Pavlo Skoropadski ja Ukrainan valtio

DMYTRO SAVTŠENKO

–

Keskeisin asia kansakunnan historiallisessa muodostumisessa on siirtyminen vallankumouksesta järjestykseen, mellakoinnista taloudenpitoon, vapaudesta kuriin. Kansannousujen käynnistämisessä ukrainalaiset ovat epäilemättä mestareita. Mutta valtion rakentamisessa heillä on vielä paljon opittavaa.

Olemme oppineet taistelemaan sankarillisesti, mutta usein kadottaneet kykymme poimia voiton hedelmät. Osaamme hyvin polttaa miehittäjän hallintorakennuksia ja tuhota vankiloita, mutta meiltä puuttuvat kaikki suunnitelmat oman linnoituksen, oman Ukrainamme rakentamiseksi. Tiedämme kuinka kapinoida ylpeästi, muttemme osaa rationaalisesti alistua valtiolle.

Strategia, kehittely ja matemaattinen laskelmointi ovat valtiollisen yhtälön tekijöitä hetmanaatissa. Se ilmaantui vuonna 1918 keskelle vasemmiston, nationalistien ja federalistien epäselviä valtiollisia suunnitelmia. Vallankumouksellisessa sekasorrossa Ukraina tarvitsi vahvaa kättä valtion ruoriin. Johdon tehokkuuden kehittämiseksi demokratiaa kavennettiin tietyn ajanjakson kuluessa.

Valta keskitettiin hetmanin ja hänen toimeenpanevien tahojensa käsiin. Tulevaisuutta varten hahmoteltiin toimintaohjeet Ukrainan parlamentin eli Sejmin koollekutsumiseksi ja vallan luovuttamiseksi sille. Näiden askelten ansiosta Pavlo Skoropadski saavutti hyviä tuloksia valtiokoneiston rakentamisessa sekä sotilasoperaatioissa, joiden tarkoituksena oli palauttaa Ukrainan yhteyteen sen historialliset maa-alueet Sanjoelta Kaukasukselle.

Tämän jakson aikana sinikeltaiset liput nousivat ensimmäistä kertaa Krimin ja Donbasin ylle, ja tsaarin entinen Mustanmeren-laivasto otettiin Ukrainan valtion haltuun. Samaan aikaan järjestys palautettiin, ja Harkovan tärkeä hiilialue palautettiin alueellisen hallinnon alaisuuteen. Kubanin sulauttamiseksi Ukrainaan laadittiin suunnitelma, jonka perustana oli ukrainalaisjohtoinen liittovaltio.

Hetman Skoropadskin aikana muodostettiin 60 000 miehen vahvuinen armeija. Yhteiskunnan perinteinen hierarkkinen jako “kasakoihin” (joilla oli oikeus kantaa asetta) ja “kansalaisiin” (siviileihin) otettiin käyttöön. Myös metropoliitta Vasil Lipkivskin johtaman Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäinen asema eli autokefalia palautettiin, ja kirkko oli myöhemmin määrä siirtää Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Oppilaitoksissa otettiin käyttöön pakollinen ukrainan kielen sekä Ukrainan historian ja maantieteen opetus.

Kesän 1918 aikana Ukrainaan muodostettiin itsenäinen oikeuslaitos, ilmavoimat, yliopistot (Kiovan, Kamenets-Podolskin ja Pultavan kaupungeissa), valtionarkisto, kansalliskirjasto, tiedeakatemia, kansallinen taidegalleria, historiallinen museo, kansallisorkesteri jne. Kiitos onnistuneiden diplomaattisten manöövereiden, alueet kuten Chełmszczyzna, Podlasia ja Gomel oli mahdollista liittää Ukrainaan. Hetmanin uuden Ukrainan tunnusti kansainvälisesti yli 30 maata, niiden joukossa Saksa, Sveitsi, Suomi, Turkki ja Bulgaria.

Ajatuksella tehokkaaseen ja toimivaan hallintoon pyrkivästä hetmanaatista on nykyään laaja kannatus. Ukrainan historiasta ei löydy yhtä vaikuttavaa ja kunnianhimoista valtiollista hanketta kuin Skoropadskin projekti. Hänen politiikkansa virheet (joita toki myös oli) eivät ole painoarvoltaan niin suuria kuin myönteiset kehityskulut. Tosin Skoropadsky, kuten C. G. E. Mannerheim Suomessa, ei aluksi luottanut omiin voimiinsa vaan saksalaisten tukeen. Tämmän asian käsittely jääköön kuitenkin toisaalle.

Kun tarkastelemme Pavlo Skoropadskia tämän päivän näkökulmasta, meidän on ymmärrettävä että hän ei ensisijaisesti ollut poliitikko, puhuja, sotilasjohtaja tai kapinapäällikkö, vaan valtionrakentaja. Eikä Ukrainan historiallinen draama saa päätöstään ennen kuin hänen kaltaisensa järkevät arkkitehdit astuvat pelottomien kapinallisten ja sankarillisten maanalaisten taistelijoiden tilalle.

Haluaisin myös huomauttaa, että kukistumisensa jälkeen Skoropadski oli kirjeenvaihdossa marsalkka Mannerheimin kanssa. Hän valitteli Mannerheimille sitä, ettei ollut onnistunut rakentamaan vahvaa Ukrainan valtiota, ja piti Suomen onnistumista omassa hankkeessaan esimerkillisenä. Nyt, sata vuotta myöhemmin, Suomi on edelleen luonnollinen kumppani ellei jopa liittolainen (tämä riippuu Suomen hallituksesta). Joka tapauksessa Suomen on syytä pitää aidosti itsenäisen Ukrainan muodostumista ja vahvistumista tärkeänä tekijänä Suomen omassa kohtalossa.

–

Dmytro Savtšenko toimii Ukrainan Oikea Sektori -liikkeessä.