SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Miksi vasemmisto tarvitsee natsismia?

TIMO HÄNNIKÄINENnatsi

Viime itsenäisyyspäivänä järjestetty 612-juhlakulkue, jota myös Sarastus mainosti sivuillaan, on osoittautunut piikiksi vasemmiston lihassa. Vasemmistoaktivistien on ilmeisen vaikea hyväksyä sitä tosiseikkaa, että noin kahdestasadasta ihmisestä koostunut poliittisesti sitoutumaton kulkue osoitti kunnioitusta Suomen itsenäisyydelle marssimalla rauhallisesti Töölön torilta Hietaniemen hautausmaan sankarihaudoille. Heidän kannaltaan oli kuitenkin onni, että kulkueeseen osallistui myös joitakin kansallissosialistiseksi julistautuneen Suomen Vastarintaliike -järjestön jäseniä. Tätä seikkaa he ovat korostaneet ja alleviivanneet omissa medioissaan itsenäisyyspäivästä saakka, ja välillä valtamediakin on tarttunut syöttiin.

”Uusnatseja nähty marssilla” -hokema jatkuu Kansan Uutisten tuoreessa artikkelissa, jonka kirjoittaja, toimittaja Mikael Brunila, tunnetaan myös muutaman vuoden takaisen Äärioikeisto Suomessa -kirjan yhtenä kirjoittajana. 612-marssin aikana Brunila juoksenteli kulkueen ympärillä, sen edessä ja keskellä räpsien kuvia kamerallaan, kunnes poliisi poisti hänet paikalta häiriötekijänä. Nyt hän on tehnyt kuvamateriaalinsa perusteella artikkelin, jonka otsikko väittää allekirjoittaneen ”järjestäneen marssin uusnatsien kanssa”. Brunila näkee 612-tapahtuman mullistavana:

612-marssi kokosi näin ollen kansallismielistä kenttää perussuomalaisista (ääri)oikealle tavalla, jota voidaan pitää historiallisena. 1990-luvun skiniriehoja lukuunottamatta äärioikeisto ei kertaakaan sitten 1930-luvun ole ollut näin monilukuisena saatikka yhtenäisenä yhdenkään suomalaisen kaupungin kaduilla.

On toki imartelevaa, että joku uskoo minun kykenevän järjestämään tuontyyppisen joukkotilaisuuden soihtuineen, yhteislauluineen ja turvatoimineen. Ja kaiken lisäksi yhdistämään ”Suomen äärioikeiston”. Tosiasiassa organisatoriset kykyni ovat kovin huonot, ja niinpä käytännön roolini 612-yhdistyksessä oli lähinnä nimellinen. Osallistuin tapahtumaan pitämällä siellä puheen, tapahtuman varsinaisesta ideoinnista ja käytännön järjestelyistä huolehtivat yhdistyksen muut jäsenet. (Puheeni käsitteli tapahtuman hengen mukaisesti Suomen itsenäisyyden merkitystä, ja sen voi kuunnella kokonaisuudessaan tässä videossa.)

Brunilan väite johtavasta roolistani tapahtumassa on siis tyypillistä laitavasemmiston disinformaatiota. Sen sijaan on aivan totta, että tapahtuman järjestysmiesten joukossa oli Suomen Vastarintaliikkeeseen kuuluvia ihmisiä. Järjestyksenvalvojien valintaan minulla itselläni ei ollut osaa eikä arpaa, ja sikäli kun tiedän, he olivat kyseiseen tehtävään itse ilmoittautuneita vapaaehtoisia. Lista järjestysmiehistä toimitettiin ennen kulkuetta poliisille, joka hyväksyi sen.

Mitä tällainen tosiseikka sitten kertoo itse tapahtumasta? En suoraan sanoen piittaa lainkaan.

Itseäni ei sinänsä haittaa, että osa järjestysmiehistä oli uusnatseja. Anarkistien ja muiden vasemmistohuligaanien pelättiin pyrkivän häiriköimään kulkuetta, minkä vuoksi paikalla oli myös poliisisaattue. Uusnatsit ovat ymmärtääkseni harjaantuneet kahinoimaan tuontyyppisen aineksen kanssa, ja hyökkäyksen sattuessa on aina hyvä, jos järjestystä on turvaamassa fyysiseen itsepuolustukseen kykenevää väkeä. Lopultahan kulkue sujui kuitenkin rauhallisesti, koska vasemmistohuligaanit olivat keskittyneet rikkomaan ikkunoita Presidentinlinnan liepeillä. Kulkueen tavallisen yleisön joukossa olleet Vastarintaliikkeen jäsenet käyttäytyivät asiallisesti, joten en näe mitään syytä, miksi he eivät olisi kaikille avoimessa tilaisuudessa saaneet olla. Mutta todellisuudessahan heitä oli marssin osanottajista varsin pieni vähemmistö, vaikka Brunila antaa ymmärtää heidän muodostaneen ainakin puolet joukosta.

612-marssi Helsingissä 6.12.2014.

612-marssi Helsingissä 6.12.2014.

Mitä taas tulee ”kytköksiini suomalaisiin uusnatseihin”, minulla on pari kolme tuttua, jotka ovat Vastarintaliikkeen jäseniä tai ovat joskus olleet. Niille, jotka katsovat tämän olevan merkittävä tunnustus, huomautan että tuttavapiiriini kuuluu myös muun muassa RKP:läisiä, kommunisteja, anarkisteja, libertaareja, turanisteja, ekofasisteja ja keskustalaisia. En välttämättä jaa heidänkään näkemyksiään, mutta vapaassa maassa erilaiset ihmiset voivat olla tekemisissä toistensa kanssa, vaikkei se Brunilan kaltaisia tee-se-itse-kansanmiliisejä miellyttäisikään.

Minulta on monesti tivattu suhdettani kansallissosialismiin ideologiana. Olen käsitellytkin natsismia useissa kirjoituksissani, joista tärkeimmät lienevät Ihmisen viheliäisyydestä -esseekokoelmassani (2011) ilmestynyt ”Kolmas valtakunta ja Dorian Gray” sekä Sarastuksessa ilmestyneet ”Kysymyksiä ja vastauksia” ja ”Keskitien politiikkaa”. Ne luettuaan ei tarvitse turvautua aihetodisteisiin, kuten 612-marssijoiden taustoihin, vaan jokainen voi omien sanojeni perusteella itse päätellä, kuinka natsimielinen olen. Näin kokoavasti voin (jälleen kerran) todeta, että natsismin ideologian monet keskeiset piirteet, varsinkin sen johtajakultti, totalitaarinen valtioperiaate ja biologinen determinismi, ovat minusta vastenmielisiä. En kannata kansallissosialismia ennen kaikkea siksi, että käsitykseni kansasta on monisyisempi kuin natsien yksioikoisen biologistinen ”Volk”: kansa on minulle elävä historiallinen identiteetti vuosisatojen saatossa muodostuneine tapoineen, mentaliteetteineen ja arvojärjestyksineen, ei kasvoton biomassa jonka tulkkina esiintyy ”johtaja”. Lisäksi Vastarintaliikkeen jäsenten tekemät kirjastopuukotukset ja muut järjettömät väkivaltaisuudet ovat minusta yksinomaan tuomittavia, ja harrastukseeni vakavasti suhtautuvana nojatuolihistorioitsijana pidän kansallissosialistipiireissä suosittuja historiantulkintoja kuten niin sanottua holokaustirevisionismia typeränä ja vahingollisena vääristelynä.

Mutta jos en ole natsi, olenko kuitenkin ”äärioikeistolainen”? Tämä on jo paljon tulkinnanvaraisempi asia. Ajatteluperinne, johon minä – ja moni muukin Sarastuksen kirjoittaja – nojaan, kumpuaa monista eri lähteistä: Akateemisen Karjala-seuran aatemaailmasta, Joseph de Maistren kaltaisista valistuksen kriitikoista, Saksan ”konservatiivisesta vallankumouksesta”, eurooppalaisesta ”uudesta oikeistosta”… Näitä suuntauksia on monesti sanottu äärioikeistolaisiksi, tosin tarkemmin määrittelemättä sitä, viittaako oikeistolaisuus talouskäsityksiin, arvomaailmaan vai kenties molempiin. Itse pidän perinteistä jakoa oikeistoon ja vasemmistoon pääosin vanhentuneena ja epärelevanttina, tosin tämäkin näkemys on jostakin näkökulmasta ”äärioikeistolainen”. Jos joku siis haluaa minua äärioikeistolaiseksi kutsua, en minä siitä varsinaisesti pahastu, mutta soisin että tuolloin määriteltäisiin tarkemmin, mitä termi pitää sisällään.

Joka tapauksessa Mikael Brunila haluaa niin kiivaasti todistaa minut natsiksi tai ainakin natsisympatööriksi, että sortuu naurettavuuksiin. Hyvänä esimerkkinä Kansan Uutisten artikkelin yhteyteen liitetty marssilta otettu pikkukuva, jossa näytän siltä kuin olisin tekemässä niin sanottua roomalaista tervehdystä, vaikka oikeasti vain osoitan siinä takana tulevalle kulkueelle kääntymissuuntaa. Ilmeisesti vasemmisto on riippuvainen siitä, että saa osoitettua poliittiset vihollisensa ”fasisteiksi”. Ainakin tämä leimaaminen on ollut sen ainoana varsinaisena strategiana jo pitkään: vastapuolen kirjoituksia ja muita älyllisiä ulostuloja ei juurikaan eritellä eikä niihin pyritä vastaamaan, mutta natsiyhteydet vaikka keksitään, jotta saataisiin ne ”paljastettua”.

Brunilan ja hänen hengenheimolaistensa ilmeinen pyrkimys on esittää, että niin sanotun toisinajattelevan oikeiston toiminta on tarkkaan orkestroitua ja että sen kannattajat olisivat ikään kuin ohjelmoituja, marionetteja. Ikään kuin minä ja muut 612-kulkueen järjestäjät tai Sarastuksen toimituskunta olisimme jonkinlaisen maanalaisen sissiliikkeen johdonmukaisesti toimiva osa. Tämä sissiliike on niin pirullisen ovela, että se pitää koko ajan todelliset näkemyksensä ja tarkoitusperänsä piilossa, jotta voisi vietellä mukaansa pahaa-aavistamattomia. Niinpä kenenkään siinä vaikuttavan ajatukset eivät voi olla hänen henkilökohtaisia ajatuksiaan, vaan osa jotakin suurta ja mutkikasta poliittista salajuonta. Brunila esiintyy sankarina ja valistajana, joka paljastaa tietämättömälle kansalle ”fasistien” vehkeilyt.

Vasemmisto ilmaisee itseään Tampereella itsenäisyyspäivänä 2013.

Vasemmisto ilmaisee itseään Tampereella itsenäisyyspäivänä 2013.

Tämä kaikki viittaa siihen, että vasemmiston ideologiset ammukset ovat lopussa. Vasemmisto on poliittisesti marginalisoitumassa ja vanhan kannattajakuntansa hylkäämää, eikä pysty enää muuhun kuin ”lähiöst linnaan” -tapahtuman tyyppiseen nihilistiseen mellakointiin. Itsenäinen ja haastava ajattelu kumpuaa yhä suuremmassa määrin valtavirran porvaripuolueista irtaantuneen uuden oikeiston piiristä, kun taas vasemmistolainen ajattelu on taantunut taikauskoksi ja paranoiaksi. Kun joukko ihmisiä haluaa osoittaa isänmaallisuuttaan arvokkaalla tavalla kansallisena juhlapäivänä, vasemmiston aktivistit alkavat välittömästi mekastaa, että paikalla oli epäilyttäviä henkilöitä. Tästä voi päätellä vain, että isänmaallisuus eli arkipäiväinen patriotismi on vasemmiston aktivisteille jotakin äärimmäisen pahaa. Se on pyrittävä tukahduttamaan, keinolla millä hyvänsä.

(Ja keinoista näyttävät enää olevan jäljellä vain ne likaiset. Ainoa merkittävä asia, jonka Brunilan artikkeli ja hänen blogissaan julkaisemansa kuvareportaasi todistavat on se, että hänellä on hallussaan tai muuten käytössään laiton henkilörekisteri, joka sisältää tarkkoja henkilötietoja poliittisen vastapuolen edustajista.)

Vasemmisto tarvitsee Suomen Vastarintaliikkeen kaltaisia marginaalisia ääriryhmiä todistaakseen oman tarpeellisuutensa. Se uskottelee, että Suomea ja Eurooppaa uhkaa ”fasismin uusi nousu”, ja että vasemmisto yksin voi paljastaa ja estää sen. Mutta näin se vain todistaa olevansa samanlainen vanhoihin juoksuhautoihin juuttunut anakronismi kuin uusnatsistiset liikkeetkin. Vasemmiston nykytilan on parhaiten tiivistänyt Kai Murros kirjoituksessaan ”Aave vaeltaa Euroopassa”:

(…) tällä hetkellä, kun järjestelmä etenee kohti lopullista kriisiään, kukaan ei koskaan puhu radikaalivasemmiston mahdollisesta valtaannoususta? Tulevaisuuden poliittisista myllerryksistä huolestuneet eivät koskaan edes mainitse, että kovan linjan vasemmistolainen, kommunistinen vallankumous olisi mahdollinen. (…) Radikaali vasemmistolaisuus on rappeutunut liberaalin järjestelmän väkivaltaiseksi pukarisiiveksi, elämäntyyliksi, poliittiseksi brändiksi, muotiaatteeksi ja akateemiseksi masturbaatioksi. Radikaalit vasemmistolaiset ovat edelleen median lemmikkejä ja sellaisina järjestelmän turvallisia osia. Kun vasemmistolainen on opetettu sisäsiistiksi, hän palvelee tehokkaasti järjestelmää toimimalla mediassa, yliopistomaailmassa, virkakoneistossa tai jossakin itsenäisessä kansalaisjärjestössä – jota järjestelmä epäilemättä avokätisesti tukee.

Vasemmistolla ei ole kykyä analysoida nykyhetken todellisia ongelmia eikä varsinkaan tarjota niihin ratkaisuja. Se käy viivytystaistelua yrittämällä vaientaa toisinajattelun, mutta niiden joukko, jotka näkevät ja uskaltavat näkemästään myös puhua, kasvaa koko ajan.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

 

%d bloggers like this: