SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kuinka huuhaatutkijoita huijataan

JIM GOAD   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Nykyaikana tutkijan ammatissa on parasta se, että sitä harjoittaessaan ei tarvitse tietää eikä todistaa mitään – riittää, että on omaksunut oikeat poliittiset näkemykset.

Siksi on riemastuttavan helppoa hämätä akateemisia ihmisiä oksentamalla heidän postmoderni liirumlaaruminsa takaisin heidän kitoihinsa mahdollisimman merkityksettömässä ja etovassa muodossa.

Tämän osoittivat seikkaperäisesti todeksi kolme itseään vasemmistolaisina pitävää keppostelijaa, jotka saivat äskettäin seitsemän väärennettyä ”akateemista” artikkelia vertaisarvioinnin seulan läpi. Neljä niistä julkaistiin, kolme oli julkaisujonossa mutta vedettiin pois, kun Wall Street Journalin toimittaja haistoi palaneen käryä luettuaan artikkelin, jonka mukaan koirapuistot ovat ”petrimaljoja koirien raiskauskulttuurille.”

Kyseinen artikkeli, ”Ihmisten reaktiot raiskauskulttuuriin ja queer-performatiivisuuteen Portlandin koirapuistoissa”, oli julkaistu feministisessä maantieteen aikakauslehdessä nimeltä Gender, Place, and Culture. Artikkelissa pääteltiin ”mustan feministisen kriminologian” avulla, että koirapuistot ovat ”raiskausmyönteisiä tiloja” joissa omistajat sallivat uroskoirien nylkyttää narttukoiria mutta puuttuvat aina uroskoirien väliseen nylkytykseen. Tämä on tietenkin todistuskappale misogyniasta ja sisäistetystä homofobiasta:

Koirapuistot ovat mikrokosmoksia, joissa hegemonisen maskuliinisuuden normeilla hallitaan queer-käyttäytymistä ja lajienvälisessä tilassa vallitsee pakollinen heteroseksuaalisuus.

Keppostelijat – Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian – kuvailivat projektiaan ”yritykseksi julkaista järjettömyyksiä ja muodikkaita poliittisia ajatuksia virallisena akateemisena tutkimuksena.” Mutta Wall Street Journalin vihellettyä pilliin he keskeyttivät projektin ja julkistivat tulokset.

Helen Pluckrose, James A. Lindsay ja Peter Boghossian.

Toisen heidän julkaisemansa huijausartikkelin otsikko oli ”Kun he nauravatkin sinulle: Feministinen perspektiivi siihen, miten positionaalisuus vaikuttaa satiiriin.” Tekijöiden mukaan se osoittaa, että ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aktivistit saavat tehdä pilaa muista, mutta kukaan ei saa tehdä pilaa heistä.” Artikkelin julkaisi Hypatia, johtava feministisen filosofian aikakauslehti. Mikä vielä häiritsevämpää, toisessa Hypatialle tarjotussa artikkelissa väitettiin, että ”etuoikeutettujen opiskelijoiden ei pitäisi antaa puhua luokkahuoneessa lainkaan, vaan heidän pitäisi vain istua hiljaa ja oppia.” Oppilaat hyötyisivät ”istumisesta kahlittuna lattialla sekä siitä, että heidän puheensa keskeytettäisiin tarkoituksella”, sillä tällaiset itsensä nöyryyttämisen rituaalit toimisivat ”kokeellisina vahingonkorvauksina.” Hypatian toimituskunta ei hylännyt artikkelia; väitetään, että lehti palautti artikkelin muokkausta varten ja kannusti kohtelemaan ”etuoikeutettuja” oppilaita ankarammin.

Yksi kiekko, jonka nämä ilkikuriset menninkäiset liu’uttivat dekonstruktionististen maalivahtien ohi, oli nimeltään ”Meidän taistelumme on minun taisteluni: Feministinen solidaarisuus intersektionaalisena vastineena uusliberaalille ja valinnanvapautta korostavalle feminismille”. Artikkelin hyväksyi Affilia, jota kujeilijat luonnehtivat ”johtavaksi feministiseksi sosiaalialan lehdeksi.” He sanovat artikkelia ”feministiseksi Mein Kampfiksi” ja kuvaavat ”taisteluaan” näin:

Artikkelin jälkimmäiset kaksi kolmannesta perustuvat Adolf Hitlerin ”Mein Kampfin” 12. lukuun, vaikka tekstiä onkin muokattu alkuperäisestä. Kyseisessä luvussa Hitler esittää monivaiheisen suunnitelman natsipuolueen tavoitteista ja sen vaatimuksista kannattajilleen.

Kuluneena kesänä Sexuality & Culture -lehti julkaisi ryhmän artikkelin ”Sisäänkäynti takakautta: Heteroseksuaalisten miesten homohysterian haastaminen käyttämällä penetratiivisia seksileluja”. Sen mukaan ”heteroseksuaaliset miehet harvoin työntävät seksileluja peräaukkoonsa, mikä todennäköisesti johtuu homoseksuaaliksi leimaamisen pelosta (homohysteria) ja suvaitsemattomuudesta transihmisiä kohtaan (transfobia).” Yksi lehden vertaisarvioijista intoutui ylistämään: ”Tämä artikkeli on uskomattoman runsas ja innostava lisä seksuaalisuuden ja kulttuurin tutkimukseen, sekä erityisesti maskuliinisuuden ja anaalisuuden leikkauspisteeseen.”

Oma suosikkini on varmaankin Fat Studies -lehden viime huhtikuussa julkaisema artikkeli ”Keitä he ovat tuomitsemaan?: Antropometrian ylittäminen ja kehykset läskikehonrakennukseen.” Artikkelin tiivistelmän mukaan

Vaikka läskiaktivismi on häirinnyt monia vallitsevia diskursseja, jotka kausaalisesti johtavat läskikehojen negatiiviseen tuomitsemiseen, se ei vielä ole tuneutunut kilpailullisen kehonrakennuksen alueelle. Kirjoittaja esittelee läskikehonrakennuksen välineenä haastaa maksimaalisen läskieksklusiivisten kulttuurien (urheilu) vallitsevia käsityksiä ja herättää samalla perustavanlaatuisia ontologisia kysymyksiä siitä, mitä ”kehon rakentaminen” tarkoittaa. Hän puoltaa erityisesti uutta kehonrakennuksen luokitusta, läskikehonrakennusta, uutena läski-inklusiivisena politisoituneena performanssina ja uutena ulottuvuutena kehonrakennuskulttuurissa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun postmoderni akateeminen maailma on hirttäytynyt omaan vajaaälyisyyteensä. Internetistä löytyy jopa generaattori, joka luo raivokkaan idioottimaisen ”akateemisen artikkelin” enteriä painamalla.

Kenties tunnetuin esimerkki siitä, miten täydellistä hölynpölyä voi saada julki, kunhan se vain on sokean uskollista vasemmistolaiselle eetokselle, on vuoden 1996 niin sanottu Sokalin tapaus. New Yorkin yliopiston fysiikan professori Alan Sokal julkaisi Social Text -aikakauslehdessä kömpelösti nimetyn artikkelin ”Rajoja rikkomassa: Kohti kvanttiteorian transformatiivista hermeneutiikkaa.

Artikkelissaan Sokal puhui ”niin sanotusta tieteellisestä metodista” ja julisti: ”alkaa käydä yhä selvemmäksi, että fyysinen ’todellisuus’ on sosiaalinen ja lingvistinen konstruktio.” Hän väitti, että ”postmodernin tieteen tulisi tarjota voimakasta tukea edistykselliselle poliittiselle projektille.” Se kiisti koko ajatuksen objektiivisesta todellisuudesta: ”ulkoinen maailma, jonka ominaisuudet ovat riippumattomia kenestäkään yksittäisestä ihmisestä, on pitkän jälkivalistuksellisen hegemonian tuottama dogmi.”

Sokalin mukaan hänen artikkelinsa tarkoitus oli testata hänen aavistustaan, että vertaisarvioijat ”julkaisisivat suurelta osin potaskasta koostuvan artikkelin, jos se a) kuulostaisi hyvältä b) myötäilisi arvioijien ideologisia ennakkokäsityksiä.”

Hänen aavistuksensa osoittautui oikeaksi 90-luvulla. Tänään se pitää vielä enemmän paikkansa. Hienoista sanoista ja raskaasta, hämärästä, rääkätystä lauserakenteesta huolimatta edistyksellisen yliopistomaailman keskeisin oppi näyttää olevan: niin kauan kuin sydämesi on oikealla paikalla, ei haittaa vaikka sinulla olisi aivovaurio.

Jim Goad on yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan kulttilehdestään ANSWER Me! ja kirjastaan The Redneck Manifesto. Oheinen kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa 8.10.2018. Goadin kotisivut löytyvät täältä.

 

%d bloggers like this: