SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Miksi me näytämme niin hyvältä?

JEF COSTELLO   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Journal of Public Enonomics -lehdessä äskettäin julkaistu tutkimus päätyy samaan lopputulokseen kuin me päädyimme kauan sitten: oikeistolaiset ovat paremman näköisiä kuin vasemmistolaiset. Tutkijat suorittivat useita kokeita, joista yhdessä koehenkilöille näytettiin valokuvia eri poliitikoista ja vaaliehdokkaista: Euroopan parlamentin jäsenistä, yhdysvaltalaisista kuvernööri- ja kongressiehdokkaista, australialaisista vaaliehdokkaista jne. Koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan kuvien viehättävyys viiden pisteen skaalalla. Konservatiivit saivat maanvyörymävoiton.

Matalan informaation” vaaleissa, joissa äänestäjillä on vähän konkreettista tietoa ehdokkaista, äänestäjien on osoitettu valitsevan kenet tahansa joka vain näyttää hyvältä. Tämä selvästikin antaa konservatiivisille ehdokkaille luontaisen etulyöntiaseman. Tutkijat havaitsivat myös, että kun koehenkilöiden piti arvata kuvissa olevien poliittinen kanta, he yleensä arvasivat (aivan oikein) että paremman näköiset olivat konservatiiveja. Tämä osoittaa, että ihmiset ovat ainakin alitajuisesti tietoisia, että oikeiston ja kauneuden välillä vallitsee yhteys.

Arvatenkin tutkijoiden selitys sille, miksi tällainen ero on olemassa, on räikeän vääristynyt, itsetarkoituksellinen ja omahyväinen:

Yleisempi psykologinen selitys voisi olla, että hyvännäköiset ihmiset pitävät todennäköisemmin maailmaa oikeudenmukaisena paikkana, sillä [perustuen tekijöiden siteeraamiin tutkimuksiin] heitä kohdellaan paremmin kuin muita, he saavuttavat korkeampia asemia ja ovat onnellisempia – ja yleinen syy vasemmiston suosiolle on se, että maailmaa pidetään epäreiluna. Edellä sanotun mukaisesti, on havaittu että käsitys omasta hyvästä ulkonäöstä on käänteisessä suhteessa siihen, kuinka tärkeänä pitää tas-arvon kaltaisia päämääriä. Mitä kauniimpana ihminen itseään pitää, sitä vähemmän hän kannattaa jakamista.

Itse ehdottaisin toisenlaista hypoteesia.

On tarpeetonta sanoakaan, että on paljon hyvännäköisiä liberaaleja – esimerkiksi useimmat elokuvatähdet. Ja on myös susirumia konservatiiveja. Itse asiassa entisaikaan äärimmäisenä oikealla oli melkoisen sekalainen seurakunta, jonka jäsenistä moni olisi helposti päässyt elokuvaan esittämään ”lihavaa, rumaa, uhkaavaa, mahdollisesti epämuodostunutta ja sisäsiittoista oikeistokiihkoilijaa.” Vasta viimeisten noin kymmenen vuoden aikana ”liikkeen” estetiikka alkoi kehittyä ja häikäisevän upeita tyyppejä alkoi näkyä tilaisuuksissamme.

Tietenkin suuri enemmistö niin liberaaleista kuin konservatiiveista on aivan samanlaisia kuin suuri enemmistö ihmisistä yleensä: tavallisia. Sellaisia, jotka nähdessään ei kuolaa eikä oksenna; heitä ei vain vilkaisisi uudelleen. Joka tapauksessa, selittääkseen eron poliittisten suuntausten välillä on tarkasteltava ääripäitä. Mainitsemani tutkimuksen tekijät lähestyivät aihetta vain yhdestä ääripäästä ja, kuten sanoin, tekivät tyypillisen itsetarkoituksellisen analyysin. Aloittakaamme nyt toisesta ääripäästä: siitä epämääräisestä, yököttävästä ahterista, jonka radikaali vasemmisto muodostaa.

Ei ole vaikea huomata, että monet feministit, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit, sosialisteiksi julistautuvat, heiveröiset aisankannattajamiehet ja transsukupuoliset friikit ovat pöyristyttävän rumia. Kauan sitten huomasin että feministit, jotka kovaäänisimmin vastustivat naisten kohtelemista seksiobjekteina, olivat kaikkein pienimmässä vaarassa joutua sellaisen kohtelun uhriksi. (Vähän niin kuin variksenpelättimiltä näyttävät naispuoliset raittiusintoilijat, jotka julistivat ”Huulet, jotka koskevat viinaan, eivät koske meidän huuliimme!” ja antoivat näin miehille uuden syyn ryypätä.) Ei ole syytä täsmentää tämän enempää: puhun ilmiöstä, joka on lukijoilleni varsin tuttu, josta on revitty paljon hupia ja joka on päätynyt samanaikaisesti yököttävien ja riemastuttavien YouTube-videoiden aiheeksi.

Viime vuoden lopulla menin kuuntelemaan Beethovenin yhdeksännen esitystä (tapahtuma, johon osallistun aina jouluisin). Ahdas istumapaikkani ei ollut kovin mukava, mutta oli mukavaa olla muiden valkoisten ympäröimänä, ja ilta vaikutti jotakuinkin täydelliseltä. Kunnes tämä lihava, vihreätukkainen olento istuutui eteeni. Olen melko varma että se oli naaraspuolinen, mutten tiedä oliko se itse varma siitä. Sillä oli seuralaisenaan yhtä epämääräinen, möykkymäinen olento, jolla oli koneella ajeltu pää ja yllään mustat haalarit. Jokin tuntui menneen pieleen – miten sen nyt sanoisin? – … kromosomitasolla. Mutta tämä lienee vain heidän puolustelemistaan. Loppuillan ajan huomioni kiinnittyi vuoroin ylevään Beethoveniin, länsimaisen aatelisveren ruhtinaaseen, vuoroin nautamaiseen, vihreätukkaiseen modernin mädännäisyyden edustajaan. Jonkin ajan kuluttua minun täytyi sulkea silmäni, ja tajusin että olisin yhtä hyvin voinut kuunnella sävellystä kotona cd-levyltä.

Samanmielinen seuralaiseni huomautti väliajalla, ettei kukaan hyvännäköinen ihminen värjää tukkaansa vihreäksi. Ja luonnottoman väristen hiusten ja kasvolävistysten yhdistelmä kuuluu sataprosenttisesti susirumien kategoriaan. Nämä ihmiset ovat rumentaneet itseään, koska heillä ei ole muutakaan mahdollisuutta. Jos äitini olisi nähnyt moisia, hän olisi jähmettynyt kauhusta ja kysynyt: ”Onko tuo heidän mielestään viehättävää?” Ei, äitikulta. Ei se ole. Heidänkin mielestään se on rumaa, ja he ovat aivan oikeassa. Heidän ”tyylinsä” on tietoista kapinaa kauneusihanteita vastaan, joita he tietävät olevansa kykenemättömiä noudattamaan. He kapinoivat kauneutta vastaan myös julistamalla sen ”sosiaalisesti konstruoiduksi”. Toisin sanoen: kauneus ei ole todellista, niinpä rumuutenikaan ei ole todellista eikä minun tarvitse pahoittaa mieltäni. Koska tämä ei toimi itsetunnon kehittämisstrategiana, he joutuvat tehostamaan rumuutta: peittämään luontaisen rumuutensa, johon he eivät osaa sopeutua, paksulla kerroksella valittua, trendikästä rumuutta. Autonomiaa!

Kaikkien järkiperusteiden alta löytyy tietenkin lisääntymisstrategia. Luonnollinen rumuus ei auta heitä löytämään sänkykumppania, joten kenties liioiteltu, räikeä, trendikäs rumuus auttaa. Ei se itse asiassa auta. Ihmiset kiinnostuvat edelleenkin hyvännäköisistä ihmisistä, ja läskit, lävistetyt ja vihreätukkaiset jäävät lehdelle soittelemaan. Luonto ei muuntaudu vastaamaan niiden toiveita, jotka hävisivät geneettisessä lotossa (ellei heillä ole pirusti rahaa). Niinpä turhautunut libido pitää kanavoida johonkin, ja se tulee ulos orjamoraalin pieruna. Rumat ovat kaunaisia kauniita kohtaan, lihavat hoikkia, heikot vahvoja, epäonnistuneet menestyjiä, epänormaalit normaaleja, epämiehekkäät miehekkäitä. Mutta asiaan liittyy muutakin: orjamoraali kääntää luonnolliset arvot ylösalaisin. Se ylistää rumuutta, ylipainoisuutta, heikkoutta, epäonnistumista, epänormaaliutta ja aisankannattajuutta.

Edellä sanottu pitkälti tiivistää nykyisten liberaalien asenteet. Kuten laulussa sanotaan, kaiken voi oppia Nietzscheltä. Juuri niin, hyvät lukijat, me tarvitsemme Nietzscheä enemmän kuin koskaan. Hän antaa avaimet liberaalien ja konservatiivien viehättävyyseron ymmärtämiseen: rumat – kuten myös heikot, epäonnistuneet ja epänormaalit – hakevat vasemmistolaisesta politiikasta kostoa niille, joilla on sitä mitä heiltä puuttuu. Ja kostoa todellisuudelle.

On syytä huomata, kuinka suuri osa poliittisesta korrektiudesta koostuu siitä, että teoretisoidaan epämiellyttävät tosiasiat pois – mainitsin jo pötypuheet ”sosiaalisista konstruktioista” – tai kielletään niistä puhuminen. Itse asiassa jo se, että saadaan kauniit, menestyneet, vahvat ja hyvinmuodostuneet välttelemään oman ylivertaisuutensa mainitsemista, on voitto näiden orjatyyppien pienissä mielissä, sillä se on yksi sosiaalisen nöyryyttämisen muoto. Orjien voimannäyttö. Orjien voimassa ei ole kyse siitä, että luotaisiin jotakin uutta, vahvaa tai tervettä. Se on pelkästään vahvojen ja terveiden sylkemistä, vaientamista ja nöyryyttämistä.

Tästä johtuvat nykyisin todistamamme kauhut: vaatimukset valkoisten hävittämisestä, vaginanmuotoiset hatut, maskuliinisuuden patologisoiminen, ”kehopositiivisuus”, ”transsukupuolisen” mielenvikaisuuden ylistäminen, ”heteronormatiivisuuden dekonstruoiminen” ja kaikki muu. Kaiken sen pohjavirtana on selvästi tunnistettava peittelemättömän, anteeksipyytelemättömän vihan sävel. Sen, jota Ayn Rand sanoi ”paljaaksi, alastomaksi, virnisteleväksi pahuudeksi.” Hyvä ettei Nietzschen tarvinnut nähdä tätä, hän olisi tullut vielä hullummaksi. Friedrich ei olisi viettänyt viimeisiä päiviään kilkuttaen säyseästi sisarensa pianoa. Ei, hänelle olisi pitänyt löytää pehmustettu selli. Minäkin saatan tarvita sellaisen, jos kehitys jatkuu tällaisena.

Saan kuitenkin lohtua muistaessani, kuinka hyvännäköisiä me täällä oikealla olemme. Aivan, hakekaamme kaikki lohtua tästä asiasta, ja ylistäkäämme sitä yhdessä. Lapioikaamme ylenkatsetta lävistettyjen, vihreätukkaisten häviäjien ja läskien päälle, riippurintaisten vanhojen hippien, luotaantyöntävien rusinanaamaisten feministiharppujen, alikehittyneiden testosteronivajauksesta kärsivien aisankannattajien päälle. Ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, ettemme ole ”mukavia”. Tuntuu ihanalta vapautua mukavuuden tyranniasta. Tuntuu ihanalta lausua tuomio niin kuin luonto on tarkoittanut: olympolaisilta kauneuden ja voiman valtaistuimiltamme, joilla istumme jykevän majesteettisina. Odottakaamme päivää, jolloin rotat jälleen kerran hajaantuvat kun kohdistamme niihin musertavan katseemme.

Hyvännäköiset eivät ole konservatiiveja siksi, että ovat ”saaneet kaiken helpolla”, niin kuin edellä mainitsemani tutkimus väittää. Nykymaailmassa kauniit, vahvat ja menestyvät ovat hyökkäyksen kohteena. He hakautuvat luonnostaan jonkintyyppisen konservatismin pariin, koska juuri kauna kauneutta, voimaa ja menestystä kohtaan vetää toisia radikaalin vasemmiston piiriin. Kuten Nietzsche opetti, ne jotka ovat fyysisesti hyvinmuodostuneita ja joilla ei ole syytä kantaa kaunaa todellisuutta kohtaan, kannattavat automaattisesti luonnollisinta arvojärjestelmää: sitä, joka ylistää kauneutta, voimaa, terveyttä, älyä, hedelmällisyyttä ja elämää. Viimeksi mainittu on ehdottoman tärkeä, sillä vasemmistolainen filosofia on pohjimmiltaan kuolemantahtoa. Se yrittää tukehduttaa terveyden, luonnollisen ylivertaisuuden, lisääntymisen, ja ennen kaikkea erot, vastakkaisuudet ja kamppailun, joka on elämä itse.

Jef Costello kirjoittaa Counter Currents -verkkojulkaisuun.

 

%d bloggers like this: