Korealainen umpisolmu

ALARIK NOTIS

–

Kun Berliinin muuri murtui vuonna 1989 ja koko sosialistinen blokki seurasi perässä, katsottiin kylmän sodan loppuneen ja monet huokaisivat helpotuksesta sotilaallisten ja poliittisten jännitteiden merkittävästi lieventyessä. Rajat avautuivat, poliittiset vapaudet moninkertaistuivat ja miljoonien elintaso nousi nopeassa tahdissa. Tässä kehityskulussa Korean niemimaa muodostaa erikoisen poikkeuksen. Saksat yhdistyivät mutta Koreat eivät. Itä-Euroopan sosialistihallitukset väistyivät ja maat aloittivat integroitumisen länteen, mutta Korean niemimaalla jatkettiin vanhaan malliin. Nyt lähemmäs kolmekymmentä vuotta muurin murtumisen jälkeen niemimaan pohjoisosassa vallitsee edelleen sama yksipuoluejärjestelmä ja sotilaalliset jännitteet leimahtavat säännöllisesti demilitarisoidulla alueella uhitteluksi ja tykistöllä ammuskeluksi.

Monelle tilannetta satunnaisesti seuraavalle Pohjois-Korea on myyttinen ja vaikeasti avautuva mysteeri ja suoranainen totalitaristisen järjestelmän karikatyyri, jonka aika unohti. Suljetusta valtiosta tihkuu vähänlaisesti luotettavaa tietoa ja sen puole-eliitti ja viralliset julkilausumat tuntuvat kumpuavan jostakin rinnakkaisesta todellisuudesta. Valtamediamme kiinnostuu kertomaan tästä hermeettisestä valtiosta yleensä vain silloin, kun sen johtajat järjestävät sotilaallisia provokaatioita tekemällä ohjus- tai ydinkokeita ja uhittelevat sodalla, minkä jälkeen maa ja sen ihmiset jälleen unohdetaan. Koko kuvio voi tuntua suorastaan käsittämättömältä ja maan johto näyttäytyy hulluna, irrationaalisena ja arvaamattomana.

Siksi voi olla valaisevaa tutustua Pohjois-Korean tutkijoiden kirjallisuuteen. Yksi alan arvostetuimmista tutkijoista on venäläinen professori Andrei Lankov, joka on tutkinut erakkovaltiota kolme vuosikymmentä ja vietti osan opiskelijavuosistaan vaihto-oppilaana Pjongjangin Kim Il-sungin yliopistolla 1980-luvulla. Nykyään hän elää ja opettaa Etelä-Koreassa. Lankovin kirjat, artikkelit ja puhetilaisuudet ovat avartavia ja hänen huumorintajuinen ja kyyninen lähestymistapansa on viihdyttävä. Itse lapsuutensa ja nuoruteensa Neuvostoliitossa viettäneenä hänellä on myös tietty henkilökohtainen kosketuspinta totalitaristisen valtion yhteiskuntaan vaikka Neuvostoliitto ja itä-Euroopan sosialistiblokki ei ollut lähimainkaan yhtä repressiivinen ja suljettu kuin Korean demokraattinen kansantasavalta.

Lankovin viimeisin kirja The Real North Korea: Life And Politics In The Failed Stalinist Utopia on vuodelta 2013 ja se kirjoitettiin vain vähän vallanvaihdoksen jälkeen, kun Rakkaan Johtajan Kim Jong-ilin kuoltua hänen paikalleen nousi nuori Kim Jong-un. Kirja on hyvä ja helposti lähestyttävä katsaus Pohjois-Korean lähihistoriaan ja yhteiskuntaan ja siinä on tasapainoinen annos ylesikuvaa ja yksityiskohtia, joiden avulla asiaan vihkiytymätönkin lukija alkaa ymmärtää, mistä tässä surullisessa tarinassa on oikein kyse. Sillä Pohjois-Korean tapaus on ennenkaikkea surullinen kertomus siitä, kuinka sinänsä jaloin idealistisin tarkoitusperin luotiin mitä epäonnistunein yhteiskunnallinen kokeilu, jonka suurimmat kärsijät ovat pohjoiskorealaiset itse ja mikä pahinta, ulospääsyä ei näy. Lankovin kuvaus maailman suljetuimmasta valtiosta on yhtä aikaa realistisen kyyninen ja toisaalta ihmisluontoa ymmärtävä ja sympaattinen.

–

Hyperstalinistisen valtion synty

–

Jotta Pohjois-Koreaa voi ymmärtää, on mentävä ajassa taaksepäin toisen maailmansodan loppuhetkiin, jolloin kaksi Koreaa saivat alkunsa. Japanilaiset joutuivat vetäytymään niemimaalta hallittuaan sitä useamman vuosikymmenen ja tyhjiön täyttivät liittolaiset. Pohjoisen meihitti Neuvostoliitto ja etelän Yhdysvallat, vyöhykkeiden rajaksi sovittiin 38. leveyspiiri. Heti maailmansodan päätyttyä alkoivat suurvallat pystyttää omien aatteidensa mukaisia poliittisia järjestelmiä omille vyöhykkeilleen. Pohjoisen johtavaksi mieheksi nousi neuvostoliittolaisten tuella Kim Il-sung, joka oli liittynyt japanilaisvastaiseen sissitoimintaan 30-luvulla osana Kiinan kommunistipuoluetta, jossa hän johti lähinnä etnisistä korealaisista koostuvia joukkoja.

1950-luvulle tultaessa Kim Il-sungin hallinto oli tehnyt mittavia kommunistisille valtioille tyypillisiä uudistuksia kuten maareformeja ja kansallistanut yritykset ja teollisuuden. Toisinajattelijat vangittiin ja jopa 10-15% väestöstä pakeni 38. leveyspiirin eteläpuolelle. Vaikka Pohjois-Korean alkutaival oli tiukassa Kremlin ohjauksessa, oli Kim Il-sung kuten useimmat muut itäaasialaiset kommunistijohtajat enemmän nationalistinen anti-imperialisti kuin kommunisti. Marxilaisuus nähtiin Itä-Aasiassa usein pikemminkin oikotienä feodaalisten agraariyhteiskuntien modernisaatioon. Toisaalta monia itäaasialaisia kommunistijohtajia elähdytti jonkinlainen kansallinen ja kommunistinen agraari-idylli, jossa tyydyttäisiin vähään ja töitä tehtäisiin paljon. Koreoiden yhdistäminen oli pohjoiskorealaisten kommunistien suunnitelmissa alusta alkaen eivätkä he tässä asiassa juuri eronneet eteläisistä heimoveljistään. Neuvostoliiton kehittäessä oman ydinasearsenaalinsa näytti se myös vihdoin mahdolliselta ja vähemmän riskialttiilta. Pohjoiskorealaiset lupasivat helppoa ja pikaista voittoa ja Stalinilta herkeni vihdoin lupa alkuvuodesta 1950.

Korean sota kesti kolme vuotta ja oli erittäin verinen. Pohjoisen joukot aloittivat suuren yllättyshyökkäyksen ja onnistuivat valtaamaan lähes koko niemimaan. Sitten amerikkalaiset ja YK puuttuivat peliin toden teolla ja ajoivat vuorostaan pohjoiskorealaiset Kiinan rajalle asti, jolloin taas kiinalaiset tekivät massiivisen intervention. Lopulta rintama jähmettyi 38. leveyspiirille. Sota päättyi aselepoon 1953 mutta rauhansopimusta ei koskaan solmittu. Kumpikaan Korea ei ole tähän päivään mennessä tunnustanut naapurinsa itsenäisyyttä ja Koreoiden yhdistäminen on edelleen virallisesti molempien päämääränä. Etelä-Korea nimittää yhä virkamiehiä “pohjoisten maakuntien” hallintoon.

Sota teki Kim Il-sungista maansa kiistattoman johtajan ja sodan jälkeen hän jatkoi vallan keskittämistä itselleen tyypillisin stalinistisin keinoin eli puhdistuksin ja niihin elimellisesti liittyvin näytösoikeudenkäynnein. Suurin osa Korean kommunistipuolueen alkuperäisistä johtajista koki ikävän lopun “paljastuttuaan” yhtäkkiä ulkovaltojen agenteiksi ja sabotööreiksi. Kiinalaisten väliintulo oli myös mahdollistanut hiljattaisen hivuttautumisen irti Neuvostoliiton määräysvallasta ja myöhempinä vuosina Kim Il-sung käytti menestyksellisesti edukseen Kiinan ja Neuvostoliiton skismaa pitääkseen maansa poliittisesti mahdollisimman riippumattomana molemmista kommunistisista jättiläisistä samalla kun hän lypsi taloudellisia etuja ja tukea molemmilta. Tätä voidaan pitää pienen Pohjois-Korean diplomaattisena taidonnäytteenä. Ulkomainen tuki alkoi näytellä yhä suurempaa osaa Pohjois-Korean taloudessa 1960-loppupuolella, jolloin Pohjois-Korean talous alkoi yskiä ja näivettyä.

Kim Il-sungin johtamasta Pohjois-Koreasta muodostui sotaa seuraavina vuosikymmeninä niin keskusjohtoinen yhteiskunta, että sitä on ulkopuolisen vaikea edes käsittää. Sitä voi kuvailla lihaksi tulleeksi orwellilaiseksi dystopiaksi. Kaikki inhimillinen toiminta keskitettiin valtion käsiin ja jokainen kansalainen oli jatkuvan poliittisen tarkkailun ja propagandan alaisuudessa. Kontaktit ulkomaailmaan, jopa sosialistiblokkin, kiellettiin pientä eliittiä lukuunottamatta. Suuria vankileirejä pystytettiin ei ainoastaan harhaoppisille vaan myös heidän perheilleen, jotka jakoivat usein poliittisten vankien kohtalon pelkän sukulaisuuden perusteella. Päivittäiset ruoka-annokset tulivat valtiolta ja niiden suuruus vaihteli vastaanottajan ammatin ja aseman mukaan. Valtio jakoi kansalaisilleen myös radiot, myöhemmin mustavalkotelevisiot, rannekellot ja muut hyödykkeet. Kaikki miehet olivat velvoitettuja työskentelemään valtiolle. Naisilla oli mahdollisuus lastensaannin myötä jäädä kotiäideiksi. Yksityiset markkinat olivat vaikeiden rajoitusten alaisia mutta eivät kokonaan kielletyt. Niiden merkitys pysyi kuitenkin pienenä 1990-luvulle asti. Kaiken kaikkiaan Kim Il-sung kehitti valtiojärjestelmän, joka sai Stalinismin pahimpien vuosien Neuvostoliiton näyttämään suorastaan liberaalilta yhteiskunnalta. Orwellilaisuutta lisää virallinen ideologia nimeltä juchelaisuus, joka on niin epämääräinen, että sillä voidaan oikeastaan perustella ihan mitä vain.

–

Romahdus ja uudet tuulet

–

Pohjois-Korean taloudellinen kokeilu oli 1990-luvulle tultaessa pahasti epäonnistunut ja täysin riippuvainen Kiinan ja Neuvostoliiton tuesta. Ennen niemimaan jakautumista oli pohjoinen ollut teollistuneempi ja vaikka se oli melko köyhä, oli se itäaasialaisella mittapuulla kenties kehittynein alue Japanin ulkopuolella. Eteläiset maakunnat olivat sen sijaan olleet maatalouspainoitteisempia ja vielä köyhempiä. Muutamassa vuosikymmenessä roolit olivat dramaattisesti muuttuneet. Siinä missä Pohjois-Korea oli muodostunut taloudelliseksi katastrofiksi, oli Etelä-Koreasta tullut todellinen taloudellinen menestystarina. Tämä oli erittäin kiusallista pohjoiskorealaiselle eliitille, joka perusteli valtaansa juuri sillä, että se kykenisi tarjoamaan hyvän elintason kansalaisilleen. On sanomattakin selvää, että Etelä-Korean taloudellinen menestys oli ja on osittain yhä tarkoin varjeltu valtiosalaisuus 38. leveyspiirin pohjoispuolella.

Kun Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota loppui muualla, muuttui myös Pohjois-Korea merkityksettömäksi Kiinan ja uuden Venäjän kannalta. Taloudellisen tuen loppuessa ajautui maa syvään kriisiin ja lähihistorian pahimpaan nälänhätään, jossa varovaistenkin arvioiden mukaan menehtyi satojatuhansia ihmisiä. Valtion jakelujärjestelmä, joka vastasi kansan ravitsemuksesta, romahti. Ilman ulkomailta saapuvia lannoitteita ruuantuotanto romahti. Ilman ulkomailta saapuvia varaosia tehtaat pysähtyivät. Valtio ja yksipuoluejärjestelmä ei kuitenkaan romahtanut ja Kim-dynastia pysyi vallassa Kim Jong-ilin johdolla maailmanlopun tunnelmista huolimatta.

Mittava romahdus aiheutti arvatenkin suuria muutoksia näivettyneessä yhteiskunnassa. Yhtäkkiä tavallisten pohjoiskorealaisten piti keksiä, miten pysyä hengissä kun valtion päivittäistä riisiannosta ei kuulunut. Tämä johti “pimeiden” markkinoiden syntyyn ja omatoimiseen taloudelliseen toimintaan. Orastava ja alkeellinen markkinatalous oli hyvin naisvaltainen siitä syystä, että naiset olivat vapaita kotiäiteinä harjoittamaan muutakin toimintaa kun miehet taas pakotettiin pysähtyneisiin tehtaisiin tyhjäntoimittajiksi poliittisen kontrollin ylläpitämiseksi. Alemmat virkailijat ja poliisit olivat myös nälissään ja sallivat pimeiden markkinoiden olemassaolon, suojelurahaa vastaan tietenkin. Korruptio alkoi rehottaa. Maalaisväestö alkoi tehdä vuoristoon yhä enemmän salapalstoja hengenpitimiksi. Pakon edessä valtiovalta ylintä johtoa myöten salli kaiken tämän, ja täydellinen romahdus vältettiin.

Kriisin taituttua valtiojohto on useaan kertaan yrittänyt jälleen tiukentaa otettaan yhteiskunnasta ja palata “normaaliin”, mutta se ei syystä tai toisesta ole onnistunut. Yrityksistä luovutaan ja uudet säädökset unohdetaan parin kuukauden kuluessa niiden antamisesta. Kun järjestelmä ei odotuksista huolimatta romahtanutkaan, ovat ulkomaiset tarkkailijat ennustelleet kiinalaistyylisiä taloudellisia reformeja. Lankov suhtautuu kirjassaan kuitenkin skeptisesti uudistuksiin.

–

Pohjois-Korean eliitin dilemma

–

1990-luvulta lähtien Pohjois-Korea on ollut riippuvainen kansainvälisestä avusta, mutta avun ehdot ovat usein olleet mahdottomia hyväksyä johdolle, joka haluaa pysyä vallassa ja päättää avun jakamisesta sen mukaisesti. Ne yhteiskuntaluokat, joiden uskollisuus on taattava, ovat etusijalla: armeija, virkamiehet ja puolue-eliitti. Niinpä Kim Jong-ilin johdolla kehitettiin kimilsungilaisen diplomatian mukaelma, jonka avulla onnistuttiin lypsämään avustusta ulkomaailmalta mahdollisimman pienin myönnytyksin. Johto yksinkertaisesti alkoi uhkailemaan sodalla ja käyttäytyä näennäisen irrationaalisesti. Provokaatioiden jälkeen he suostuivat neuvotteluihin ja tilanteen rauhoittamista vastaan vaativat taloudellista apua. Myöhemmin ydinaseiden tullessa mukaan ovat jotkut ulkomaiset tarkkailijat sanoneet kyynisesti, että syököön pohjoiskorealaiset ydinohjuksia. Näin he ovat Lankovin mukaan tehneetkin saamalla ruoka-avustusta ydinaseuhittelullaan. Ydinaseet ovat tietenkin myös vahva vakuutus ulkomaisia vallanvaihtosuunnitelmia vastaan eivätkä Saddam Husseinin ja Gaddafin esimerkit ole jääneet Pjongjangissa huomaamatta. Toiminta, joka saattaa näyttää harkitsemattomalta ja irrationaaliselta onkin siis Lankovin mukaan vakaasti harkittu selviytymisstrategia. Ja se on toiminut melko hyvin.

Syy, miksi Pohjois-Korean eliitti ei ole pyrkinyt mukailemaan mm. kiinalaisia ja vietnamilaisia taloudellisia uudistuksia on yksinkertainen: Etelä-Korea. He pelkäävät, että taloudelliset uudistukset karkaavat helposti käsistä ja pohjoiskorealaisten viimein ymmärtäessä, miten köyhiä he ovat ja miten rikkaita heidän heimoveljensä etelässä ovat, koko järjestelmä luhistuu ja eliitti menettää kaiken ja pahimmassa tapauksessa päätyy roikkumaan lyhtypylväisiin. Pohjois-Korean eliitin edustajat ymmärtävät, että he, toisin kuin monen Itä-Euroopan sosialistimaan eliitti 90-luvulla, menettäisivät kaiken.

Lankov argumentoi, että Kiinan ei tarvinnut tätä pelätä koska sillä ei ollut naapurinaan demokraattista ja taloudellisesti menestynyttä “Etelä-Kiinaa”. Taiwan on liian pieni ollakseen merkityksellinen. Muiden maiden menestystä ei käsitetä samalla tavalla eri historian ja kulttuurin takia. Mutta Korean niemimaata asuttaa sama kansa, jolla on sama kieli ja joka historian oikusta jakautui puolisen vuosisataa sitten. Psykologinen vaikutus on täysin eri. Lankov käyttää esimerkkinä Itä- ja Länsi-Saksaa. Länsi-Saksan menestys johti Itä-Saksan luhistumiseen. Luhistumisen ja yhdistymisen aikoihin ero elintasossa oli kaksin-, ehkä kolminkertainen. Pohjois- ja Etelä-Korean elintasoero on varovaisimpien arvioiden mukaan viisitoistakertainen.

Kaikesta huolimatta eliitti ymmärtää, että nykyinen järjestelmä on kestämätön ja romahtaa jos mitään ei tehdä. Kim Jong-ilin tavoitteena oli pitää järjestelmä kasassa ja itsensä vallassa ja kuolla luonnollinen kuolema palatsissaan, missä hän toki onnistui. Kim Jong-unille saman saavuttaminen on huomattavasti vaikeampaa. Hän on ensinäkin hyvin nuori noustuaan valtaan kolmekymppisenä ja hänellä on pitkä hallitustaival edessään. Uuden Johtajan on siis pakko lähteä uudistamaan talousjärjestelmää mikäli hän aikoo onnistua tavoitteessaan kuolla luonnollinen kuolema palatsissaan. Toisaalta varomaton eteneminen tällä polulla voi hyvinkin johtaa hallitsemattomaan sisäiseen kriisin ja vallankumoukseen.

Lankovin kirjan julkaisuajankohtana oli vielä epäselvää, miten Kim Jong-un tulisi etenemään. Nyt näyttää siltä, että hän on lähtenyt odotettua rohkeammin uudistusten tielle. Esimerkiksi maanviljelijöitä on kannustettu antamalla heille tietty osuus sadosta määrättyjen valtion ruoka-annosten sijaan ja viime vuosien sadot ovat onnistuneet hyvin. Pohjois-Korea on kyennyt ruokkimaan koko kansansa ensimmäistä kertaa sitten 80-luvun. Maahan on myös syntynyt eräänlainen yksityisyrittäjistä ja uusrikkaista koostuva “keskiluokka,” joka valtion hyväksynnällä ja usein nimellisesti valtion alla harjoittaa liiketoimintaa. Mutta samalla kun otetta taloudesta on höllennetty ja markkinatalouden on annettu syntyä tiukan valvonnan alaisena, on poliittista painostusta lisätty. Esimerkiksi aiemmin suhteellisen helposti ylitettävä Kiinan vastainen raja on otettu tiukempaan kontrolliin. Pohjois-Korean hallinnolla on mahdottomalta vaikuttava tehtävä sen yrittäessä digitaalisella aikakaudella tiukentaa otettaan informaatiosta, erityisesti Etelä-Koreaa koskevasta informaatiosta.

Monet pohjoiskorealaiset omistavat nykyään DVD-soittimia, jotka ovat laillisia. Mutta suosituimmat DVD:t eivät suinkaan ole oikeaoppisia elämänkertoja heidän johtajistaan ja näiden saavutuksista, vaan poliittisesti mitä arkaluontoisimpia ja kiellettyjä: kiinalaisia piraattikopioita eteläkorealaisista saippuasarjoista!

–

Kriisiin varautuminen

–

Lankov ei anna kovinkaan hyviä kertoimia Kim Jong-unin onnistumiselle tavoitteissaan. Hän pitää huomattavasti todennäköisempänä, että järjestelmä kriisiytyy lähitulevaisuudessa. Se voi alkaa jo huomenna, mutta luultavimmin kyse on vuosista, ehkä jopa vuosikymmenestä tai kahdesta. Sillä välin ulkovallat eli pääasiassa Etelä-Korea, Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja Japani eivät ole erityisen halukkaita sörkkimään status quota, sillä vaikka ne eivät ole Pohjois-Korean hallinnon ystäviä, ne pelkäävät hallitsemattoman kriisin ja mahdollisen sisällissodan vaikutuksia.

Lankovin mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kriisiin ja tulevaan olisi viisasta varautua. Hän harmittelee myös demokraattisten valtioiden kuten Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen ailahtelevaa politiikkaa, joka heijastelee maiden verrattain lyhyitä hallituskausia. Asenne Pjongjangia kohtaan vaihtelee “pehmeän” ja “kovan” linjan välillä muutaman vuoden välein kun pitäisi harjoittaa pitkäjänteistä politiikkaa, joka ei odota tuloksia vuoden tai kahden kuluessa.

Kirjassaan Lankov lähtee myös epäkiitolliselle tulevaisuuden arvailun tielle, mikä on tietysti lukijalle mielikuvitusta kiihdyttävää mutta harvoin oikeaan osuvaa, niin kuin Lankov itsekin muistuttaa. Kaikista mahdollisista skenaarioista hän pitää Koreoiden yhdistymistä todennäköisimpänä, mutta tässäkin on monta mahdollista muuttujaa. Yksi tärkeimmistä on Kiina ja sen suhteet Yhdysvaltoihin. Mikäli Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteet kiristyvät, niin kuin nyt näyttää tapahtuvan Trumpin tultua presidentiksi, on todennäköistä, että kiinalaisten halukkuus nähdä amerikkalismielisen Etelä-Korean johdolla yhdistynyt Korea laskee huomattavasti. Ei ole mahdotonta, että Kiina pyrkii kriisin sattuessa asettamaan Pohjois-Koreaan itselleen myötämielisen hallituksen. Toinen kysymys on, miten Trump reagoi jos pohjoiskorealaiset onnistuvat kehittämään Pohjois-Amerikan mantereelle kantavan ohjuksen hänen hallituskautensa aikana. Se on Lankovin mukaan täysin mahdollinen skenaario.

Ja vaikka Pohjois-Korean romahdus tapahtuisi mahdollisimman siististi ja nopeasti, kahden niin erilaisen maan yhdistyminen johtaa vääjämättä suuriin vaikeuksiin. Monet eteläkorealaiset ovatkin virallisten juhlapuheiden ulkopuolella erittäin varautuneita yhdistymisen suhteen, sillä hehän sen joutuisivat maksamaan. Puhumattakaan siitä, miten pohjoiskorealaiset sopeutuisivat nykyaikaiseen talouteen, jossa heidän taidoilleen on vain vähän käyttöä. Niin kuin Lankov asian muotoilee: heidän insinöörinsä saattavat olla matemaattisissa teorioissa jopa etelän kollegoitaan harjaantuneempia, mutta he eivät ole eläissään käyttäneet tietokonetta. Ja kuka haluaisi pohjoiskorealaisen lääkärin, joka on tyystin tietämätön muutaman viime vuosikymmenen aikana kehitetyistä hoitomenetelmistä?

Kävi miten tahansa, Lankov ennustaa että Pohjois-Korean loppu on vääjämättä edessä ennemmin tai myöhemmin ja että se tulee olemaan erittäin vaikea, kivulias ja todennäköisesti verinen prosessi kaikille osallisille. Mutta hän myös uskoo, että vaikean jakson jälkeen asiat muuttuvat kaikille niemimaan asukaille ja heidän naapureilleen parempaan suuntaan.

–

Suositeltavaa luettavaa:

The Real North Korea: Life And Politics In The Failed Stalinist Utopia, Andrei Lankov

Lankovin kolumnit Al Jazeerassa: http://www.aljazeera.com/indepth/opinion/profile/andrei-lankov.html

Lankovin kolumnit Korea Timesissa: https://web.archive.org/web/20150408235907/https://www.koreatimes.co.kr/www/category/subsection_304.html

Lankovin juttuarkisto nknews.orgissa: https://www.nknews.org/author-bio/?author=andrei-lankov

–

–

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.