Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 5: Eros

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on viides luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Kirjoituksen johdantoluku löytyy täältä, toinen luku löytyy täältä, kolmas täältä ja neljäs täältä. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

5. Eros

–

Sodan loimutessa soihdun lailla kaupunkien harmaan ketjun yllä jokainen tunsi tulleensa äkisti temmatuksi pois arkisesta elostaan. Ihmismassat kansoittivat kadut päämäärättöminä, poissa tolaltaan tuon hirvittävän verilöylyn varjossa, joka kohosi uhkaavana heidän edessään. Tämän hyökyaallon alla menettivät merkityksensä kaikki arvot, joiden järjestelmän tuo aika oli kehittänyt yhä täydellisemmäksi. Kaikki hienostunut ja kehittynyt, aina vain tarkemmin hiottu yksityiskohtien kulttuuri, nautintojen täsmällinen suunnittelu hävisivät jo kadonneiksi uskottujen viettien tuliseen kraatteriin. Henkisyyden harjoittaminen, älyn hauras kultti tuhoutuivat barbarian jälleensyntymän myllerryksessä. Ajan valtaistuimelle korotettiin muita jumalia: voima, nyrkki ja miehinen rohkeus. Kun ne lihaksi tulleina marssivat aseistettujen nuorukaisten kolonnien hahmossa halki asfaltoitujen katujen, niin riemun hihkaisut ja kunnioitus värisyttivät väkijoukkoa.

Luonnonilmiön lailla tämä väkivallan uusi esiinmarssi, tämä huippuunsa virittynyt miehisyys muutti pakostakin myös sukupuolten välisiä suhteita. Lisäksi syntyi voimakkaampaa halua tarrautua elämään, sisäistä olemassaolon iloa tässä päiväkorennon tanssissamme ikuisuuden kuilun yllä.

Jokainen kulttuurin perustusten kokema järistys aiheutti äkillisen aistillisuuden purkauksen. Elämän sydänjuuri, jota tähän asti oli pidetty suojassa ja varjeltuna, turvattuna kaikin yhteiskunnan suomin keinoin — yhtäkkiä se olikin suojatonna. Itse olemassaolo, tähän saakka yhtä itsestäänselvä kuin hengitysilma, asetettiin vaaralle alttiiksi. Lähestyvä uhka, johon ei ollut totuttu, synnytti unenomaisia ja hämmentäviä tunteita. Nautinnon sato oli jaettu huolellisesti tuleville vuosille; jos alkulähde ehtyisi, hedelmien kohtalona olisi näivettyminen. Kallisarvoiset tavarat, viinikellarin antimet, kaikki, mikä aikaisemmin merkitsi omaisuutta ja yltäkylläisyyttä, muuttui äkkiä omituisen joutavaksi ja jopa taakaksi. Koura tahtoi pusertaa kultarahat sisäänsä — miten pitkään niistä vielä olisi aikaa iloita? Ja miten maukkaalta hieno viini maistuikaan! Kuka sitä hörppii sitten, kun itse on jo manan majoilla? Tuleeko itsellekin lämmin, kun jälkipolvet nuuhkivat lasia ja siemaisevat viiniä? Voi, jospa voisi tyhjentää kaikki astiat kerralla, yhdellä mahtavalla huikalla! Meidän jälkeemme vedenpaisumus, haudassa ei ole enää riemuja!

Voi sinua, elämä! Vielä kerran, yhden ainoan, ehkä viimeisen! Kahmitaan itsellemme kaikki, tuhlaillaan, haaskataan, ammutaan kaikki raketit ilmaan kerralla tuhansina aurinkoina ja pyörivinä tulirenkaina, kulutetaan kaikki varastoitu voima ennen taivalta jäiseen erämaahan. Kohti alastoman lihan merta, ryypätään kuin tuhannella suulla, pystytetään fallokselle loistavia temppeleitä. Jos kellon lyönti pian vaimeneekin iäksi, niin antaa viisareiden vielä kerran ripeästi tikittää kaikki päivän ja yön tunnit kellotaulun yli.

Niin erkanivat totutulta radaltaan ne voimat, jotka tähän asti olivat muodostaneet monimutkaisen mekanismin, ja yhtyivät ihmisen aistillisuuden väkeväksi ilmaukseksi. Tämä vastareaktio oli täysin väistämätön, vaikkakin ehkä romanttisuuden huntuun verhottu ja ajan hengen enemmän tai vähemmän miellyttäviin muotoihin mukautunut. Se on kohdannut meitä — ja tulee kohtaamaan vastakin — aina olemassaolon vakaan perustan järähdellessä. Niin lepattivat valot kammarien ikkunoista sysipimeään yöhön, kaupunkien kaduilla vilisi väkeä, ilma oli ääriään myöten kosiskelun ja antautumisen täyttämä. Elämässä on se hupaisa puoli, että se juuri kuoleman lujimmassa kuristusotteessa — sodassa, vallankumouksessa tai ruton kourissa — kimaltaa värikkäimmin ja ihanimmin. Ja jokainen niistä lukemattomista kerroista, joina kaksi ihmistä aikakausien taitteen rajuilmassa pakeni toistensa syleilyyn, oli elämän ikuisen voiman voitto. Hämärästi tämän tunsi kai jokainen, lannistuneinkin: kun hengitys salpautui rakkauden pyörteissä, oli niin kaukana oman itsensä tuolla puolen, niin kietoutunut kiinni elämän kudelmaan, niin yhtä kaikkeuden kanssa, että tuona silmänräpäyksenä kuolema näyttäytyi todellisessa hahmossaan, pienenä ja halveksittavana. Syvällä sisimmässään ihminen unohti itsensä, kun tunteiden tulva hyökyi kauas ymmärryksen tuolle puolen.

Kaksi tunnetta nousee syiksi tähän ylenpalttiseen aistillisuuteen: pyrkimys päästä vielä kerran kokemaan elämän hohdokkaat puolet ja pako hekuman sokkeloihin, jotta uhkaavat vaarat unohtuisivat himon huumassa. Selittäviä tekijöitä on luonnollisesti muitakin, mutta rajallinen kysymyksenasettelumme saavuttaa sielun syvyyksistä vain pieniä alueita.

Mitä pidempään sotaa kesti, sitä selkeämmin se löi leimansa sukupuoliseen rakkauteen. Iskujen takoessa taukoamattomina rakkaus menetti nopeasti loistonsa ja hohtonsa kuten kaikki muukin, minkä ihminen oli tuonut mukanaan taistoon. Rakkaudenkin valtasi se henki, joka vaikutti sotureihin suurissa taisteluissa. Kulutussota ja juoksuhautojen kamppailut olivat häikäilemättömämpiä, villimpiä, brutaalimpia kuin milloinkaan mitkään toiset, ja niiden luonne synnytti sellaisia miehiä, joiden kaltaisia maailma ei ennen ollut nähnyt. He edustivat aivan uutta rotua, he olivat lihaksi tullutta energiaa, heissä piili äärimmäinen iskuvoima. Norjia, hoikkia, jänteviä kehoja, unohtumattomia kasvoja, tuhansia kauhuja nähneet silmät kypärän alle kivettyneinä. He olivat selviytyjiä, rautaisia luonteita, taistelun hirvittävimmät muodot olivat heille omiaan. Heidän hyökätessään rikkonaisten tantereiden halki mielikuvituksellinen kauhu saavutti viimeisen voittonsa. Kun heidän hurjat joukkonsa sitten murtautuivat hajalle lyötyihin asemiin, joista heitä tuijottivat kalpeat hahmot mielipuolisine silmineen, pääsi valloilleen aavistamattomia voimia. Kuoleman jonglööreinä, räjähteiden ja liekkien mestareina, ylpeinä petoina he ryntäsivät juoksuhautojen läpi. Kohtaamisen hetkenä he olivat maailman kaiken taistelutahdon perikuva, kehojen, älyn, tahdon ja aistien paras kokoelma.

Luonnollisesti sodan olemus ilmeni näin selkeänä vain harvoissa ja valituissa, mutta ajan henkihän elää aina ainoastaan muutamissa. On selvää, että näiden rivakasti, häikäilemättömästi toimivien miesten luonne heijastui kaikkeen, mitä he tekivät. Niin kuin he pitivät alkoholistakin eniten sen vahvassa, laimentamattomassa muodossa, niin heidän täytyi villisti rynnätä jokaisen humalan kimppuun. Taisteluiden välisten lyhyiden hengähdystaukojen iskulauseena oli antautua kokonaan huuman valtaan, siemailla elämää. Mitä haittaa siitä oli, että aamuaurinko yllätti heidät pirstaleiksi lyödyn ryyppäjäispöydän alta? Porvarillinen maineentunto oli valovuosien päässä. Ja mitä terveydestä? Se oli tärkeätä niille, jotka odottivat saavansa pitkän elämän.

Silmä kovana ja korva tarkkana nämä rakkauden soturit astelivat vieraiden kaupunkien kaduilla. He hamusivat kaikkea mitä mielivät, koska heillä ei ollut mitään menetettävää. Sodan poluilla kiiruhtavina vaeltajina he tarttuivat kiinni tavoilleen uskollisina, kovin kourin, sen enempiä tunteilematta. Heillä ei ollut aikaa pitkään kosiskeluun, tapahtumien romaanimaiseen kehitykseen, kaikkeen tuohon, jota vähäisinkin kaupunkilaistyttö janoaa. Aikaa ei ollut hukattavaksi, joka hetken piti olla tuottoisa. Niinpä heidän piti etsiä rakkautta sieltä, missä se tarjosi itseään heille peittelemättä.

Eivätkö sotilasteiden risteyskohdat loistaneetkin yö yön perästä valloilleen päässeen Eroksen merkeissä? Siellä koreilivat pitkinä riveinä toimiin valmiit naiset, asfaltin lootuskukat. Bryssel! Elämä, tuo tuhansien tuulenpyörteiden riepottelema. Miten vimmainen olikaan elämän tahti, ja kuitenkin niin kauhistuttavan mekaaninen kuin sota itse. Vain rautainen luonne pystyi pysymään eheänä tapahtumien melskeissä. Nämä vartalot olivat pelkkiä rakkauden välikappaleita, ne keinahtelivat vaatteet kutsuvasti kahisten, niiden asut olivat kuin hohtavia mainoskylttejä. Nojasin erään kerran kauan lyhtypylvääseen ja imin aina vain samaa näkymää, joka toistui kuin aaltojen yksitoikkoinen kohina rannalla. Aina vain uudestaan. Ei ollut edes yhteistä kieltä, joka olisi vähentänyt tapahtuman eläimellisyyttä samaan tapaan kuin pöytäliina, veitsi ja haarukka tekevät ateriasta sivistyneemmän.

Vanhojen korttelien hämyisistä nurkista loistivat punaiset lyhdyt houkutellen nopean nautinnon pariin. Peilit hohtivat koruttomien talojen kätköissä, valon tulva hukkui punaisen sametin raskauteen. Kuului huumaantunutta naurua, kun kovaotteinen koura upposi valkoiseen lihaan. Sotapoika ja neito, tuttu tarina.

Mitä tapahtui niissä kylissä, jotka lukemattomina reunustivat kauhun kenttiä? Ne makasivat pimeydessä kuolleina, kun niiden läpi marssi, ainoastaan vartijan pistin kimmelsi toriaukiolla. Ja kuitenkin muukalaisjoukko kaivautui lähtemättömästi vieraaseen maaperään.

Kun verevä elämä kuohuu vasten kuolon mustaa riuttaa, voimakkaista väreistä muodostuu teräväpiirteisiä kuvia. Tälle ajalle, jonka keskellä mekin elämme, on ominaista peittelemättömyys ja vapautuminen; kaikkeen hienostuneeseen, herkkään ja lyyriseen se suhtautuu karsaasti. Elämän vastaisku ilmenee kaikkialla monenlaisena barbarian voimannäyttönä, ei vähiten rakkaudessa ja taiteessa. Silloin ei ole oikea aika lukea kaihoisia romaaneja kyynelsilmin.

Joskus tietysti — mehän olemme prisma, joka hajottaa kaikki värit, kukahan niistä mahtaisi laatia kaavan — jopa kulutustaistelun kentille kuulsi lämpimämpi hohde. Se värisi ehkä ensimmäisen asutun mökin rikkinäisten ikkunaluukkujen läpi yön hyytävien kauhujen ylle kuin tunteen etuvartion hapuileva käsi. Siellä maatalon kammarissa makasi kaksi ihmistä karkean pellavapeitteen alla tuntien hetkisen ajan olevansa turvassa jossain tuhon tannerten laitamilla, suojassa kuin kaksi linnunpoikaa puun latvuksissa, kun öinen metsä huojuu naristen myrskytuulessa. Ehkäpä joku opiskelijapoika ja ranskalainen maatalontyttö, jotka sodan tyrskyt olivat paiskanneet samalle kallioluodolle. Nyt he olivat pelkkää tunnetta, kaksi palavaa sydäntä kiinni toisissaan hyisen maailman keskellä. Pienen ikkunaruudun täristessä läheisen rintaman iskujen tahtiin kaksi huulta hiveli pojan korvaa yrittäen saada vieraan kielen koko sävelmän painumaan hänen mieleensä. Tuo hetki lienee sytyttänyt pojassa aavistuksen tytön kotimaan sielusta, sytyttänyt kirkkaammaksi kuin kaikkien kirjojen ja opistojen viisauden aikaisemmin. Sillä mitä on aivojen ymmärrys sydämen ymmärryksen rinnalla?

Sellainen yö merkitsi sovitusta, vapautusta, vaikka aamu sitten olisikin särkynyt tulituksen jylinään. Tuollaisen yön jälkeen soturi marssi toveriensa riveissä loistavin silmin ja kevein askelin. Vaikka hänen sydämensä ei olisikaan piiloutunut uhmakkaiden laulujen ja karkeiden vitsien taakse, niin se kuitenkin koki vähemmän salaisia kauhunväristyksiä kuin toisten. Seesteisin mielin hän seisoi laukausten kuurossa, suudelmien tuntu yhä hiuksissaan. Kuolema lähestyi ystävänä, kypsä vilja kaatui viikatteen alla.