, että häntä hirvittää se vapauden viesti, joka ahdistukseen ehkä sisältyy?

Linkolahan on väittänyt, että vapaus on vaarallista. Hänen mukaansa ihmiset eivät yleensä ymmärrä omaa parastaan vaan tekevät sellaisia valintoja, jotka ovat tuhoisia sekä heille itselleen että heidän ympäristölleen. Siksi heidän vapauttaan täytyy rajoittaa.

Linkolan arvoasteikossa vakaus on korkeammalla kuin vapaus. Hän uskoo, että ekologisuus ja onnellisuus edellyttävät vakautta.

Mutta miten vakaa Linkolan ihanneyhteisö on, jollei se kestä vapautta ja ahdistusta vaan yrittää lakaista ne maton alle? Vapaus ja ahdistus ovat kuitenkin elämän perusasioita – mikäli eksistentialisteja on uskominen.

Puutetta ja liikaa

Linkolan ja Sartren yhtymäkohdat ja erot näkyvät myös siinä, miten he käyttävät sellaisia käsitteitä kuin puute ja liikaa. He eivät määrittele näitä käsitteitä samalla tavalla. Mutta niihin liittyviä tuntoja he kuvaavat kuin sukulaissielut.

Linkola pohtii puutetta evoluutiobiologian ja evoluutiopsykologian kannalta. Hän katsoo, että evoluutio on ohjelmoinut meidät taistelemaan aineellista puutetta vastaan:

[K]aikki ihmisen perinnölliset ominaisuudet, käyttäytymiskaavat, lahjat, tarpeet ja reaktiot on ohjelmoitu taisteluasetelmaan – taisteluun, ponnisteluun aineellisen elintason turvaamiseksi. Ihminen on ohjelmoitu puutteeseen, puute on hänen pohjimmainen perustarpeensa.

(Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 59. Harvennus siellä.)

Linkolan mukaan aineellisesti turvatut olot ovatkin suurena syynä siihen, ettei elämä tunnu mielekkäältä. Olemme voittaneet puutteen – emmekä enää tiedä, mihin käyttäisimme itseämme.

Mutta pitääkö puutteen välttämättä olla aineellista köyhyyttä? Sartren tarkoittama puute ei poistu, vaikka elintaso nousisi kuinka. Hänen ihmiskäsityksensä mukaan emme ole koskaan valmiita vaan aina jonkin puutteessa. Olemme puutetta ja suhdetta siihen mikä meiltä puuttuu, Sartre määrittelee teoksessaan L’Être et le Néant (1943).

Linkola puhuu siis elintasosta ja Sartre ihmisen epätäydellisyydestä tai keskeneräisyydestä. Yhdistävänä piirteenä on kuitenkin se, että kumpikin pitää puutetta liikkeellepanevana voimana. Linkolan mukaan ihminen on virkeimmillään, kun hän taistelee puutetta vastaan. Samassa hengessä Sartre yhdistää puutteen, vapauden ja arvot. Hän ajattelee, että puute merkitsee vapautta esinemäisen identiteetin kahleista. Ja arvot – ne ovat siinä mikä meiltä puuttuu, siinä mitä kohti kurottaudumme.

Liiallisuutta kumpikin kuvaa huomattavasti synkempään sävyyn.

Linkolan kuvaama liiallisuus liittyy liikakansoitukseen. Hän katsoo, että väestöräjähdyksen maailmassa ihminen voidaan määritellä yhdellä sanalla: liikaa. ”Minä olen liikaa, sinä olet liikaa. Meitä on viisi miljardia – mieletön, pöyristyttävä luku, ja sittenkin yhä kasvava…” (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 188.)

Lainaus on kolmenkymmenen vuoden takaa. Sen jälkeen maapallon väkiluku on tosiaan kasvanut. Kohta meitä on kahdeksan miljardia.

Sartrelainen liiallisuus on kuitenkin vielä suurempi juttu. Romaanissaan Inho Sartre kuvaa sellaista liiallisuutta, joka kattaa kaiken elollisen ja kaiken elottoman. Romaanin päähenkilö Roquentin kokee ja käsittää, että koko olemassaolo on liikaa: järjenvastaista, sattumanvaraista, mielivaltaista.

Linkola ja Roquentin ovat eri mieltä liiallisuuden määrästä mutta samaa mieltä sen kuvottavuudesta. Ihmismassat herättävät Linkolassa inhoa. Hän sanoo, että ne kihisevät, likaavat ja tukehduttavat. Vastaavasti Roquentin kokee olemassaolon liiallisuuden siivottomana, tympeänä ja tahmaisena. Liiallisuuden äärellä häneltäkin loppuu happi: ”Sitä oli tonneittain, tonneittain olemassaoloa, loputtomasti, olin läkähtymäisilläni sen suunnattomaan paljouteen. Aina vain samaa ja samaa!”

Linkola ja Roquentin kuvaavat yhdenmukaisesti myös sitä, miten liiallisuus vaikuttaa ihmisten elämänvalintoihin. Linkola toteaa, että liiallisuuden paineessa ”yksilöt ja yhteisöt joutuvat kouristuksenomaisesti ’etsimään elämän tarkoitusta’ ja inttämään itselleen identiteetin” (Johdatus 1990-luvun ajatteluun, s. 189). Myös Roquentin havaitsee tuollaista inttämistä. Hänen näkemyksensä mukaan ihmiset takertuvat tapoihin, taloihin ja tavaroihin verhotakseen olemassaolon sattumanvaraisuuden ja järjenvastaisuuden.

Eksistentialistisen liiallisuuden kaikenkattavuus saa kuitenkin miettimään, yrittääkö myös Linkola verhota sen, ettei olemassaolo ole mitenkään välttämätöntä. Ehkä Linkola rajoittaa liiallisuuden väestöräjähdykseen ja nykyihmisen elämäntapaan siksi, että olemassaolon perimmäistä sattumanvaraisuutta ja järjenvastaisuutta on vaikea myöntää.

Eksistentialistinen liiallisuus saa epäilemään myös Linkolan ehdottamia ratkaisuja. Maalaiselämä ja väestökuorman vähentäminen eivät taida tepsiä siihen liiallisuuteen, jota Inhon Roquentin kuvaa.

Linkolan tavoin Roquentin kyllä kaipaa sellaista paikkaa, johon voisi kiinteästi juurtua. Mutta Roquentinin mukaan sellaista omaa paikkaa ei ole. Hän on kaikkialla liikaa.

Entä olemassaolon karsiminen? Roquentin miettii, tekisikö hän olemattomaksi edes yhden liiallisen olion eli itsensä. Mutta hänen mielestään itsemurhakaan ei ratkaise liiallisuuden ongelmaa. Myös hänen kuolemansa, eloton ruumiinsa, mätänevä lihansa ja valkeat luunsa olisivat liikaa.

Onko Roquentinin kuvaamaan liiallisuuteen mitään kestävää ratkaisua? Sartren mukaan itse kunkin on keksittävä oma ratkaisunsa. Vaikka olemassaolo on sattumanvaraista ja järjenvastaista, sille voi itse luoda arvon ja merkityksen. Liiallisuuteen liittyy siis samanlainen mahdollisuus kuin vierauteen, ahdistukseen ja puutteeseen. Myös liiallisuuden tunne voi johtaa siihen, että ihminen tiedostaa vapautensa ja vastuunsa.

Vapausaatteita ja ajopuuteorioita

Kuten sanottu, sartrelaisen eksistentialismin mukaan kaikki esittelemäni teemat ovat yhteydessä vapauteen. Se on Sartren filosofiassa teemojen teema, lähtökohta ja tavoite.

Myös Linkolalle vapauden teema on tärkeä. Hän kuitenkin käsittelee vapauden arvoa ja olemassaoloa aivan toisella tavalla kuin Sartre. Epäluuloisesti, epäillen ja epäröiden.

Linkola arvostaa kyllä tietynlaista vapautta ja itsenäisyyttä. On hyvä, jos ihminen on vapaa kulutusyhteiskunnan otteesta. Samoin, jos hän omaksuu ekologisen elämäntavan vapaaehtoisesti.

Mutta kuten ahdistusteeman yhteydessä huomautin, Linkola pitää vapautta myös hyvin vaarallisena. Hän näkee, että vapaus voi tuhota ja diktatuuri pelastaa.

Mutta onko todellista vapautta olemassakaan? Tästäkin Linkola on esittänyt vaihtelevia käsityksiä.

Joskus Linkola korostaa ihmisen vapautta suorastaan sartrelaisesti. Esimerkiksi 1986 hän kirjoittaa, että ”jokainen vallitsevan yhteiskunnan rakennepiirre ja seikka on ihmisen vapaan valinnan tulosta” (Kirjeitä Linkolan ohjelmasta, s. 16).

Mutta yleensä Linkola tuo esiin aivan päinvastaista käsitystä. Tämän käsityksen mukaan ihminen on ajopuu. Ajaudumme kohti tuhoa älyttöminä ja avuttomina. Emme näe kehityksen suuntaa emmekä ymmärrä sen syitä. Emme myöskään voi muuttaa suuntaamme vapaasti valitsemalla. Olemme perimämme ja ympäristömme determinoimia. Ne ohjaavat sekä ajatteluamme että käyttäytymistämme.

Kaikki eivät kuitenkaan ole samassa määrin ajopuita. Linkolan mukaan on olemassa ihmisiä, jotka näkevät ja ymmärtävät. Vuonna 1992 hän näyttäisi ajattelevan, että näillä ihmisillä voi olla myös vapaa tahto – ja että heidän vapaa tahtonsa voi pelastaa maailman:

Onko meillä vielä yksi mahdollisuus miljoonasta? Onko näkevällä vähemmistöllä sittenkin piiloreservejä? Ilmaantuuko sittenkin riittävästi yksilöitä, jotka todistavat että ihmisellä voi olla vapaa tahto?

(Voisiko elämä voittaa, s. 272.)

Kymmentä vuotta myöhemmin Linkola on kuitenkin Kerberos-lehden haastattelussa kallistumassa sille kannalle, ettei vapaata tahtoa ole olemassa:

Ihmisellä on ollut keskiajalta lähtien tai uuden ajan alusta tämä vapaan tahdon ongelma, ja se on jo aika lailla ratkaistu. Vapaata tahtoa ei ole, ihminen on ajautuva olio, joka ensin hävittää maapallon elämänmuodoista pääosan ja sitten kuolee itse, ei sille mitään voi.

(Kerberos 3/2002, s. 20.)

Linkola ei ole unohtanut viisasta vähemmistöä. Mutta hänen käsityksensä sen liikkumavarasta on muuttunut. Nyt hän arvelee, että myös järkevien ihmisten vapaus saattaa olla näennäistä:

Luulen, että järkeväkin ihminen on ajopuu. Se joka ajattelee asioita, ei mahda sillekään mitään. Predestinoidusti se on silloin pakotettu asioita pohtimaan.

(Kerberos 3/2002, s. 25.)

Linkola otaksuu, ettei hänenkään elämänuransa ole omaa valintaa. Hänellä on sentyyppinen persoonallisuus, ettei hän oikein voi muuta kuin rakastaa luontoa ja tutkia sitä.

Mistä persoonallisuus syntyy? Linkola on eri yhteyksissä kuvannut, miten verenperintö, kasvatus ja kokemuspiiri ovat hänen persoonallisuuttaan rakentaneet. Ilmeisesti hän ajattelee nyt niin, että perimän ja ympäristön yhteispeli tuottaa ja kuljettaa sekä laumasieluja että sellaisia poikkeusyksilöitä kuin hän itse.

Nämä teoriat ihmisen ajautumisesta, voimattomuudesta ja vapaudettomuudesta saattavat tietysti tuntua lannistavilta. Olisikohan parempi kuunnella Sartrea. Pitää itseään vapaana ja muutosvoimaisena. Uskoa itseensä ja valintoihinsa.

Linkolan ajopuuteoriat eivät ehkä kuitenkaan ole täysin hyödyttömiä tai pelkästään haitallisia. Minusta näyttää, että ne voivat palvella elämää ainakin kahdella tavalla.

Ensinnäkin luonnonsuojelija voi saada voimia sellaisesta ajatuksesta, että evoluutio on määrännyt juuri hänet puolustamaan elämää ja elämän monimuotoisuutta.

Toisaalta – ja toiseksi – ajopuuteoriat voivat toimia haasteena. Kun Linkola korostaa ihmisen avutonta ajautumista, hän tulkintani mukaan samalla myös härnää ja herättelee: Näyttäkää että olen väärässä! Olkaa vapaat, vakaat ja vastuulliset! Yrittäkää edes!

Lisäksi voi väittää, etteivät Linkolan ajopuuteoriat sulje pois kaikkia vapauden mahdollisuuksia.

Linkolan muotoiluissahan on – muun ohella – tiettyä varovaisuutta. Kerberoksen haastattelussakin hän käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”luulen”, ”aika lailla”, ”tuskinpa”.

Eikä Linkola oikeastaan edes käsittele sitä, onko jokainen ihmisyksilö ajopuu aivan kaikissa suhteissa. Otetaan esimerkiksi hänen näkemyksensä järki-ihmisestä. Hän ei kerro, onko jokaisen järkevän ihmisen pakko päätyä pohdinnoissaan johonkin ennalta määrättyyn tulokseen. Vai onko sittenkin mahdollisuus ajatella ja keksiä vaikka mitä. Epäonnistua – ja ajatella paremmin.

Katse kohti päämäärää

Linkolan viestinä – tai yhtenä viestinä – saattaa siis olla, että ihminen voi ainakin pyrkiä parempaan. Tällaista pyrkimistä tai suuntautumista Sartrekin kuvaa. Sartren eksistentialistisen humanismin mukaan ihminen on todella olemassa silloin, kun hän ei ihaile omaa napaansa vaan etsii korkeaa päämäärää itsensä ulkopuolelta.

Päämäärästä ei kuitenkaan ole mitään yksimielisyyttä. Linkola pitää elämän jatkumista perimmäisenä arvona ja päämääränä. Sartre taas korostaa ihmisen vapautta myös arvovalintojen kohdalla: jokainen valitsee itse omat moraaliset arvonsa.

Linkola voi väittää, että elämän jatkuminen on edellytyksenä myös eksistentialistien vapaudelle ja valinnan mahdollisuudelle. Ellei elämä jatku, vaihtoehtoja on vain yksi: kuolema, kaikkialla. No, Sartre vastaisi tähän, että viimeisellä rannallakin voi valita, miten tilanteeseen suhtautuu.

Entäpä jos joku antaa elämän jatkumiselle ja muille ekologisille arvoille piut paut? Teoksessaan Eksistentialismikin on humanismia Sartre evästää, että valinta on tehtävä selväjärkisesti ja vilpittömästi ja siten, että vapaus – kaikkien vapaus – otetaan huomioon. Minusta tuntuu, ettei epäekologinen valinta täytä näitä vaatimuksia ja että Sartre pitäisi sitä erehdyksenä. Ainakin hän esittäisi kiusallisen kysymyksen: mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat yhtä epäekologisesti?

Toisaalta pyrkimys elämän jatkumiseenkaan ei välttämättä ole niin itsestään selvää, annettua ja arvokasta kuin Linkola esittää.

Eloonjäämispyrkimyksen luonnollisuus kyseenalaistetaan esimerkiksi Sartren Inhossa. Romaanin päähenkilö Roquentin nauraa kolkkoa naurua niille, jotka puhuvat elämänhalusta, vallantahdosta ja olemassaolotaistelusta. Hän itse havaitsee vain sattumanvaraisuutta ja vastahakoisuutta. ”Kaikki olemassa oleva syntyy ilman syytä, jää olemaan heikkoudesta ja kuolee sattumalta”, Roquentin kärjistää.

Linkolan mukaan nihilismi ei ole mikään merkittävä filosofinen katsomus. Roquentinin nihilismi voi kuitenkin auttaa kirkastamaan omia tavoitteita ja omia arvostuksia. Pidänkö juuri minä tärkeänä sitä, että elämä maapallolla jatkuisi – elämä sellaisena kuin sen nyt tunnemme ja ymmärrämme? Mikä saa minut ajattelemaan niin kuin ajattelen? Miten arvomaailmani näkyy siinä mitä teen ja tavoittelen?

Ihmiskäsityksiä moneen lähtöön

Näillä vertailuillani en ole yrittänyt osoittaa, että Linkola olisi saanut suoria vaikutteita Sartren eksistentialismista tai että hän olisi kapinoinut nimenomaan Sartrea vastaan. Olen ollut kiinnostuneempi siitä, kannattaako seurata Linkolaa vai Sartrea – vai etsiä kolmatta tietä.

Maailmanparantajan näkökulmasta sartrelaisen eksistentialismin voima on siinä, että se kannustaa kantamaan vastuuta omasta elämästä ja kaikkien muidenkin elämästä. Vaarana voi kuitenkin olla yksilön roolin ylikorostuminen. Sartren ihmiskäsitys voi johtaa siihen, että kaikki ongelmat tulkitaan yksilön omiksi ongelmiksi – ikään kuin kaikki olisi itsestä kiinni.

Linkola ehdottaa kollektiivisempaa tapaa olla maailmassa. Maalaisyhteisöä kuvaillessaan hän lupaa, että elämäni voi olla rikasta, vaikken itse ohjaisikaan sitä.

Esseeni kuluessa olen horjuttanut Linkolan mallia eksistentialismista käsin. Olen myös havainnut mallin perustuksissa jonkinlaista jännitettä tai ristiriitaa. Linkola vakuuttelee, että hänellä on harvinaisen realistinen käsitys ihmisluonnosta ja että hän tämän käsityksensä pohjalta kykenee selittämään ja hoitamaan sekä epäviihtymyksen että ympäristöongelmat. Toisaalta hän esittää hyvinkin erilaisia ja tulkinnanvaraisia käsityksiä esimerkiksi ihmisen vapaudesta.

Linkolan ristiriitaisuus voi kuitenkin toimia yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin sartrelainen ehdottoman vapauden filosofia.

Onko viisasta nojata vain yhdenlaiseen ihmiskäsitykseen? Ajattelen, että ihmiskäsitystä voi vaihtaa tilanteen mukaan – sen mukaan millaisesta ihmiskäsityksestä on apua kussakin tapauksessa ja tilanteessa.

Joskus kannattaa vyöryttää vastuuta yksittäiselle ihmiselle, joskus taas yhteisölle ja yhteiskunnalle. Joskus kannattaa korostaa ihmisen voimavaroja ja joskus hänen rajoitteitaan.

Tälle tilannekohtaiselle lähestymistavalle Linkolan ristiriitaisuus merkitsee mahdollisuuksien kirjoa. Hänen ihmiskäsityksissään on mistä valita.

Petteri Hillebrand on helsinkiläinen kirjallisuudenharrastaja. Sarastus on aiemmin julkaissut häneltä esseen ”Pentti Linkola ja natsismi”.

%d bloggers like this: