SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Poliittinen korrektius, mitä se on?

pc-3

LAURI STARK

Se on kulttuurisodan ydinkäsite. Yksille se on kirosana, toisille peruslähtökohta. Linjat ovat selkeät ja kaikki ymmärtävät millaisesta ilmiöstä on kyse. Vai ymmärtävätkö? Otetaanpa selvää.

Käsitettä viljellään paljon. Siihen viitataan rutiininomaisesti puolin ja toisin poliittista rintamaa. Käsitteen sisällöstä näyttää kuitenkin olevan kaikkea muuta kuin yhtenäiset näkemykset, sitä ei ole edes juuri analysoitu. Sen nimissä tehdään tai väitetään tehtävän asioita, vaikka kunnolliset määritelmät puuttuisivat. Jotta siis voisimme mölyämisen sijaan muodostaa objektiivisen näkemyksen, on ensin katsottava historiaan. Mitä poliittinen korrektius oli ja mitä siitä tuli?

Ensimmäinen merkintä historiallisissa dokumenteissa sijoittuu jo 1700-luvulle, mutta todellista sisältöä käsite alkoi saada 1900-luvun puolivälin Yhdysvalloissa, missä sosialistit halusivat erottautua kovan linjan kommunisteista. Poliittinen korrektius oli pejoratiivinen nimitys dogmaattiselle puolueuskollisuudelle, joka vaivasi ajan äärivasemmistoa. 70-luvulla maan akateeminen vasemmisto käytti sitä taas itseironisessa merkityksessä, pyrkimyksenään vitsailla ylitsevuotavaisen puhdasoppisuuden kustannuksella. Vasta 80-luvun loppu synnytti muodon, jossa poliittisen korrektiuden nykyään tunnistamme. Akateemisesta sisäpiirivitsistä tuli vakavasti otettava poliittinen ohjelma. Vasemmiston ajatus oli, että kielenkäyttö tuli mukauttaa vähemmistöjen tarpeisiin. Koska kieli muokkaa todellisuutta, sanoilla on perustavanlaatuinen merkitys myös vallankäytön kannalta. Jos ei siis käytettäisi esimerkiksi sanoja neekeri ja huora, voitaisiin aiemmin samoilla sanoilla lannistettuja ihmisiä emansipoida.

Konservatiivit ottivat asian välittömästi hampaisiinsa ja samaistivat käsitteen liberalismiin. Se sai takaisin pejoratiivisen sävynsä, jonka turvin vasemmistoa lyötiin ja lyödään tänäkin päivänä. Jotkut vasemmistolaiset väittivätkin, että koko termi oli alun perin oikeiston keksintöä poliittisten vastustajiensa mustamaalaamiseksi. Joka tapauksessa, se oli ja on todellinen ilmiö ja sen varjolla tehty politiikka todellista. Siitä on tullut koko yhteiskunnan läpäisevä voima, joka ilmenee mediassa, tieteessä, kouluissa ja taiteessakin. Oikeus jakaa tuomioita sen periaatteiden mukaisesti. Anekdootteja mitä mielipuolisimmista ilmenemismuodoista riittäisi eliniäksi, eikä niiden esiin nostaminen liene tässä yhteydessä tarpeen. Liberaalin hegemonian metkut tunnetaan ja niille nauretaan.

pc-4Mutta. Mitä poliittinen korrektius todella on? Ensin olisi syytä tehdä selväksi, mitä se ei ole. Se ei ole arkipäivän hyvää käytöstä. Hyvät tavat ovat kanssakäymisen perusedellytys, ja sellaisenaan irrallisia politiikasta. Vaikka mitä kivuliain aihe käy sketsin ainesosaksi, joutuu normaalissa vuorovaikutuksessa varomaan sanojaan. Vitsit kuolleita vauvoista voivat olla hauskoja, mutta ovatko ne sitä lapsensa menettäneen äidin seurassa? Kysymys on retorinen, sillä vastaus on itsestäänselvä. Nykyaika vain pakottaa miettimään itsestäänselvyyksiä ääneen, koska psykoosissa normaalit lainalaisuudet kyseenalaistuvat. Sen, minkä pitäisi olla sanomattakin selvää, ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Tämä on yksi poliittisen korrektiuden sivuvaikutuksista, sillä totalitaarisena mallina se kiistää eron yksityisen ja poliittisen välillä. Ei ole mikro- ja makrotasoa, vaan ainoastaan valtapeliä. Taideteoksista jaetaan käytösnumeroita sen mukaan, loukataanko niissä oletettuja vähemmistöjä. Sensuuriviranomaisia ei tarvita, kun sosiaalinen paine saa ihmiset miettimään kahdesti.

Poliittinen korrektius on aina ja ennen kaikkea kielenkäytön rampauttamista. Sen tarkoitus on estää ihmisiä puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä kuitenkin voidaan jakaa kahteen lajiin, viattomaan ja pahantahtoiseen. Ensin mainitulle on ominaista loputtomien kiertoilmaisujen keksiminen erilaisista loukkaaviksi koetuista sanoista. Vaikka juuri tämä herättää eniten huvitusta ja huomiota, on se myös harmittominta. Vaikka ”neekeri” ja jopa ”musta” ovat joillekin liian karkeita ilmaisuja, käy sinänsä typerästä termistä ”afroamerikkalainen” ilmi sen todellinen sisältö. Vaikka rampa ja hullu eivät ole enää terveydenhuollon ammattikieltä, kömpelöiden sanojen ”mielenterveysongelmainen” ja ”liikuntarajoitteinen” merkitys on ymmärrettävissä. Vaarallisempaa on pahantahtoinen korrektius, jota ei voi erottaa valehtelusta. Kun muukalaisesta käytetään nimitystä uussuomalainen tai rikoksen tehnyt ulkomaalaistaustainen esiintyy mediassa Suomen kansalaisena, on kyseessä tietoinen sumutus. Vaikka kielenkäyttö ei sanele todellisuutta, se vaikuttaa siihen. Se on ehdollistavan propagandan strategia, sillä siten ihmiset lakkaavat tekemästä semanttisia jaotteluja tiettyjen asioiden välille. Avioliiton, joka ei voi käsitteellisesti olla sukupuolineutraali, muuttaminen tasa-arvoiseksi onkin ollut yksi mediahuiputuksen suurimpia saavutuksia.

pc-5On syytä havaita, että poliittista korrektiutta sen eri muodoissa harjoittaa myös oikeisto. Siinä missä se oli alkuun vasemmiston heiniä, ovat myös oman laitani ihmiset alkaneet omaksua uhriutuvaa retoriikkaa. Ei saisi sanoa persu vaan perussuomalainen. Milloin kärähtävät käämit mistäkin vasemmistolaisten tempauksesta, aivan kuin loukkaantumista ei olisi maassamme jo aivan tarpeeksi. Elokuvia katsotaan poliittisen suodattimien lävitse ja epäilyttäviä ideologisia aineksia etsien, aivan kuin tätä eivät olisi vasemmiston hysteerikot jo riittävästi tehneet läpi vuosikymmenten. Vaikka vasemmistolaiset ovat pääosin keskinkertaisuuksia, olisi melkoista ennakkoluuloisuutta torjua kaikki heidän puoleltaan tuleva taide.

Toki myös valheellinen korrektius osataan oikealla. Jos media valehtelee kutsuessaan mitä tahansa kehitysmaalaisten koiruuksia yksittäistapauksiksi, näyttää myös oikealla olevan vaikeuksia tunnustaa omiensa rötöksiä. Breivik toimi yksin, mutta muuten Euroopassa on nähtävissä oikeistolaisen väkivallan kasvun trendi; jokaista polttopulloiskua tai poliittisen vastustajan mukilointia ei voida laskea yksittäistapaukseksi. Koska politiikassa ei rehellisyyttä tunnusteta, peilaa tämä sumutus vasemmiston strategista ajattelua. Allekirjoittanut on tietysti naiivi, mutta tahtoisi nähdä vähemmän tämän kaltaista laskelmointia. Väkivaltaisen aineksen kanssa ei tarvitse olla avoimesti tekemisissä, mutta sekin olisi syytä tunnustaa osaksi oikeistoa. Ideologia ei ole ilmaus moraalisesta paremmuudesta, vaan tavoitteista. Ja meidän tavoitteemme ovat sellaisia, että niiden vuoksi ovat monet valmiita menemään pidemmälle kuin yksikään vasemmistolainen osaisi edes kuvitella.

Poliittista korrektiutta ei voi käsitellä ilman sen vastinparia epäkorrektiutta. Myös sen taustalla on erilaisia motiiveja ja jakaisin sen niiden osalta kahteen osaan, suoraselkäiseen ja laiskaan. Ensin mainittu on yksinkertaisuudessaan asioista puhumista niiden oikeilla nimillä. Se on kieltäytymistä pelaamasta median ja valtavirran sanelemien sääntöjen mukaan. Se on mallin hakemista menneisyydestä, jossa käytöstavat olivat kunniassa ja homoja pidettiin luonnonoikkuina. Näin suora puhe tietysti vieraannuttaa monia yliherkkänä aikanamme, ja on perusteltua kysyä sellaisen mielekkyyttä. Jos tietyt sanat käännyttävät ihmisiä automaattisesti pois, viesti ei mene perille; pelkällä aggressiolla ei voi menestyä. Mikäli hintana olisi kuitenkin alistuminen virallisesti hyväksytylle kielenkäytölle, on parempi pysyä marginaalissa. Johonkin kohtaan on raja vedettävä niidenkin varalle, joita on mahdollisuus järkiargumentein käännyttää.

Epäkorrektiuden laiska muoto on kielenkäytön äärimmäistä holtittomuutta. Jos korrektiutta kuvaa tietoinen valehtelu, on epäkorrektius välinpitämättömyyttä totuuden suhteen. Sen sijaan, että annettaisiin vääriä tietoja, puhutaan silkkaa puuta heinää. Tämä strategia ruumiillistuu Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trumpissa. Kun tärkeintä on vakuuttaa kuulijat, voi näille suoltaa mitä he vain haluavatkaan kuulla. Sitä voisi verrata tsemppaukseen, jossa tärkeää ei ole totuus vaan mielialan kohottaminen. Kun mieliala sitten muuttuu, se tekee aiemmin sanotusta ikään kuin totta. Tämä on lukemattomien konsulttien ja elämäntaitogurujen metodi, jolla he ovat manipuloineet ihmisiä kohti haluamaansa maalia. ”Fake it till you make it”, voisi olla tämän lähestymistavan slogan.

haddock-2Kaikki laiska epäkorrektius ei toki ole näin sofistikoitunutta, vaan koostuu niin sanotusta öyhötyksestä. Se on jokamiehen avautumista kaverilleen baarissa tai anonyymisti jollakin internetin lukemattomista keskustelupalstoista. Se on eräänlaista terapiaa, jossa kaikista kielellisistä pidäkkeistä vapaana voi panna tuulemaan. Tällaisen puheen tarkoituksen kannalta on yksi ja sama, raiskasiko se mamu tai kavalsiko demari. Tärkeintä on käyttää kutakin aihetta väylänä tunteiden purkamiselle. Se on kaikin tavoin epäkorrektia ja yleensä varsin ikävää kuultavaa. Se on kuitenkin harmitonta tässä muodossaan, seuraukset rajoittuvat jonkun loukattuihin tunteisiin. On asianmukaista myös huomata, että tätä terapeuttista, laiskaa epäkorrektiutta harjoittaa myös niin sanottu suvaitsevaisto. Kun he ovat kuplassaan, he voivat räiskiä vapaasti fasismista ja kansallissosialismista ilman, että käsitellyllä aiheella on mitään tekemistä kyseisten asioiden kanssa. Totuudella ei ole tässä merkitystä, ainoastaan pahan olon purkautumisella ja keskinäisellä hengennostatuksella.

Poliittinen korrektius on myrkkyä, mutta epäkorrektius ei ole automaattisesti terve ilmiö. Sekin on perin juurin modernia, koska on viime kädessä reaktiota korrektiuteen. Tunnen ilman muuta enemmän sympatiaa erinäköisiä rääväsuita kohtaan, niin karkeita kuin he ovatkin. Asetun kuitenkin kannalle, jossa vaadin kaikkein suurinta mahdollista korrektiutta ja epäkorrektiutta: totuutta. Sen sanominen ei lopulta vaadi ylimääräisiä tehosteita, sillä se on itsessään aina loukkaavaa. Se on sovinnaisin ja väkivaltaisin asia, jonka voi lausua ääneen.

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.

%d bloggers like this: